Kysynpä vaan

Olen usein miettinyt isänmaallisuutta. Meillä suomalaisillahan se useimmiten liittyy sotaan ja sodassa saamiimme traumoihin, siihen, miten meille on käynyt huonosti, meidät on jyrätty, tapettu – huolimatta uskomattoman urheasta toiminnastamme isoa vihollista vastaan, silti aina olemme se, joka kärsi, kärsii.

Mutta me emme ole tehneet tästä urheudesta tai kärsimyksestä taidetta kuten venäläiset ovat tehneet. Miksi? Yhtä paljon sota on molempia maita jyrännyt, yhtä paljon on odotettu rintamalta miehiä kotiin, yhtä katkerasti petytty, yhtä paljon itketty ja myös noustu murheesta.

Mutta missä ovat suomalaisten laulut äidistä, joka kehdon ääressä odottaa (Simonov: Odota, niin palajan)? Missä laulut sotilaasta, joka uskoo palaavansa (Tjomnaja noch/ synkkä on yö)? Täällähän se on: https://www.youtube.com/watch?v=8jWfq_QzU7U

En ymmärrä, miksi emme ole antaneet sanoja ja säveliä tälle aikakaudelle, jonka jouduimme sotia käymään. Miksi silloinen ”vihollisemme” osasi sen tehdä niin hyvin?

Ja vielä enemmän ihmettelen itseäni. Miksi nämä laulut ja runot saavat minut eläytymään tuohon sotaan, jota isänikin kävi.

Kuitenkin: sota on kaikkien kansalaisten vihollinen. Yhteinen on myös odotus, niiden, jotka jäävät kotirintamalle. Yhteinen usko ja toivo, ehkä vihakin. Mutta miksi kukaan suomalainen ei koskaan kirjoittanut runoa, sellaista kuten Simonov: ”Minulle ei mitään voi tapahtua, koska sinä, pienokaisen vuoteen äärellä, odotat minua, paremmin kuin kukaan muu…”

Vastaa