Suku on paras

Uskomattoman mukava, helteinen heinäkuun serkkutapaaminen takana. Istuksin yksinäni tässä kelaamassa tapahtunutta. Siemailen juomaa, ihailen puutarhaa ja käyn läpi mukavaa helteistä päivää.


Ylinnä serkkuni Kari, sisareni puoliso Pekka, alhaalla serkku Outi, sisko Ritva, serkku Pauli ja velipoika Vesku.


Ja vähän huonompi kuva!

Äidin suvun serkut olivat kylässä. Äitini on Roihan sukua Simpeleen Änkilän kylästä. Änkilä on niitä kriittisiä kuntia, joista osa jäi Neuvostoliiton puolelle. Äitini kotitilalle näin ei käynyt, raja vedettiin läheltä. Isäni Tauno Nokelaisen oma tila jäi kuitenkin naapurin puolelle. Valitettavasti kertomusta tästä ei ole tallentunut. Myöskään isäni Tauno ei halunnut puhua sodasta. Ainoa, mitä häneltä siitä kuulin, oli se, että hulluutta oli tämä viimeinen, hyökkäyssota. Niinhän se olikin myös mielestäni, kun kasvoin teiniksi ja aikuiseksi. Ihailin isä-Taunoa siitä, että hän sanoi näin. Se mielipide ei varmaankaan silti parantanut sodan arpia.

Nämä äitini sukuhaaran ihmiset olivat nyt siis Lopella. Puhuttiin ja hälistiin, päiviteltiin karjalaiseen tapaan. Tyhjän naurettiin, jota kaikki heimot eivät karjalaisten tapaan osaa. Se vasta onkin terapeuttista. Tietysti syötiin Lopen perunaa (eivät pitäneet huonona) ja karjalanpiirasta, jotka siskoni toi. Nyt,  kun kesä alkaa kääntyä syksyksi, ajattelen tätä ihanaa helteistä päivää kaiholla.

Olin niin iloinen siitä, että myös sukutilan viimeinen asuttaja Pauli (Roiha) tuli vieraaksi. Tämä kahdeksankymppinen tervaskanto, joka ei muutu ulkoiselta eikä sisäiseltä olemukseltaan mihinkään suuntaan, on aikamoinen tarinankertoja, taiteilija ja filosofi.

Mukana kylässä olivat myös harvoin tapaamani serkku, kaunis, ihan äitinsä kuva Outi, joka on koonnut Roihan suvun historiikkia ansiokkaasti, veljensä serkkuni Kari, jota en ollut nähnyt niin sanotusti miljoonaan vuoteen. Ja tietenkin rakkaat sisarukset Vesku ja Ritva, jolla mukana aina yhtä hyväntuulinen miehensä Pekka (joka myös kuuluu kategoriaan ”ei vanhene”). Miksi näin epistä on elämä, että juuri miehistä monet säilyvät charmantteina ja sitten me ehkä jotkut muut emme…?

Valitettavasti osa serkuista jäi saapumatta. Ahti, veljeni, on hyvin sairas. Maria, Italian matkaseurani ja serkkuni oli estynyt, Marja-sekku, teiniaikani ihana ystävä, esikuva ja kirjeenvaihtotoverini ei myöskään päässyt.

Olen vakuuttunut, että nämä sukutapaamiset kannattaa järjestää. Nuorempana suku ei ollut tärkeä. Oli päästävä pois, uusiin maisemiin ja yhteisöihin. Ne monet kuitenkin jäivät mikä mistäkin syystä. Perhe ja suku eivät jää minnekään. Hyvin iloinen olin tästä alla olevasta Paulin lahjoittamasta, 1800-luvun laudasta tehdystä (joka myös oli osa suvun aitan seinää) kuvasta, jossa oli Roihan aitta.


Aitta ja kehys 1800-luvun aitan seinästä


Serkkuni Outi on kondiittorikurssit käynyt.Mahtavia Wilhelmiinoja sain tuliaisiksi

Itse olin ekaluokkalaisena Roihassa monet talviviikot ”huutolaisena”. Kas kun kotoa kouluun oli 5 kilometriä ja pakkaset, pimeys, tuiskut ja muut. Roiha oli kilometrin päässä alakoulusta ja siellä olin evakossa monet viikot, ikävöiden kotiin, vaikka elämä Roihassa olikin mukavaa. Myöhemmin, sitten isompana, en enää halunnut huutolaislapseksi sukulaisiin. Kävelin tai hiihdin metsän läpi reittiä, joka oli muistaakseni pari kilometriä lyhyempi kuin maantiematka viisi kilometriä. Metsään menin aamuisin talvella tukkitietä myöten. Oli pimeää, mutta en muistaa pelänneeni. Varmasti susia ja karhuja oli siihen aikaan enemmän kuin nyt, mutta niistä ei mitenkään erityisesti vouhkattu. Usein sain paluumatkalla kyydin tukkikuorman päällä. En usko, että luonteenpiirteeni outoudet kuitenkaan johtuivat tästä koulumatkasta, joka ei ehkä vastaa nykyajan lasten turvavaatimuksia.

Vastaa