Vanhan talon lumoa!

Jumpperitytöt kiinni lämpöpatterissa. Ulkona miinus 15.

Pakkaspäivät asettavat haasteita. Kylmä hiipii nurkkiin, ulko-ovella voisi pakastaa juuri paistetut sämpylät, koirat eivät kiihdytä nollasta kuin korkeintaan kahteenkymppiin, jos ehdotan ulosmenoa. Mikä onkaan nostalgisempaa kuin herätä keskiyöllä siihen, että sittenkin, oi sittenkin on kova hinku ulos juuri nyt, koska hätä ja ihan ripuli – siis pikkukoiralla (12 vee). Nostalgisuus jatkuu, kun puet itsesi, kömmit kahdet portaat alakertaan, puet koiran (miinus 20 ulkona), muistat avaimet, kakkapussit. Työnnytään ulos pimeään ja pyöritään mäessä kymmenen minuuttia ennen kuin karvakuono löytää sopivan paikan ja saa tulostettua pikkuisen lirauksen jäiseen hankeen (ja sitä ei kakkapussilla saa talteen edes… en mene yksityiskohtiin, jätän mielikuvituksellesi tilaa). Ja sitten onnellisesti taas kotiin, riisutaan, yläkertaan. Odottamaan seuraavaa.

Ja Hiiri, voi meidän kotihiiri! Ilmoittelet olemassaolostasi ajoittain reippaalla narskutuksella. Toivon hartaasti, ettei narsku kohdistu sähköjohtoihin. Sinusta ei ole minulle haittaa, juurikaan. Olenhan tehnyt ystävyyssopimuksen kanssasi. Mutta silti. Oliko pakko kerätä koiran kuivapapuja olohuoneen sänkyyn tyynyn alle? Oliko pakko levitellä papanat yläkerran sohvatyynyn alle? Ehkä oli. Keräsin alistuneena papanat ja muut. Kohta on kevät ja hiireni muuttaa pois. Kaikilla on oikeus elää ja ottaa elantonsa hätätapauksessa myös vähän lainaten toisilta. Olen rauhan ihminen. Elän ja annan toisten elää.

Levottomat jalat! Olen alkanut miettiä… Niin, joku on joskus sanonut minulle, että älä ala miettiä, siitä ei hyvä seuraa (luulen, että se johtui hänen tulkinnastaan minun älykkydestäni). Tai ehkä näin unta tällaisesta tilanteesta. Olen kuitenkin eri mieltä. Ihminen haluaa aina vain turvallista ja tavallista, koska sellaisessa elämässä ei tule vastaan mitään odottamatonta tai ehkä hankalaa, eikä myöskään kehittävää. Sehän on nisäkkään DNA:ssa, että kaikki uusi ja odottamaton on uhka ja sitä pitää vastustaa: paeta tai taistella. Näin meidän mielemmekin toimii. Onneksi olen antanut itselleni mahdollisuuden oppia tämänkin perusasian, ikävä kyllä vasta nyt aika monen vuoden kamppailujen jälkeen. Mutta onneksi kuitenkin ehdin ymmärtää.

Minulla on nyt ihana koti, ihanteellisella paikalla keskellä kulttuurikaupunkia. Olen vuokralainen ja tyytyväinen olotilaani. Mutta mitäs jos sittenkin… Nyt täytyy tunnustaa, että haluan jotain omaa, jotain pysyvämpää, varmempaa. Ennen kaikkea haluan oman pienen kolon, oman pienen pihan tomaateille ja pelakuille. Ihan mitättömän pienen, jota kukaan muu ei huolisi. Minkä kapitalistin maailma minussa menettääkään (sanoi Eeva Kilpi aikanaan). Ei se omistamisen onni, vaan se oman kodin pysyvyyden onni. Maalaistyttö ei pääse lypsytakistaan edes kuusikymppisenä. Lypsytakki muuten on vertauskuva, jota ehkä kaupunkilaistaustaiset eivät tajunneet. Mutta verrataan sitä siihen, ettei pantterikaan pääse pilkuistaan. Sitä paitsi nykyajan leningit näyttävät minusta erehdyttävästi navettamekoilta. Äiti puki tällaisen lypsytakin/navettamekon lähtiessään iltalypsylle. Nyt näitä mekkoja, joissa on kapea vyö sitomassa avointa halaattia, on joka kaupassa ja ne maksavat maltaita. Ihan autenttisia, puuttuu vain vieno lehmän haju.

Eksyinkö kauas? Kuitenkin yhä elättelen unelmaa omasta, ihan omasta, pikkiriikkisestä kodista. Ja ihan varma olen, että se löytyy.