Fatiikkia

Oi niitä aikoja ihan vähän aikaa sitten, kun kävelin vähintään 12.000 askelta päivässä. Meikäläisen lyhyillä töppöjaloilla (olen ruumiinrakenteeltani siis erään määritelmän mukaan persjalkainen) se on noin seitsemän kilometriä.

Fatiikki eli voimakas uupumus on tyypillistä esimerkiksi MS-taudissa ja syövässä. Lähes poikkeuksetta ympäristö ei sitä käsitä, jos ei itse ole kokenut. Siihen ei auta nukkuminen eikä lepäily. Liikunta tutkimusten mukaan auttaa, mutta jos on uupunut, niin vähän vaikea liikkua. Jos miettii keittiössä, että pystynkö tämän puuron nyt keittämään, kun ei jaksa seisoa sitä vahtimassa. Tai miten pääsisin omalta ulko-ovelta sisälle, sillä päällysvaatteiden riisuminen vie voimat ja pitää istua eteisen lattialla ja kerätä voimia koitokseen. Ja kun kaksisataa metriä kävelyä aiheuttaa vapinan jaloissa ja silmissä mustenee…

Tällaista herkkua on viime aikoina meidän perheessä. Johan Kiss-koirakin, joka vaistoaa jopa sen, kun minulla kuume nousee, on stressaantunut näistä oireista.

Fatiikki aiheuttaa myös unohtelua ja keskittymisvaikeuksia. En yhtään ihmettele, että tässä yhtenä iltana piti hammaspesun jälkeen käyttää suuvettä. Mutta samantyyppinen pullo oli melkein samassa paikassa ja vetaisin suuhun aimo kulauksen kynsilakanpoistoainetta, eli asetonia. En kehota kokeilemaan. Ei tullut tyttömäinen olo eikä todella raikas hengitys. Onneksi huomasin erehdyksen nanosekunnissa enkä ryhtynyt purskuttelemaan saati vahingossa nielaissut. En viitsi ajatella, miten tarina olisi jatkunut, jos näin olisi käynyt.

Mutta tämä on nyt tätä aikaa ja kaikkea jännää kuuluu taudinkuvaan. Nyt vähän epäilyttää, että kuitenkin taitaa olla edessä reissu yhden tähden hotelliin nimeltä TYKS, koska antibiootit eivät näköjään pure eikä tulehdusarvo ole niistä millänsäkään.

Hieno päivä oli maanantaina, kun näin vanhoja työkavereita. Pari kertaa vuodessa tapaamme lounaan merkeissä joko Turussa, Tampereella tai Helsingissä. Tällä kertaakin oli hauskaa, naurettiin, syötiin. Mutta minä en pysynyt vauhdissa ja lähdin kotiin, kun muut vielä menivät drinksulle junaa odottaessaan. Olisipa kiva siemaista lasi hyvää punaviiniä ystävien kanssa. Mutta se haisee nykyisin pahalta ja maistuu raudalta, kuten vähän kaikki ruuatkin – poikkeuksena mausteiset ja tuliset. Ja mikä pahempi, ei ole nälkä juuri koskaan.

Mutta tänään pidettiin vielä videokonferenssi, mikä oli miellyttävin urani aikana. Siihen osallistuivat mummon murut ja hänen vanhempansa. Ne riekkujat puhua kalkattivat ja esittelivät tekemisiään. Tanssipukua (vaaleanpunainen tyllihelmainen), tatskojaan (tarralla tehty) ja leikkihiekkaa, josta voi tehdä kuvioita ja mitä vain mieleen juolahtaa. Ikävä hellitti vähän. Tai no, oikeastaan paheni tämän autuaan hetken jälkeen.

Aika kuluu ja kohta taas tavataan, kävellään, juostaan ja hupsutellaan. Elämä!

Tutkimuksia

Kaikenlaisia tutkimuksia on viime päivinä tullut koettua. Esimerkiksi maanantaina sain passituksen päivystykeen, jossa sitten vierähtikin nelisen tuntia. Sain melko alkajaisiksi oikean aikuisten rannekkeen. Siis sellaisen, jolla pääsee kaikkiin laitteisiin. No kyllä pääsinkin. Siis melkein Lintsillä, lokakuussa! Laitteissa kylläkin tutkittiin verta ja sydäntä ja keuhkoja ja sai kokea muutakin jännittävää.

