”Riskitön elämä on elämätöntä elämää”

Näin se on. Psykoterapeutti Maaret Kallio on sitä mieltä, myös minä. Olin lähdössä patikointimatkalle, ja nyt siis Kreikan matkani peruuntui. Kaikki kuitenkin hoitui matkanjärjestäjän puolesta: reissut on peruttu sujuvasti ja vastuullisesti. Olen siitä itkettävän surullinen, suorastaan raivoisa. Asia, jota olen odottanut tammikuusta lähtien, lopahti nyt! Hetken leuka maassa, sitten kohti uutta, ja – niin valitettavasti – taas alakuloa ja mietintää, miten tästä kaikesta pois-pois. Olin kuitenkin sen verran optimisti ja vastarannan kiiski, että en ottanut ennakkomaksua vielä takaisin, vaan käytän hyväkseni tarjouksen siirtää matka tulevaisuuteen ja saada siitä hyvästä vielä satanen alennusta. Ehkä siis odotan taas sen kahdeksan kuukautta ja kas: onkin toukokuu, Välimerellä ruoho vihertää ja pinja tuoksuu taas, ja minä astun lentokoneesta lämpöön ja valoon!

Tämäkö se aiheutti sen, että pitkään aikaan aloin itkeä? Itketti niin, että oli pakko koota itsensä ennen kuntosalille lähtöä. Luopuminen (itsekkäästä) unelmasta? Mukana oli kuitenkin jotain muuta.

Niin hullulta kuin se kuullostaakin, yhä enemmän tunnen itseni yksinäiseksi. Siinä se. Olen luopio edes mainitessani yksinäisyydestä, ajatellen maan kaikkia oikeita yksinäisiä. Mutta kun itsellä  ei ole lähellä sielunkumppania, ei tyyppiä, joka rientää apuun heti kun (itsekäs) ihminen on hukassa. Vai kuinka, oli ”winter, fall, summer or fall” eli mikä vuodenaika tahansa, hän tulisi luoksesi – ei sellaisia ihmisiä kuleksi irrallaan ympärilläni! Eikä sielun kumppaneitakaan sen puoleen. Se on ehkä minun syytäni. Yleensä ihmisillä on luottoystävä/-ystäviä, joiden kanssa spekuloida kaikkea, vähäisimpiäkin jokapäiväisiä tapahtumia. Minulla ei niitä ole, uskokaa tai älkää. Olen hylkiö, joka on alkanut liikaa pärjäämään omillaan. Kun itsetunto kohoaa, se hetkellisesti ruokkii yhä enemmän omaa pärjäämistä. Mutta kukaan ei kertonut minulle, että ei tarvitse pärjätä!

No siitä ei kai sen enempää. Itken omat itkuni ja vähän kitkerästi naurahdan siis Carole Kingille: WTF mitä asiasta tietää hän, lupasiko hänelle joku läheinen, että on aina siinä vierellä? Kuitenkin tämä kappale on suosikkini, ja kyyneleet virtaavat usein, kun tätä kuuntelen.

Yksinäisyys on niin monen ihmisen iso ongelma, jonka haluan nostaa esille. Niin paljon kuin on ihmisiä, jotka TODELLA ovat ilman ketään. (Ei tuttavia, ei sukulaisia, jotka käyvät edes velvollisuudesta, ei duunia jossa jutella työkavereiden kanssa…) Minä olen onnekas, koska kuitenkin on ihmisiä, joiden kanssa jakaa ajatuksia, vaikka he eivät olekaan lähellä.

Toveruus

Tänään oli hieno toveritapaaminen pitkästä aikaa! On meillä mahtavia tyyppejä jäseninä. Olisi ilo saada porukkaa enemmän mukaan: meille ei ole tärkeää jäsenyys vaan kiinnostus asioiden parantamiseen.
Ilta meni mukavasti Sirkan ja kumppaneiden laittaman muhevan myöhäislounaan parissa. Kävimme siinä ruuan ja kahvin välissä sitten pienen strategiapalaverin tulevasta: ehdokashankinta, syyskuun piirikokous Lopella, kuntavaalien tuki puolueelta jne.

Tuossa meidän kokoontumisessa on aina se sama hyvä ydin. Ollaan erilaisia, eri lähtökohdista, ehkä erilaisilla mielipiteillä varustettuja. Mutta arvot ovat aina vakuuttavasti samat: ihmisten tasa-arvo, pidetää huolta -asenne ja se, ettei ketään jätetä yksin. Olen sanomattoman ylpeä porukastamme, joka ei ole iso, mutta muskelit henkisesti voivat kyllä huitaista kumoon minkä tahansa itsekästä Minä Ensin -asiaa tukevat opportunistit.

Olen aika väsynyt. Koko viikko lattiaremontin takia kalustuksen siirtelyä ulos, toiseen huoneeseen, sinne ja tänne. Kauniit hellepäivät lipuivat ohi ilman, että pystyin istumaan terassilla siistin kodin tai pihan täydellisyyttä nauttien. Raadoin sisällä puolison kanssa. Minä tapetoin eteisen uuteen moodiin, maalailin, puoliso irrotteli listoja ja maalaili niitä. Hölmö, kävin ulkotreenissä ja kävin myös kahdesti saliohjelman suorittamassa. Näiden jälkeen kotiin kantamaan pianoa sinne tänne. No asia ei ole kuitenkaan ihan näin simppeli. Eikä rasitus lisäänny aina näin. Ehkä kuitenkin uni saapuu herkemmin, kuten itse havaitsin.

Heräsin yöllä miettimään jotain uudennäköisen kodin yksityiskohtaa tai edessä mörkönä häämöttävän varastoremontin askelmerkkejä. Pitihän helteessä myös puutarhaa kastella. Nauttia väreistä ja tuoksuista, sehän ei väsytä vaan tuo voimia. Kaiketi olen vielä elämässä kiinni? Eikä se valitus siitä, ettei sielunkumppania ole, on soopaa. Onhan niitä. Tuolla itäisessä Suomessa ainakin yksi Venäjän matkakumppani, joka on minulle ihan kuin se äiti, jota aina toivoin. Mitä siinä siis valitat, mie pöljä?

Missä siis vika? Olen onnellinen. Vai olenko? Kun ajattelen tuota Maaret Kallion lausahdusta. Mitä rohkeaa olen muka tehnyt? Minulla on paljon unelmia kerättynä näihin työelämän jälkeisiin vuosiin. Miksi en toteuta niitä? (=korona?) Ne helpot tässä nyt valmistuvat: kaunis koti ja käytännöllinen työpiste ehkä joskus minulle, kaikki turha kierrätykseen, kauneutta pihalle… Mutta se, mitä oikeasti haluan, on kaukana. Ethän kerro kellekään, mutta: tämä maa ei ole minua varten. Oikeasti. Olen aina kaivannut asumaan muualle. Suomi on isänmaani, mutta se ei tarkoita sitä, etten löytäisi muualta mahdollisuuksia. Niitä on. Mutta ei niistäkään vielä enempää. Maisemanvaihto ei ole kuitenkaan mikään ratkaisu. Ratkaisu on löytää henkinen tasapaino ja myös vapaus ja ystävyys, joka ei kahlitse, mutta hoitaa. Odotan.

 

Vastaa