Viimeinen kesäilta

Oma koti onneni

Tänään se siis Ilmatieteen laitoksen mukaan oli: viimeinen kesäinen ilta. Kylläpä olikin. Kesäinen. Vaikka väsytti jo ennestään, juoksin työpäivän jälkeen koirien kanssa lenkin. Lämmin ja navakka tuuli sai koirat ihan hassuiksi. Juoksivat lenkin jälkeenkin ympyrää hulluina ja uusi lelu, agilitytunneli, oli myös jo melkein tuttu: siitä juoksutin heitä muutaman kerran edestakaisin. Ehkä jo ensi viikolla osataan tämä temppu kunnolla.

Kuu paistoi utuisesti pilviverhon takaa ja yhä vielä oranssit krassit hehkuivat. Sytytettiin grilliin tuli ja nautittiin illasta ja pihan valoista ja keittiön ikkunasta loistavasta kodikkaasta näkymästä. Että rakastan tätä taloa ja pihaa! Tänne on niin hyvä tulla ja tietää muualla kulkiessa, että täällä on rauhaa.

Grilli kuumana

Ihana kesäkeidas

Kuu koulun yllä

Kohta hämärää puutarhassa

Tomaatit – hyvä aurinkosuoja

Etsi kuvasta musta koira 🙂

Huomenna lauantai ja myrskyä luvataan. Mitenköhän käy? Toisaalta syksyä jo vähän odottelen, sillä syksy saa minut energiseksi ja innokkaaksi.

Tänään oli musta päivä naisten asemassa Suomen eduskunnassa. Huippupolitiikan huiput äänestivät Soinin epäluottamuslausetta vastaan. Eli naisten asemaa ylimielisesti hyljeksinyt ja kannallaan kehuskellut ulkoministeri sai luottamuksen, vaikka lausunnoillaan selkeäst halveksi naisten oikeuksia. Koska hallituksen piti pysyä pystyssä ja koska hallitusta pönkittivät myös naisedustajat, joiden olisi luullut puolustavan oman sukupuolensa ja tasa-arvon oikeuksia, kääntyivät oman puolueen (lue=oman puolueen miesten) ”konsensukseen”. Jessus, miten yhä vähemmän arvostan…

Kun nyt feministisen puoleni päästin irti, niin toteanpa vielä sen, että yhä selkeämmin politiikassa toimineena näen sovinismia joka puolella. Näen sitä, miten parisuhteessa monesti nainen kantaa kodinhoidon ja lasten asioiden järjestämisen rinnalla myös nykyisin suuren taloudellisen vastuun, talouden organisoinnin ja suunnittelun. Ehkä usein myös koska eroaminen käy voimille: ei voi vain lähteä, niin kuin monesti mies tekee ja on varma, että toinen kyllä hoitaa asiat ja lapset.  Tiedän tosielämän kertomuksia siitä, että kun ei enää jaksa olla parisuhteessa, ei jaksa erotakaan, koska voimat ovat jo menneet siihen parisuhteeseen, vastuun kantamiseen yksin, suunnitteluun. Miksi on näin? Mikä tekee joistain miehistä esikouluikäisen kaltaisia lapsia, jotka vain antavat mennä ja menevät itse, kun siltä tuntuu.

Näitä kertomuksia kuunnellessa ja tosielämää katsoessa on tullut yhä enemmän varmaksi siitä, että avioliitto ei ole enää nykyaikaa. Ennen se turvasi naisen ja lapsen talouden, mutta samalla jätti heidät epätasa-arvoisiksi päätöksissä. Nykyisin taas tasa-arvo on erotilanteessa lain mukaan suojattu, mutta kuka säätelee liiton aikaista elämää?

Tässä tulee ihan mieleen se sodanjälkeinen aika, kun kylmiä tiloja raivattiin. Katsoimme juuri eilen ennakkonäytöksenä Markku Pölösen aivan upean elokuvan Oma maa. Se oli kuvausta sodanjälkeisestä ajasta, jolloin valtio antoi sodasta tulleille oman tontin (raivaamattoman tilan, usein umpimetsän) ja sen perhe sitten raivasi itselleen kovalla työllä ilman sen kummempia avustuksia, joita ei kaikille aina riittänyt. Siinä sitä näki miten suomalainen nainen oli ja on vahva, sodasta tulleet ja siinä rampautuneet miehet ja hevosetkin hoidettiin samalla sinnikkyydellä kuin nykyäänkin. Kuten Tarja Halonen sanoi: suomalainen nainen vain tekee asiat, jaksoi tai ei, koska jonkun ne on tehtävä.

Nyt loppui paasaus 🙂

Vastaa