On tämä assistentin homma vaativaa, menee kynänpureskeluksi välillä.
Tänään kinkkisiä kysymyksiä joutui ratkomaan etäyhteyden kautta. Onneksi tuo poliittinen avustaja on koko ajan paikalla ja avittaa aivan jokaisessa kysymyksessä (lue= todella jokaisessa…). Muutaman työvälineen huomasin myös pöydältä kadonneen tämän session aikana; ne kai löytyvät imuroidessa.
Pimeä tuli taas liian aikaisin. Ei ehtinyt ulos. Nyt illalla sitten lenkkeilin Viikkolehden kampanjan voimalla, sillä uudistunutta lehteä saimme tukevat niput jaettavaksi postilaatikoihin. Verkkolehdeksi siirtymisen myötä on Kansan Uutisten perjantaina ilmestyvä printtiversio Viikkolehti parantunut entisestään. Se sisältää kulttuuria ja tiedettä, tapahtumia ja henkilökuvia. Ei pelkästään politiikkaa eikä pelkästään yhdensuuntaista, vaan paljon kriittistäkin kirjoitusta mahtuu mukaan – myös Vasemmistoliitolle tarkoitettua.
Mietin kauppareissulla, että on asioita, joita ihmettelee, toisia kadehtii, toiset saavat puistattamaan. Vaikka kuinka yrität olla cool, niin näitä putkahtelee esiin. Ihmettelin kaupassa paheksuen samalla kovasti: meillä myydäään korppujauhoja pussitettuna! Missä perheessä ei jää koskaan sitten kuivaa leipää, josta korppujauhot tehdään? Onko sellaisia? Miten avuttomaksi ihminen voi tulla… Heittävätköhän todella samat ihmiset, jotka tuota ylellisyystavaraa ostavat, pois kuivaneet kannikat – kenties vielä roskiin eikä esim. linnuille tai biojätteeseen? Alhainen minäni paheksuu eikä uskalla miettiä, mistä nuo jauhot valmistetaan. Toivottavasti ei vartavasten niitä varten tuotetusta tavarasta.
Kateus. Kuolemansynti. En oikeastaan kadehdi paljon ketään yleensä noin aseman tai vaurauden suhteen. Tai ulkonäön – ne ajatukst olivat varmaan pinnalla murrosiässä. Mutta useasti töistä ajellessa valaistujen lähiöiden läpi aivan katkerasti kadehdin iltakävelyllä sauvoineen tai koirineen reippailevia ihmisiä, pariskuntia, kaveriporukoita, yhdessä. Juttelevat mukavia. Heillä on aikaa ja seuraa. Minä olen vasta tässä, autossa yksin ja kuolemanväsynyt.
Puistatusta aiheutti Kariniemen broileritilaa hehkuttava mainos. Ovat käyneet samanlaiseen kampanjaan kuin taannoin turkistuottajat. Siinä onnellinen pariskunta lapsineen hoiti puhdasta tuotantolaitosta (broileritehdas), joka sijaitsi vielä lähellä jalostamoa. Pikkuiset tiput hellässä hoivassa. Ei hormoneja, ei turhia lääkkeitä. Lääkärikin kutsutaan vain aiheesta. No aihetta varmaan olisi koko ajan. Kanoja valvotetaan ja syötetään muutamassa viikossa pulleiksi, heikkojalkaisiksi lihalinnuiksi. Valot päällä ei tule mieleen nukkua. Ahtaassa tilassa se ei aina edes onnistuisi. Nopeasti lihotettuina jäävät jalkalihakset usein niin heiveröisiksi, että jalat katkeavat ja sinne sitten jäädään toisten jalkoihin. Sama kariniemeläispariskunta varmaan hellii kissaansa ja koiraansa eikä tule ajatelleeksi, että samanlaisia eläimiä nekin ovat. Kanojen elämänlaatu vain on jostain syystä merkityksettömämpi, kun laatu tarkoittaa vain tulevan lihatuotteen laatua eikä hyvää elämää. Uskomatonta! Samasta syystä olen ikäni ihmetellyt ihmisiä, jotka sanovat rakastavansa koiria, mutta inhoavansa kissoja, tai jumaloin hevosia, mutta hiiret – hyi olkoon! Jos pitää eläimistä, pitää eläimistä. Jos ei pidä hiiristä, ei pidä silloin eläimistä eikä kunnioita niiden oikeutta hyvään elämään. Olen varmaan tyhmä, kun en ymmärrä, miten voi inhota vaikkapa kissanpentua tai pitää koiria ikävinä ja sotkevina otuksina. (Ja ai että inhoan itsessäni tätä suvaitsemattomuutta!) Mutta onhan tuota kokemusta kissoista ja koirista itsellä kyllä. Ja juoksenteli meillä kerran hiirikin, joka kävi kissankupilla varkaissa, eikä meillä ryhdytty kummempiin toimiin. Tosin kissa sitten taisi ottaa vastuun vieraasta, kun se yhtäkkiä ei enää rapistellut nurkissa.