Raskaita viikkoja takana. Ei ole jaksanut kirjoittaa mistään.
Itse olen törmäillyt omien ristiriitaisten tuntemuksieni välillä. Lyönyt ihan läskiksi ja antanut mennä. Ajatellut, että ei tästä kuitenkaan mitään tule. Luovuttanutkin. Sitten on tullut hirveä häpeä. Elämähän on ainutkertainen. Se on lahja. Vaikka miten huonosti menisi, on yritettävä. Kaikki eivät jaksa, kaikilla ei ole voimia. Minulla niitä vain on. Olen aika katkera kaikista vastoinkäymisistä, mutta sittenkin pakko pinnistää niillä voimilla, mitä on.
Ja kevät tunkee iholle joka puolelta!
Pieni ystäväni, joka nukkui vieressäni yli 13 vuotta, Asta, lähti pilven päälle nukkumaan. Hänellä oli niin paljon kipuja ja vaivoja, jotka talttuivat vain vahvalla lääkityksellä. Kauan pohdin ja vielä eläinlääkärilläkin itkin ja tappelin vastaan: miksi tämän täytyy olla minun ratkaisuni! Mutta niin se on. Pieni ystävä luotti minuun, ihan samoin kuin siskonsa Pulmu.En voinut muuten lievittää kipua enkä taata, ettei loppu tule kauheana tukehtumisena silloin kun en itse ole paikalla. Tässä on kamalinta selittelyn maku. Jospa sittenkin olisimme pärjänneet tämän kesän? Jospa sittenkin olisi tullut käänne? Emme tiedä. Lähiaikoina kuitenkin olisi loppu tullut.
Itselle haluan myös lopn joka on arvokas ja suunniteltu. Ei tuskallinen ja yhtäkkiä yöllä saapuva helvetti.
Sydämeeni jäät (Asta viime kesän Pride-asussa)
Pieni Asta-prinsessa nukkuu nyt Pulmu-siskon vieressä omassa pihassa. Jaakon syntymälahjaksi saadun unkarinsyreenin alla. Astan kunniaksi alkoivat tuomet ja omena kukkia. Ikävä on kova. Meillä ja Riitulla. Hyvää matkaa, rakas ystävä.