Pitääkö olla huolissaan?

Adoptoin tämän porukan. Mukavia poikia!

 

 

 

 

 

 

Niin, ehkä pitäisi olla huolissaan? Ajelin tänään kolmisenkymmentä kilometriä hakemaan puutarhatonttuja. Ja olin niin onnellinen, kun sain niitä kuusi kappaletta ja vielä yhden siilipatsaan bonuksena. Puutarhatontuthan ovat sukupuuttoon kuolevaa lajia. Minullakin oli joskus yksi, mutta se taisi rikkoontua. Tonttuja ei enää valmisteta, juuri nyt, kun minulla olisi niiden kasvattamiseen aikaa! Tuttavallani on kuulemma kerättynä 72 tonttua! Luulen, että hän valehtelee määrästä, vaikka olenkin nähnyt vaikuttavan valokuvan jonkin rakennuksen terassilla oleilevasta tonttujoukosta. Enhän voi kyllä tietää, miten kuvaa on photoshopattu ja mihin maisemaan liimattu. Uskon kuitenkin, että tuttavallani, kuten myös meillä muilla, jotka olemme tontturyhmässä, on aito kiintymys näihin olioihin. Tulee vähän pohtimista, kun pitää päättää tontuille nimet ja mihin heidät sijoitan puutarhassa. Toki nämä veijarit liikkuvat minne tahtovat, kun silmä välttää, ja aina kun emäntäväki ei ole paikalla. Mutta asemapaikka pitää kyllä olla.

Kotona sisällä on herravarjele-mikä-talo -meininki. Hiekkaa rahisee jalkain alla, sitä voi rahista myös lakanalla. Aamulla löysin vuoteestani sammalta – en uskalla kysyä, tarkoittaako se jotain asiaa, joka kenties on kokemusvuosieni aikana liittynyt minuun. Onneksi on myös toinen vaihtoehto: kaksi koiraa, jotka yöpyvät kanssani. Heidän myötään voisi selittyä myös kaksi kuollutta punkkia lattialla? (koska heillä on punkkimyrkky, joka tappaa kiinni käyneet verenimijät) Ei kovasti ilahduta, että punkki on joskus eläissään ehkä vieraillut sängyssäni.

Kodin sotkuisuus johtuu siitä, etten halua olla sisällä. Olen viettänyt ulkoilmaelämää viimeiset päivät. On tässä kaikkea. Kukkien siirtelyä, kitkemistä, siemenien itämisen seuraamista, vähän muuraushommiakin… Ai niin, tosiaan, lautakuntahommat saatiin päätökseen ja oletin itselleni, että keittiön pöytä ja kaksi tuolia lakkaavat olemasta kunnan arkisto, joka sisältää muistioita ja tarkastuslautakunnan pöytäkirjoja, taskulaskimen, kunnan talousarvion ja tilinpäätöksen ynnämuuta. Oletus lähes toteutui. Enää on jäljellä ihan vähän paperia keittiössä (piilossa tuolilla, joka sysätty kiinni ruokapöytään). Koska siirsin kasan toiseen huoneeseen, jonka paperien arkistoimisen olen suunnitellut alkavan silloin kun jään eläkkeelle. Eli huhtikuun 1. päivä tänä vuonna. No, kun on nyt ollut tässä kaikenlaista…

Siis pitääkö olla huolissaan siitä, kun ei ole huolissaan? Esimerkiksi siitä, että olen alkanut jutella kasveille (entistä enemmän). Kitken polvet mustelmilla kukkapenkkejä ja usein tulee vedettyä tärkeäkin kasvi juurineen. – Anteeksi, parahdan ennen kuin edes älyän vilkaista, onko naapurin pihalla ketään.

Marisen myös äkäisesti (yhä polvillani mullassa) sinne sikiintyneille väärille kasveille. Saatan jupista pitkät jupinat: ”No ei, ei todellakaan! Mikä luulet olevasi? Et kuulu tänne, kun tilaa on aidan toisella puolella ihan tarpeeksi – että hejdå!” Myös mustien muurahaisten kanssa olen vähän vielä neuvotteluasteella. Ei sotaa, mutta samat sanat latelen ja ehkä vähän kovakouraisesti käsittelen ruukkuja, joissa nämä kaverit pitävät leiriään: ”Nyt kyllä riittää! Lääniä on vaikka maailman (=Lopen) ääriin, joten häipykää kiitti!”

Naapurit eivät vielä ole tehneet ilmoitusta sosiaalitoimeen. Ehkä kuulemista haittaa aina jostain kantautuva ruonleikkurin tai traktorin keväinen ääni? Yritän vastaisuudessa olla hiljaa. Mutta vaikealta tuntuu.

