Kyllä hieman olin epäileväinen, kun aamujunalla lähdin Riksusta Helsinkiin. Olen juossun Naisten Kympin noin kymmenen kertaa, en muista alle vai päälle sen. Nyt kuitenkin käsi, joka puutuu, selkä, jonka lihaskipu näemmä valuu lonkkaan, mitenkähän ne vaikuttavat? Näitä aattelin, mutta toisaalta aattelin, kuten jo aiemmin sanoinkin: aina voi kontata, jos ei jaksa muuten edetä.
Juoksun isoion hurma taisi kuitenkin olla Dingo. En ole koskaan nähnyt tätä uskomattoman menestyksen saanutta bändiä livenä. Ja nyt se tarjoiltiin Naisten Kympin oheistuotteena!
Kyllä siinä unohtuu tulevat kymmenen kilometriä, kun jammailee Autiotaloa itse ison pop-idolin/idolien kanssa!
Ilon juhlaa, liikunnan riemua. Näiden takia menen Naisten Kympille. Olen siitä pahoillani, etten saa sinne kaveria. En ole osannut pyytääkään. Mieluusti lähtisin jonkun kanssa taapertamaan. En kilpailemaan.
Itse en ole kovin hyväkuntoinen, mutta minulla on mottona, että maaliin päästään. Tänä vuonna ensimmäistä kertaa jouduin luopumaan periaatteesta, että koko ajan juostaan tai ainakin hölkätään. En nyt tässä ala selittää, mutta se selkävamma ja käsi jne. Eilen vielä oli vaikeuksia nousta autosta. SIlti aamulla ajattelin, että liike on lääke. Ja totta totisesti se on juuri näin! Tämä ei siis ole puolustuspuhe. Olen oikeasti tällä hetkellä huonommassa kunnossa kuin vuosi sitten.
Mutta voiko mihinkään verrata sitä tunnetta, kun on toteuttanut taas yhden unelman/etapin? Voittajan olo on ihan samanlainen, vaikka juoksisit maratonin taikka tanssisit keittiössä hurjan samban taikka jumppaisit aamuseitsemältä 60 saksihyppyä pihalla.
Ehkä nyt kuitenkin alan harkita siirtymistä helpompiin liikuntamuotoihin.