Suuri venäläinen runoilija Jevgeni Jevtushenko, jonka runoja osaan paljon ulkoa, on kirjoittanut näin: ”Välistä minustakin on kaikki kipeää ja katkeraa, ja elämä vetää jonkin pyörän alle kuten Isadoraa hänen huivinsa…” Isadora on tässä amerikkalaissyntyinen tanssijatar Isadora Duncan, joka oli naimisissa muuten venäläisen runoilijan Sergei Jeseninin kanssa. Isadora kuoli tapaturmaisesti Ranskassa. Hänen pitkä kaulahuivinsa jäi avoauton pyörän alle ja hän menehtyi, siis kuristumalla!
Itsestäkin tuntuu, että pyörän alle vetää. Mustia aukkoja ilmaantuu salakavalasti kauniina aurinkoisena syyspäivänä, en tiedä, mistä. Vaikka ihan hyvin tietää, ja on jopa varma, että kaikki järjestyy ja kääntyy hyväksi, niin silti on välillä epätoivoinen ja yksinäinen olo. Ei haluaisi puhua kenenkään kanssa ja sitten on katkera, kun ei olekaan juuri silloin ketään, jonka kanssa puhua. On niin pettynyt, kun äkkiä ei olekaan vahvasti positiivinen reipas sankaritaistelija, vaan löytää itsestään epäluuloisen, ihmisiä luotaan karkottavan, vain omaan napaan tuijottavan mielensäpahoittavan itkupillin. Tuntuu, että on spitaalinen, jonka kaikki kiertävät kaukaa. Joku joka on ollut samanlaisessa elämäntilanteessa tietänee tämän tunteen. Eivät tietenkään kaikki ja sehän on tietenkin oma syyni. Se kai pitää vain hyväksyä, ehkä se on pakollinenosa tätä matkaa, joka ei aina ole pelkkää alamäkeä. Miten voisikaan olla. Ja onhan minulla uskollinen ystävä Kiss koko ajan vierellä. Kaikilla ei sitäkään ja asiat paljon huonommin – siitä asiasta pitää itseään koko ajan kouluttaa.
Sitten yhtäkkiä tuli Kissistä mieleen… Kun kaksitoista vuotta sitten sairastin tätä samaa tautia, oli minulla vierelläni samanlainen ystävä, Pulmu.
Ja aivan niin kuin Kiss nyt, hän ei siirtynyt hetkeksikään viereltä, seurasi kuin varjo kintereillä ja etsi katsettani jatkuvasti: onko kaikki hyvin, missä mennään? Ja sitten kun itse aloin jo olla työkykyinen, Pulmu sairastui. Seurasi viikkojen tutkimuksia, kokeita, lääkkeitä, eläinsairaalaa. Mutta Pulmu vain hiipui pikkuhiljaa pois. Nyt ajattelen, että koska tuo karvaystävä oli niin mukana omissa tunteissani, niin sairastuiko hän minun takiani? Imikö hän itseensä kaiken pahan kehostani ja mielestäni ja antoi sitten periksi, kun huomasi, että minä olin parantunut? Ja nytkö Kiss kipuilee selkänsä tai ties minkä tuntemattoman vaivan kanssa, koska vaistoaa, ettei minulla ole kaikki kohdallaan? Ihan kestämätön, hirvittävä ajatus.
Nyt on pakko alkaa listata hyviä asioita, vaikka väkisin. Niitähän on. Kaikki järjestyy. Loppujen lopuksi ihmisen ajatuksilla on valtava voima ja niitä ajatuksia voi opettaa kulkemaan valoisia teitä.
Tänään sentään muistin osallistua italiantunnille – viime viikollahan unohdin sen ihan totaalisesti. Ja syksy on ihana. Elämän pieniä iloja!
Niin, ja Toscanassakin on jo syksy:
Koen kuitenkin Toscanan syksyn joskus toiste, mutta ensin maaliskuussa ihailen Toscanan kevättä!