Onnistumisiakin on

Tänään siis uskaltauduin, riskeerasin. Läksin juoksemaan Kormu Run, naapurikylän kuudetta kertaa järjestettyä kympin, puolimaratoni ja muutamien muidenkin matkojen kisaa. Itse en kyllä kisannut muuta kuin itseni kanssa selviämisestä.

Tappavaa oli! Typeränä lähdin alkuporukassa, joiden tahti oli kiivas. Noin 200 metrin kohdalla ajattelin, että ei tule mitään. Jalat puuduksissa, henki ei kulje, epätoivo valtaa. Mutta vauhtihan oli aivan liian kova. Kun käsitin sen ja aloin hölkätä omaan tahtiin, alkoi sujua. Tavoitteeni oli siis, että juoksen koko matkan, ei sen kummepia vauhtitavoitteita.

Tässä me mennään

Sää oli hyvä: viileää, tosin tuuli ikävästi vastaan pitkillä suorilla. Olin kyllä äärirajoilla ja ajattelinkin, että on tämä ihan hullun hommaa. Mutta toisaalta: pystyin siihen. Pääsin maaliin, en kuollut sydäriin, en kaatunut. Mikä euforia valtasikaan maalissa!

Maalissa! Aurinko häikäisi: siitä ilme. Onnellinen olin!

Huomasin, että vaikken ollut juossut kymppiä kahteen vuoteen, ei aikani ollut toissavuotisesta paria minuuttia huonompi. Noin tunti ja 20 minuuttia. Tosin virallisia aikoja en ole nähnyt. Ei huono!

Lisäys: tänään sunnuntaina tarkistin tulokset. Aika oli 1,19.24, joten minuutin on kaksi vuotta ikälisää tuonut 🙂

 

Vastaa