Ei voi sanoa, että hauska huviretki. Onneksi ei tarvinnut itse mennä bussilla ja etsiä sateessa rakennustyömaan keskellä päivystyksen ovea vaan ystäväni Satu kuljetteli minua sen illan. Ystävät!!

Pääsin kotiin sitten illalla, vaikka uhka osastolle jäämisestä leijui pään päällä. Vakuutin, että jaksan ja koirakin vielä yksin eikä ketään apuria. Pienet valheet ovat aina paikallaan tiukan paikan tullen. Luin sitten seuraavana päivänä epikriisistä, että ”koska potilas on erittäin hyvässä kunnossa, kotiutetaan…” Kaikki on suhteellista.

Kiss otti asian vakavasti – olinhan poistunut ”kauppaan” kesken päivän ja Satu jäänyt hoitamaan. Ilmeisesti Kiss kokee olevansa vastuussa minusta, koska iltalenkillä Satun kanssa hän oli painaltanut menemään juosten koko matkan ja äkkiä kotiin emännän viereen. Näinhän koiraemo tekee, kun vastasyntyneet pennut pitää jättää pissalenkin ajaksi: hirveällä kiireellä laskemaan lapset, ettei kukaan ole kadonnut tai kuollut. Mutta että minun takia… Olen liikuttunut.

Kiss teki sitten ties monetta kertaa omia tutkimuksiaan seuraavana päivänä, kun kävimme apteekissa. Olen hyvin vaikuttunut, miten siististi hän osaa kaivaa keittiön työpöydän naulakosta muovi- ja pahviroskakasseista tavaraa ilman, että ne kassit ovat mitenkään eri asennossa kuin yleensä, saati pudonneet. Lattialla oli taas kyllä pari koiranherkkupussia ja rutistettu maitotölkki ilmeisen tarkkaan analysoituina.

Vielä Kissiä kiinnosti myös suklaa, jota se ei tietenkään voi syödä eikä tietääkseni ole koskaan syönyt. Mutta kun keskeneräinen suklaalevy sattui olemaan sohvan käsinojalla, niin pitihän sitä vahtia tarkkaan tai siis teeskennellä, että ”ei mulla mitään intressejä, näinhän minä aina sohvalla makaan nenä tyynyn välissä ja korvat höröllä”.

Tutkimuksia piisaa taas huomenna, ainakin minulla. Olen muuten keskittynyt viime aikoina iltalukemisessa vähän kevyempään kirjallisuuteen, mutta eilen aloitin jotain aivan muuta. Voin suositella ja sanoa samalla, että ei ole hauskaa luettavaa. Eikä ennusta kovin hyvää tulevaisuuttakaan, ellei maailma havahdu järjestelmällisen sorron ottamiseen vakavasti:

Katsotaan, mitä huominen tuo tullessaan. Itselle ja maailmalle.

Raija Orasen kirja Armi Ratiasta

Armi Ratiasta on kirjoitettu paljon lehdissä ja kirjoissa, esitetty näytelmiä, tehty elokuvakin. Kriitikot tyrmäsivät Raija Orasen kirja Minä Armi Maria R., koska siinä oli paljon lainauksia Orasen omista kirjoista, mutta myös muiden kertomista asioista (mm. poikansa Ristomatin).

Minä olen lukenut monia Orasen kirjoja ja tykännyt kovasti. Sujuvaa kerrontaa, faktat yleensä kohdillaan (vaikka fiktiota kirjat ovatktin). Myös muuten Sauli Niinistöltä tuli kehut Orasen Risto Ryti -kirjasta. Tykkäsin kovasti kahdesta Kekkos-kirjasta, joista toisessa myös valaistiin Kekkosen ja Armi Ratian ”salaista” suhdetta – siitä tiedettiin, mutta noina aikoina pidättäydyttiin arvostelemasta. Tykkäsin myös Anita Välkki -kirjasta Kaikki tämä valo, Paasikivestä kertovasta Hirmuinen mies ja Aino Ackté -romaanista.

