Pietari, rakas

Viimein sain aikaa. Nyt päivitän viime syksyn Venäjän matkan. Pikkuhiljaa oma historia siirtyy näille sivuille.

Dom Knigy – Kirjatalo – Singerin talo
Pietarin metro on maailman paras ja kaunein.
Missään maailmassa ei ole näin kauniita metroasemia. Tässä Tehnologicheskij Institut.
Trofim
Paluumatkalla metroasema on yhtä kaunis.
Tämä ihana hotelli Nevskillä oli todella investoinut asiakkaisiin. Minun sinapinkeltainen takkini sulautui, myös ruhtinaalliseen portaikkoon.
Kuka haluaa tappaa ja ostaa tappovälineitä? Mainosteksti sanoo: Me tiedämme, mitä mies haluaa.
Viipuri – kohta Pietariin.
Tästä en luovu: Astorian käväisy.
tätä Jeseninin runoa en tohdi kääntää. Se kuuluu nuoruuteen. Se kuuluu minulle. Jaan sen kaikille jotka haluavat.
Jesenin oli Jevtushenkon ohella ihailemiani runoiljoita. Jesenin teki itsemurhan tässä hotellissa (Astoria), jossa Hitler halusi pitää voitonjuhlat sodan päätteeksi.

Tein matkan Pietariin. Keskellä kaiken sählingin. Silmäluomileikkauksen jäljiltä olin kuin katujyrän alle jäänyt. Lääkekuuri vielä voimassa. Kissa puri käteen ja siitä vielä uudet madonluvut, kotisairaala kolmesti päivässä tiputtamassa antibiootteja. Käsi oli kuin – no, paksu kuin tukki. Sehän tietenkin oli se käsi, jossa on neste- ja turvotusongelmia syövän takia kainalosta poistettujen imusolmukkeiden takia. Ja sama käsi on yhä vajaatoimintainen Latviassa auton alle jäämisen takia. Ymmärsi sitten kissa haukkaista samaan, ettei tulisi sekaannuksia.

Näistä huolimatta riemuitsin, kun astuin Allegroon. Vapaus! Yksinäisyys! Pietari! Tuntui kuin olisin ollut menossa kotiin monen vuoden jälkeen. Tiedän, ettei minua pidetä siellä pietarilaisena. Eikä venäjäni ole puhdasta, vaan minut mielletään virolaiseksi tai latvialaiseksi. Mutta sulaudun joukkoon. Sulauduin välittömästi, kun astuin metrosta ulos Nevskillä. Olen surullinen kielitaitoni taantumisesta. Suomessa en kaikkea venäjää ymmärrä, ihmiset puhuvat liian nopeasti ja kieli on muuttunut. Mutta, kun sukellan kaupunkiin, kieleen, Pietariin – kaikki palaa. Ei kaikki, nyt liioittelin. Mutta kun tulee nopea paikka ja pitää jotain sanoa, se on siinä, en edes tiedä, mistä ne sanat tulevat! Enkä nyt enää täällä kotona edes tiedä ja muista niitä. Ihme juttu. Siksi haluaisinkin asua Pietarissa vaikkapa pari kuukautta.

Mutta se matka. Yksinäinen, ei. Yksin, kyllä. Nautin suunnattomasti vaeltelusta Dom Knigy -kirjakaupassa. Istuin myös kaupan kahvilassa ja söin ihanan rasvaisen venäläisen tonnikala-smetanasalaatin. Energiaa! Ostin Sergej Jeseninin runokirjan ja ihmettelin myyjälle, kun se oli muovitettu enkä päässyt sisältöä kurkkaamaan. No se johtui siitä, että tämä painos sisälsi ”huligaanin” vähän rivoja runoja. Lapsia pitää suojella, sanoi myyjä. Hyvä pointti! Olenhan lukenut myös kopioituja Pushkinin runoja, jotka ovat ihan silkaa pornoa. Julkaisijana tietenkin Samizdat (eli joku yksityinen, ei valtiollinen)

Ehkä minun olisi ollut hyvä vaan syntyä venäläiseksi? Okei, kuitenkin:

Lauantai ilahdutti. Metrosta noustuani huomasin, että hotelli on vastapäätä. Ja metroasema on Nevski prospekt, eli keskeisin paikka Pietarissa. Ja kadun toisella puolella hotelli!

Majapaikka oli hyvä! Siisti ja kaunis. Aamupala minulle sopiva, laadukas ja riittävän monipuolinen (suureelliset valikoimat vähän joskus ärsyttää: hei, tää on vaan aamupala, joko puuro tai leivät ja leikkeleet).

Kävelin, kävelin. Eka päivänä noin 12 kilometriä. Suuren osan ajasta kuitenkin vietin kirjatalossa, Dom Knigyssä. Pietarin suurin kirjakauppa kauniissa Singerin talossa. Siellä myös kiva kahvila, jossa tunsin olevani jo ihan paikallinen. Harmittaa nyt, miksen kysynyt Jevtushenkoa. Olin varmaan vähän kiihdyksissä.

Illalla se konsertti. Itse matka jo sinne oli kultaa. Kukaan ei koskaan voi tuntea samaa hurmaa mitä minä siitä, kun astun Pietarin metroon. Se tuoksu (en tiedä, mitä se on, ehkä vähän hiiltä ulkoa, ehkä tunnelin tunkkaisuutta, ehkä raikasta tuulta jonka junat tuovat – ehkä eniten sitä 1970-lukua?), siitä jo humalluin! Konserttitalo sijaitsi aseman Tehnologicheskij Institut lähellä, eli aivan vieressä. Kävelin pimeän puiston läpi syksyisessä illassa. Missä muualla tahansa olisin pelännyt. Täälläkin ehkä olisi ollut järkevää pelätä. Ei tullut mieleenkään. Sitä paitsi – aika sujuvasti sulauduin joukkoon. Minulla oli peterburgilaiseen tapaan ykköset päällä. Svetosta ostettu nahkatakki, saapikkaat ja tiukat farkut. Eli ihan pietarilaismummu, ehkä kiloja vähemmän (sori tästä).

Miten voi ihminen nauttiakaan jostain jota ei ehkä kenellekään voi selittää! Jos Matti, ensimmäisen työpaikkani luottokollega, olisi nyt täällä, hän ymmärtäisi täydellisesti. (Matti! Miten tämäkin nyt tuli mieleen. Matin kanssa kävimme kuulemassa Jevgeni Jevtushenkoa Neuvostoliiton kulttuurikeskuksessa vuonna 1983. Me näimme Jevgenin, kuulimme hänen lausuvan runojaan. Sitten menimme Omenapuuhun kaljalle ja käsittelimme tätä uskomatonta elämystä.)

Noh, en mitenkään hämmästele. Joku saattaisi. Teatterissa oli plakaatit: ei alkoholijuomia katsomoon. Itse join aikasten maukkaan vehnäoluen ja söin niiiin tutun lohileivän baarissa odotellessani. Mutta kyllä katsomon puolella väki hillui skumppa- ja brandylasien kanssa. So what? Tämä on Venäjää.

Minun kaikkein kuumin ja rakkain Trofim! Hyvä esiintyminen, vaikkakin vain yksi laulu. En siitä itke, niin hienoa musaa, todella laatua ja kuten älysin huonontuneellakin kielitaidolla, maan huiput stagella.

Miten minä siten olinkin yhtäkkiä täällä?

No hei – juuri siksi, että nyt on viimeistään aika alkaa ELÄÄ!

Vastaa