Suruisaa muistelua ja venäjänikävää

Dmitri Hvorostovski on poissa. Suurenmoinen ääni ja karisma ovat vaienneet. Nyt etäpäivään tunkeneena kaikkea mahdollista, töitä, kuntosalia, siivoustakin, miniatyyriaskartelua, saunomista, pysähdyin vihdoin ja menin Jandexiin (venäläinen suositumpi kuin google) ja otin selvää, mitä siellä sanotaan kuuluisan baritonin ennenaikaisesta poismenosta. Tietenkin eksyin sivujen labyrinttiin ja kävin kaikki mahdolliset linkit, laulut, konsertit, elämäkerrat, itkin ja kaipasin taas Venäjälle ja venäjää. Mutta, eniten se liikuttaa tämä Hvorostovskin karisma, joka on rajoja ylittävä, niin nationalistista ja sotaista kuin voi venäläinen musiikkikulttuuri ollakaan – se koskettaa. Ja saa ajattelemaan venäläisen kansan kärsimyksiä toisen maailmansodan aikana. Niitä ei voi väheksyä. Leningradin piiritystä, nälkää, sen tuomaa kannibalismia, pakkasia. Ja samalla tavalla kuin meidän Tuntemattomassa sotilaassamme miehet rintamalla, perhe kotona taistelemassa eloonjäämisestä. Venäläiset ovat vain osanneet kaikki nämä tuntemukset kuvata lauluin ja runoin, elokuvin. Siten, että nyt vieläkin katsoja itkee.

Kuuntele vaikka Synkkä on yö. Tai katso, miten katsomossa istuvat sodan nähneet pyyhkivät kyyneleitä. Oma opettajani kääntäjäkoulussa, Kira Vangalova, itki, kun kertoi kotikaupunkinsa piirityksestä, josta hänellä oli oman perheen kokemuksia. Muistaisimmeko myös nämä, kun mietimme osallisuutta, puolustusta, rauhaa, vihollisia? En tiedä. Tunnen itseni joskus niin erilaiseksi vain siksi, että olen ymmärtävinäni venäläistä sielua. Joka on loppujen lopuksi samanlainen kuin kaikkien muittenkin sielu. Vain erilaisesti väritetty erilaisella historialla. Ikävän voi sanoa Dmitrin laulun sanoin:  а я в Россию домой хочу…

Koska meillä tulee samanlainen iloinen isänmaallisuus julki? Aina ollaan surkeita ja jonkin uhkan alla. Otetaan oppia venäläisistä!

Kuuntele: https://www.youtube.com/watch?v=PRt756zXZXc

Vastaa