Oi niitä aikoja ihan vähän aikaa sitten, kun kävelin vähintään 12.000 askelta päivässä. Meikäläisen lyhyillä töppöjaloilla (olen ruumiinrakenteeltani siis erään määritelmän mukaan persjalkainen) se on noin seitsemän kilometriä.
Fatiikki eli voimakas uupumus on tyypillistä esimerkiksi MS-taudissa ja syövässä. Lähes poikkeuksetta ympäristö ei sitä käsitä, jos ei itse ole kokenut. Siihen ei auta nukkuminen eikä lepäily. Liikunta tutkimusten mukaan auttaa, mutta jos on uupunut, niin vähän vaikea liikkua. Jos miettii keittiössä, että pystynkö tämän puuron nyt keittämään, kun ei jaksa seisoa sitä vahtimassa. Tai miten pääsisin omalta ulko-ovelta sisälle, sillä päällysvaatteiden riisuminen vie voimat ja pitää istua eteisen lattialla ja kerätä voimia koitokseen. Ja kun kaksisataa metriä kävelyä aiheuttaa vapinan jaloissa ja silmissä mustenee…
Tällaista herkkua on viime aikoina meidän perheessä. Johan Kiss-koirakin, joka vaistoaa jopa sen, kun minulla kuume nousee, on stressaantunut näistä oireista.
Fatiikki aiheuttaa myös unohtelua ja keskittymisvaikeuksia. En yhtään ihmettele, että tässä yhtenä iltana piti hammaspesun jälkeen käyttää suuvettä. Mutta samantyyppinen pullo oli melkein samassa paikassa ja vetaisin suuhun aimo kulauksen kynsilakanpoistoainetta, eli asetonia. En kehota kokeilemaan. Ei tullut tyttömäinen olo eikä todella raikas hengitys. Onneksi huomasin erehdyksen nanosekunnissa enkä ryhtynyt purskuttelemaan saati vahingossa nielaissut. En viitsi ajatella, miten tarina olisi jatkunut, jos näin olisi käynyt.
Mutta tämä on nyt tätä aikaa ja kaikkea jännää kuuluu taudinkuvaan. Nyt vähän epäilyttää, että kuitenkin taitaa olla edessä reissu yhden tähden hotelliin nimeltä TYKS, koska antibiootit eivät näköjään pure eikä tulehdusarvo ole niistä millänsäkään.
Hieno päivä oli maanantaina, kun näin vanhoja työkavereita. Pari kertaa vuodessa tapaamme lounaan merkeissä joko Turussa, Tampereella tai Helsingissä. Tällä kertaakin oli hauskaa, naurettiin, syötiin. Mutta minä en pysynyt vauhdissa ja lähdin kotiin, kun muut vielä menivät drinksulle junaa odottaessaan. Olisipa kiva siemaista lasi hyvää punaviiniä ystävien kanssa. Mutta se haisee nykyisin pahalta ja maistuu raudalta, kuten vähän kaikki ruuatkin – poikkeuksena mausteiset ja tuliset. Ja mikä pahempi, ei ole nälkä juuri koskaan.
Mutta tänään pidettiin vielä videokonferenssi, mikä oli miellyttävin urani aikana. Siihen osallistuivat mummon murut ja hänen vanhempansa. Ne riekkujat puhua kalkattivat ja esittelivät tekemisiään. Tanssipukua (vaaleanpunainen tyllihelmainen), tatskojaan (tarralla tehty) ja leikkihiekkaa, josta voi tehdä kuvioita ja mitä vain mieleen juolahtaa. Ikävä hellitti vähän. Tai no, oikeastaan paheni tämän autuaan hetken jälkeen.
Aika kuluu ja kohta taas tavataan, kävellään, juostaan ja hupsutellaan. Elämä!