Orasen kirja antaa kyllä varmaan aika realististinen. Armi on aika hullu, huutaa ja melskaa, uhkaa aseella ja itsemurhayrityksillään, juo konjakkia ja skumppaa määrättömästi, haukkuu ihmiset KOP:in pääjohtajaa ja omaa aviomiestään myöten. Pankinjohtajalta pyytää kyllä anteeksi, koska piti saada lainarahaa. Aviomieheltä ei, ja lopulta mies häipyykin hänen elämästään. Ja vasta jälkeenpäin Armi ikävöi ja tajuaa, että puoliso on ollut hänen tukensa ja taloudellinen neuvonantajansa, joka huolehti Marimekon finansseista. Ja jota Armi ei useinkaan ottanut huomioon, vaan hassasi mielettömiä summia lahjoihin, kahdensadan hengen illallisiin ja kesänviettoviikkoihin. Samppanjaa haettiin Bökarsin huvilalle joskus Helsingistä helikopterilla, kun se sattui loppumaan. Ja usein sattui. Armi myös rakastui pitkin ja poikin, milloin puolison esimieheen, milloin liikekumppaneihin, kauniiseen nuoreen meksikolaiseen tai Kekkoseen tai Jörn Donneriin. Levottomuus vain ei lähtenyt hänestä.

Oikein kiinnostava ja liikuttavakin kirja. Minua ei haitannut toisto esimerkiksi Kekkoskirjoista eikä muutkaan, koska en niitä huomannut. Kirjan lopussa Armi tuntee itsensä hyvin yksinäiseksi. Ainoa uskollinen ystävä tuntuu olevan näyttelijä Tarmo Manni, joka pysyy vierellä ja saa Armin harmittelemaan, miksei ole mies, että voisi seurustella Tarmon kanssa, tai jopa mennä naimisiin hänen kanssaan oikeasti. Leikkihäitähän he usein viettävät Bökarsin huvilalla kesäisin, ison ystäväjoukon todistaessa (tosin silloin ei vielä tasa-arvoinen avioliittolaki ollut voimassa).

Marimekkoa ei olisi ilman Armia. Marimekko kukoisti ja romahti, mutta nousi taas uuteen menestykseen. Armi uskoi unelmiinsa. Arvostan.

Kaveri- ja pizzapäivä

Mukava torstai. Sateista ja tuulista päivää vietimme ystävien kanssa lähinnä sisätiloissa. Käytiin myös pizzeria Napolissa lähikorttelissa. Pöytäliinan kokoiset pizzat edessä oli jo suorastaan toivoton olo: ei tätä jaksa syödä. Eikä jaksanutkaan. Nyt on jääkaapissa yli puolikas pizzaa eli odotettavissa pizzaperjantai, hyvässä lykyssä pizzalauantaikin.

Mutta rohkeasti kimppuun!

Tuliaisiksi sain muun muassa vaaleanpunaisen atsalean. Sehän sopi, koska viime päivät olenkin askarrellut kodin värimaailman muuttamisella lempeämpään suuntaan, eli häivähdykseen roosanpunaista. Kävihän se kunnon päälle ryömiä lattialla ja pingottaa kehyksiin uusi Vallilan kangas ja liimailla sen taakse valoketjua. Hieman ehkä vielä säätöä valojen kohdistamisessa, niin ehkä tällä mennään tämä talvi? Urakka vaati kyllä moninkertaiset päiväunet, mutta mukavaa saada jotain aikaiseksi.

Ja se atsalea sopii hyvin nyt värimaailmaani, kun nuo ruusutkin jo kuihtuivat.

Huomenna konserttiin Turun tuomiokirkkoon. Itse maestro Jorma Uotinen – odotan innolla!

Nautitaan sunnuntaista

Kurkistus Rauhankadun eräälle sisäpihalle

Kaunis aamu. Heti aamukahville tähän aikaan vuodesta laitan aina elävät kynttilät palamaan, valoa ja tunnelmaa tuomaan, sillä aurinko ei ulotu vielä tälle puolelle taloa vaan vasta iltapäivällä. Ja illalla tietenkin kynttilänvalosta ja -tuoksusta saa erityisesti kummaa voimaa. Kissin kanssa tehtiin sitten sunnuntain aamukävely lämpimässä ja värikkäässä syyssäässä. Onpa ihanaa asua tässä kauniissa kaupunginosassa, satavuotiaiden puutalojen yhteisössä.

