Kyllä – olen kateellinen. Luen Yhteishyvästä Jyrki Sukulan unelman toteutumisesta: hän osti viinitilan Italiasta ja asuu nyt siellä suuren osan vuotta perheineen.
Tuntuu, että jotain pitäis tehrä niin! Elämä kulkee ohi. ”Ainaista työtä ja vain raadantaa” laulaa Veikko Lavikin Limperin Hilmassa. Näin itsekäs ja kiittämätön ihminen sanoo, ja on juuri palannut Karibialta kahden viikon lomalta! No siksipä juuri.
Elämä heitti kylmää vettä niskaan palattuani Suomeen. Ensimmäinen työpäivä ja kaikki työt, joita kukaan ei ollut tehnyt poissa ollessani, vyöryivät niskaan. No, oikeastaan se ei hetkauta mihinkään suuntaan. Ainoastaan tämä maahan painava harmaus, kiire, väsymys, ainainen väsymys ja ainainen vastuu huolehtia kaikesta. Niin juuri, kaikesta!
Mikäpä siinä muu auttaa kuin alkaa suunnitella uusia seikkailuja. Joskus mietin vaihdosta ja työn vaihdosta. Paikkojahan varmasti vasemmistolaiselle kuusikymppiselle naishumanistille oikein vilisee Avoimia työpaikkoja -palstoilla. Sen kun valitset. Mutta moni on tehnyt täyskäännöksen ihan työuran lopuilla. Muuttanut vaikka maailman toiselle puolelle ja jättänyt kaiken. Tai mennyt siivousfirmaan tai taimitarhalle ruumiilliseen työhön. Ajatus itää…
Ihan ensiksi kuitenkin on pari matkaa tulossa. Yksi on ikävä: Riikaan oikeudenkäyntiin toissavuotisen liikenneonnettomuuden takia. Sitä ei nyt jaksa ajatella, ajattelen sitä ensi viikolla. Toinen ei ole ikävä, päinvastoin odotan malttamattomana. Aion serkkuni kanssa matkata Caprille kesällä. Menemme katsomaan Axel Munthen huvilaa, josta Marian on kirjoittanut valtavan kiinnostavan ja isotöisen kirjan. Nyt minäkin pääsen sinne, valkoiseen taloon, josta näkymä huikaisevan siniselle Välimerelle. Ensin lento Roomaan, sieltä Napoliin maitse ja sitten vielä laivalla saarelle. Pitää toppuutella itseään, että jaksaa pysyä tässä päivässä. Kesään on vielä aikaa. Ja sitten on vielä suunnitelmissa tehdä yön yli -reissu Venäjälle. Siitäkin tulee hauskaa. Ja Turkuun pitää mennä katsomaan Tom of Finland -teatteriesitystä. Ja nukkekotimessuille. Ja Tallinnaan. Onneksi on suunnitelmia.
Tosin aamulla torkkuessani junassa yllätyin, kun tultiin Helsingin asemalle: oli valoisaa! Näkyi melkein jo aurinkoa, vaikka kello oli puoli yhdeksän. Sillä aikaa kun itse imin lämpöä ja valoa Kuubassa, oli täälläkin liikahtanut joku parempaan suuntaan – ainakin sää.
Muutenhan ei parannusta ole tapahtunut viime viikkoina. Meillä on itsepäinen ja ylimielinen hienostorouva liikenneministerinä tekemässä esityksiä ilman asiantuntija-apua ja neuvotteluja hallituskumppaneiden kanssa, kaikesta kansainvälisestä kriisiytymisestä mitään puhumaton flegmaattinen ulkoministeri, sinne tänne päätöksiä veivaava pääministeri; maailman mahtavimman päättäjän virassa Valkoisessa talossa meillä on hörhöilevä hemmotellun teinin syndroomaa poteva naisvihaaja. Mihin pakoon tätä kaikkea? Ehkä pitää vain kääriä hihat ja yrittää. Kunhan tämä viikonloppu on ohi, sillä huomenna lauantaina loma kostautuu ja vietän ihana päivän puoluehallituksessa kirjoittaen pöytäkirjaa kokouksesta ja samalla miettien, mitä kaikkea pitikään omassa puolueosastossa vielä tehdä, kun kaikki on vaaleja varten tekemättä.
Olisipa nyt tuossa mojova mojito-lasillinen ja joku soittaisi pöydän päässä kitaralla latinotyyliin. Korvikkeeksi laitan kuubalaisen levyn soimaan ja juon espresson sekä brandyn. Ja ajattelen tätä:
Sitten painun peiton alle ja herään aamulla virkeänä työpäivään. No ainakin herään työpäivään. On kuulemma tulossa aurinkoinen päivä. Juuri sopiva istua kabinetissa. Jee!