Joulua odotellessa

Aivan niin. Jouluihminen odottelee tunnelmallista jouluhämyä ja sitä, että saa taas laittaa kodin kauniiksi, viritellä valoja (on jo!) ja kukkia ja tunnelmoida musiikin ja kynttilöiden äärellä. Nyt on kiireistä, mutta jotain on jo alullaan: joulukalenteri – se perinteinen pahvinen, ei suklaa- tai muu hömppä – seinällä, ulkona tuijat valaistu ja myös puutarhateltan runkoon kiedottu lämpimän valkoista valosarjaa, kuten keittiön ikkunan alle rusokuusamapensaaseenkin.

Syksy meni sadetta pidellessä. Joitain poikkeuksellisia viikonloppuja oli, jolloin ei satanut. Niinä aikoina olin jossain, töissä, kokouksessa tai reisussa. Mutta siitä huolimatta kukkasipulit ovat maassa, syyslannoite kylvetty, seinäruusu laskettu talvilepoon (en  minä, mutta mies!) ja valoja viritelty. Pitäisikö ihan olla ylpeä itsestään?

Mitä kaipaan, on vapaa-aika, jolloin yhä enemmän saisi tehdä kotiympäristöstä viihtyisää ja kaunista. Rakentaa minimaailmaa, johon olen viimeksi valmistanut kylppärin oven ja ovi-ikkunan, oviverhot, kiinnittänyt saranat. Paljon puuttuu,  mutta sehän vain antaa intoa lisää: työtäni tarvitaan!

Kulttuuripuoltakin ehdimme huoltaa. Tradekan tarjoama Tuntematon sotilas -leffa oli minulle vähän pakkopullaa. Kiinnosti, mutta ei innostanut. Kapinoin, sillä en nähnyt mieltä virittää taas tätä suomisankari-filmiä, jonka syvintä olemusta ei ehkä yleisö aina tajua. Kuitenkin jouduin häpeään ennakkoluulojeni kanssa. En pidä sotaelokuvista. En tykkää katsoa tappamista enkä innostu taistelustrategioista tai isänmaallisesta uhosta. Mutta tämä Louhimiehen uusi Tuntematon kyllä mielestäni ansaitsi tulla tehdyksi, sillä niin hyvin se kuvasti Linnan sodanvastaista kirjaa. En vielä tosin ole Sotaromaania lukenut, vain Tuntemattoman. Sotaromaani odottaa tuossa pöydällä vielä avaamattomana. Mielestäni tämä elokuva meni kenties vielä enemmän sodan kokemisen henkilökohtaiseen ytimeen. Näin teki myös Rauni Mollbergin filmi. Ja – toisaalta – myös Edvin Laineen: silloinhan ei ollut kai tapana tunkeutua näin syvälle yksilöön, ainakaan kun oli kyse koko kansaan pureutuvasta kokemuksesta.

Louhimiehen Tuntemattomassa pelkäsin eniten, miten realistisesti näytetään vaikkapa suomenhevosen kärsimys sodassa. Onneksi se vain välähti, mutta tuli kuitenkin selkeästi esille. Tunnustan olevani pelkuri, en pysty katsomaan ja kohtaamaan valkokankaalla asioita, jotka tiedän todeksi, silloin kun ne koskevat avuttomia luontokappaleita, ennen kaikkea eläimiä tai lapsia. Tässäkin suhteessa annan Louhimiehelle pisteet. Joku saattaa antaa miinuksen, koska todellisuus oli kamalampaa, kamalista kamalimpaa eläimille, hevosille, sodassa. Minä en pysty sitä edes analysoimaan, koska se tekee niin kipeää. Siksi olen tyytyväinen, että sain mahdollisuuden katsoa enemmän ihmisen kokemusta.

Eero Aho näyttelijöistä nousi yläpuolelle kaiken. Uskomattoman upea työ ja myös ohjaajan valinta siitä, miten mukavia puheleva ja kokenut huumorimies pikkuhiljaa tajuaa kaiken ja synkistyy. Myös Aku Hirviniemen Hietanen oli jotain uudella tavalla koskettavaa. Aku teki Hietasesta oikean ihmisen, lempeän ja lojaalin, mutta myös niin haavoittuvan (no huono adjektiivi tässä tapauksessa) ja sydäntäsärkevän.

En pidä ollenkaan Tuomas Enbuskesta tai etenkään hänen ikävän ylimielisistä kolumneistaan. Tämä on minun omaa pienuuttani, myönnän. Mutta se, mitä Enbuske loihe lausumaan Tuntemattomasta, on juuri mielestäni näin. Tuntematon on ”vaarallinen elokuva”, sanoo Enbuske. Ja miksi? Koska sitä käytetään väärin! Sillä nostetaan – jos ei nyt sotahulluutta, niin ainakin yltiökansallisuutta. Sillä lietsotaan tunnetta, että kyllä meidän maa pärjää (koska suomalainen sotilas vastaa kymmentä ryssää) milloin vain, kunhan on tarpeeksi rautaa rajalla.

Tuntematon sotilas on syvästi sodanvastainen kirja ja elokuva. Ristiriita siinä ja sen kolmessa eri versiossa on juuri se, miten sitä halutaan tulkita. Toivon, että Louhimiehen tulkinta – hän ei halunnut nostaa sankareita vaan ihmisiä – tavoittaa suuren yleisön.

Vastaa