Ja etenkin tässä elämänvaiheessa voi olla kiitollinen, etten sittenkään muuttanut siihen tunnelmalliseen yksiöön tuossa Rauhankadulla. Nyt nauttisin puutalon tunnelmallisesta lämmöstä, mutta samalla myös kantaisin puita kellarista keittiön puuhellaan ja kakluuniin. Ja avustaisin Kissiä yläkertaan ja takaisin jyrkkiä portaita, kun hänellä on taas ainakin kahden viikon porraskielto selkävaivojen takia. Samaa mietin edellisestä asunnosta; miten jokin universumin voima sai minut etsimään uutta asuntoa. Jos olisin jäänyt entiseen, kantaisin sitten sisäpihalta seitsemän kilon koiraa kolmet jyrkät rappuset päästäkseni makuuhuoneeseen.

Nyt asuminen on helppoa ja ikkunasta tai kävelyllä voin nauttia idyllisistä näkymistä. Seuraava asuinpaikka voisi sitten kyllä olla vanha kivi- tai puutalo.

Kiitollisuuden aiheita ovat myös juuri löytämäni Waltteri Torikan jo vanhempi CD ja paljon ideoita sisältävä uusin Jeanne D’Arc Living -lehti. Seuraavaan sisustusprojektiin pitää kerätä vinkkejä. Tai vain ilahduttaa itseään katsomalla kaunista.

Portsan pihojen bongailusta onkin tullut oikein harrastus. Iltaisin, kun jo taloihin syttyvät valot sisälle ja pihoille, voi nähdä hurmaavia sisustuksia: hirsiseiniä, kauniita portaikkoja, kaakeliuuneja ja suloisia verhoviritelmiä. Tosin joskus myös vähän kiukuttaa. Esimerkiksi silloin, kun upea kiiltävänvalkoinen ja ihan täydellinen kakluuni näkyi eräästä ikkunasta – ja vähän päätä käännettyäni huomasin, että sen vieressä seinällä roikkuu… polkupyörä! Eikä mikään antiikkikoriste, vaan moderni (ruma) vaihdepyörä. No, annetaan kaikkien kukkien kukkia?

Mutta joka päivä löytyy jotain idyllistä lähikaduilta.

Portsassa tuoksuu savu

Lämmityskausi on alkanut ja puutalokorttelista leijailee kodikas savun tuoksu. Tunnelma on ihan kuin lapsuudessa: puut ovat jo keltaisia, pihan ruoho tummanvihreää ja vähän kosteaa, sauna lämpiää ja sisältä keittiöstäkin tulee lämmintä tuoksua: äiti paistaa pullaa ja piirakoita viikonlopun kunniaksi… Mukavasti tässä keskellä kaupunkia tulee takautumia kaukaa maaseudulta ja kaukaa vuosien takaa.

Myös kausivaloja on ilmestynyt ihaniin ikkunoihin ja terasseille. Nyt on valojen ja kynttilöiden aika, todellakin. Itsekin jo siirryin syysaikaan; sisällä elävätä kynttilät ja parvekkeella muutakin valoa.

Jalosukuinen yliopistosairaalan luovuttama veri pitää vielä kuntoa melko hyvin yllä, vaikka käyrä on jo kääntynyt alaspäin. Kaupungilla jaksaa käydä ostoksilla ja muilla asioilla, mutta kotiin tullessa pitää vähän aikaa istua kyllä eteisen lattialla – onhan pakollinen pysähtyminen arjen keskellä aina paikallaan.

TYKSin hammasklinikalla seikkailin enkä heti löytänyt oikeaa paikkaa sairaala-alueen remontin keskellä. Aina kiusaa tekevä Google Maps kävelytti minua kilometrin vaikka oikeaan osoitteeseen olisi bussipysäkiltä ollut noin 200 metriä. Ilmankos askelmittari näytti illalla kahdeksaa kilometriä; enpä moista matkaa olekaan tehnyt juhannuksen jälkeen kertaakaan. Ja hammaslääkäriltä teki mieli hypähdellä kotiin kuin koululaisena konsanaan, koska kalusto oli täysin kunnossa. Kansakouluaikaanhan aina kysyttiin hammaslääkärin jälkeen: Porattiinko? (yleensä porattiin) Ja: No itkitkö?