Koronainen kotielämä on minusta ihan mukavaa. (tosin minulla on takataskussa Kreikan vaellusmatka pitkällä tulevaisuudessa. En tiedä, toteutuuko se, mutta antaahan se voimia). Minusta on mukava kerrankin tehdä ruokaostoksia järkevästi ja suunnitellen. Rakastan ruuanlaittoa ja uusien reseptien kokeilua. Joskus tulee jopa oikein omiakin keksintöjä, joita voi vaikka jakaa kokemusasiantuntijana. No ehkä ei paljon.

Yksi kokemus, joka ei liity kuin löyhästi ruuanlaittoon, on suorittamani grillattu siika. Helppo homma, ja tuloskin oli mitä nautittavin. Joten ei ole tulossa mitään itkua epäonnisesta kala-ateriasta. Tästä voisi kuitenkin joku välkky ravintola- tai prosessialan suunnittelija kehitellä ratkaisun, jota minulla ei ole vielä ja joka paljastui siian saavuttua keittiöömme.

Siika piti grillattavan. Ja sisälle sitruunaa, päälle öljyä ja niin edelleen. Tässä kertomuksessa siis ei ole mitään draamaa. Se on vain ns. tapauskuvaus (case description), mutta se kuvaa arkea! Suomustin kalan, joka oli aika tuhti. Täytin herkuilla ja valmistimme sen ruuaksi illalla.

Mitä sitten? No ei mitään. Paitsi, että huomioikaa, kun suomustatte kalaa keittiössä, niin kannattaisi ottaa käyttöön esimerkiksi jokin nyt mainostetuista pienistä muovikasvihuoneista. Tai iso sadeviitta/soputeltta, jonka alla voi toimen suorittaa.

Kala-ateriasta viikon päästä löysin isoja kauniita siian suomuja villasukastani ja myös yhden rintaliiveistäni. Kahdeksan päivän päästä huomasin keittiön yläkaapin ovessa kiiluvan suomun, vaivihkaa poistin kertomatta kenellekään – toivon ettei tieto myöskään tämän suppean piirin myötä leviä. Yllättävintä oli kuitenkin suomulöytö vuoteestani ja saunan lauteilta. Mikäpä siinä, luonnontuotteita tässä suositaan. Mitä oikeastaan halusin vain sanoa, että suomustaminen voisi olla hyvä tehdä vaikkapa ulkona.

Kalanperkauksesta tuli mieleen, että nykyisin kai osa uusavuttomista kansalaisista ei tiedä tai ei siedä kalan käsittelyä. Itse syön kyllä useinkin kalaa, mutta haen mielelläni lähikalaa ja siis villiä sellaista. En ongi mielelläni (miltä tuntuisi itsestäsi koukku nielussa tai poskessa?) enkä verkota enkä koe katiskoja, koska siihen ei juurikaan ole mahdollisuuksia. Minusta lähivesien kaloja pitää käyttää ruuaksi eikä viskoa pelloille kuolemaan. Minkkitarhat voi sulkea ja niihin vietävät silakat ovat mahtavaa makoista ja terveellistä ruokaa meille ihmisille.

Kalastaminen ja kalan käsittely on mielestäni perustaitoja. Kalastaminen eettisesti siis. Itse olen oppinut kalastamaan isäni kanssa. Olin ehkä neljän tai viiden, kun Simpeleellä isän kanssa käveltiin metsän läpi useaankin kertaan Silamus-järvelle. Ongittiin tai koettiin katiskat. Särkiä ja ahventa, haukia. Kotiin käveltiin mustikkametsän läpi ja saman tein kaloja putsaamaan. Isä Tauno opetti, miten suomustetaan, miten puhkaistaan maha tai pää leikataan. Se oli meidän yhteinen juttumme, en muista, että siihen kukaan muu tuli mukaan.

Pitääkö siis olla huolissaan kalastuksen tulevaisuudesta?Kyllä pitää. Emme arvosta riittävästi järvikaloja. (Särki on maukas ja etenkin ihana suolakala. Ihan vaan huomautan) Mutta ei mennä nyt tähän.

Pitääkö olla huolissaan, kun aika paljon ajattelee omaa hyvinvointiaan ja kuntoaan? Haluaa tehdä kaiken, mitä ei työelämän aikana tehnyt? Tiedän kuulkaas vastauksen: ei pidä! Nyt juuri on aikaa minulle. Iloitsen jokaisesta päivästä, jolloin saan liikkua, kuulla musiikkia, lukea, tehdä asioita. Ajattelen koko ajan läheisiäni ja kannan heistä huolta. Mutta minusta on tärkeitä pitää omat unelmat ja oma elämä itsellään, toteuttaa itseään, ihastua hupsuista ja kauniista asioista ja vähät välittää siitä, mitä muut sanovat. Kuten Gabriel Garcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyys -kirjassa, kyltti pellolla sanoi: ”Pitäkää varanne , lehmät! Elämä on lyhyt!”

Pitääkö olla huolissaan, että mitään mistään ymmärtämätön ihminen näin saarnaa? No herreguud, pitää.

Vastaa