Urhea Ukraina

Turun Taiteen talossa on Ukraina-valokuvanäyttely. Huomasin isot mainosbannerit Kirkkosillan kaiteessa jo viikko sitten. Tänä aamuna kirjastoon mennessäni toinen bannereista oli revitty! Mieleen tulee paljon ajatuksia kuka, miksi?

Näyttelyssä on satoja kuvia, Ukrainan arjesta sodan keskellä, paljon myös vapaaehtoistyöntekijöistä jakamassa halkoja, kamiinoja, ruokaa, joululahjoja lapsille. Osa kuvista lämmitti, kun näki pelastajia auttamassa hätääntyneitä eläimiä tai heitä, jotka olivat onnistuneet pääsemään turvaan vieviin autoihin, mutta pohjimmiltaan koko näyttely järkytti, vaikka ihan hyvinhän sen tietää, millaista sota on, kun sitä näkee koko ajan uutisista. Mutta kun seisoo ison valokuvan tai valkokankaalla etenevän videon edessä ja näkee kohtauksia kenttäsairaalasta, keskellä tietä makaavista ohjuksen rikkomista autoista ja ruumiista niiden ympärillä, tai lapsista silmät suurina jonottamassa evakuointibussiin tai istumassa pommisuojassa, niin on aika paljon lähempänä ukrainalaisten hätää. Ja kaikkien sotaan joutuneiden hätää.

Näyttelyssä oli myös yksi huone, kielletty alle 18-vuotiailta. Siellä se karmeus oli vielä lähempänä.

Ennen taistelua
Myös eläimet pelastetaan, jos vain voidaan
He olivat onnekkaita – evakot matkalla turvaan
Ei löydy sanoja…

Voi vain ajatella, miksi tämä hulluus? Ja ettei katkeruus hyökkääjää kohtaan varmasti katoa vuosikymmeniin. Ihan samoin kuin ei palestiinalaisten katkeruus Israelia kohtaan.

Varrella virran…

Yliopistonmäen moninaisia kiviportaita pitkin juoksee vuolas virta: vettä sataa ja lumi sulaa. Sieltähän se sula saapuu painovoiman ansiosta alas mäkeä. Karvakavereista toinen, se vanhempi ja itsepäisempi ei halua todellakaan turhia kävelyitä (en minäkään silti!). Kanniskelin häntä eilisiltana pitkin poikin, välillä käveltiin ja haisteltiin paikkoja. Mutta luovutin jossain vaiheessa ja palattiin kotiin. Se kostautui aamuyöllä, kun Riitu ilmoitti, että nyt pitäisi päästä vessaan. Ei siinä muuta kuin itselle ja koiralle vaatetta päälle, avaimet, puhelin (jos jotain sattuu!) ja yön selkään sateeseen. Mutta koira on viisas, kuten kaikki eläimet, ja tietää, että vessa on ulkona eikä makuuhuoneen matolla.

Olen pitänyt hiihtolomaa luistelukeleissä. Kansalaisopiston italiakurssi on tauolla tämän viikon. Pyhästi lupasin, että nyt vasta oikein opiskelen, teen kaikki rästitehtävät, kertaan edellisen kirjan ja kuuntelen ja katselen syntyperäisten tekemiä videoita. Kissan viikset. Tänään tein yhden tehtävän kirjasta, kunnes huomasin, että minullehan on varattu hieronta-aika tunnin päähän. Siihen jäi opiskelu. En enää yhtään ihmettele, miksi ”tässä iässä” on niin vaikea oppia kieliä. Turha kai valittaa. Kun edellisen kerran opiskelin kieliä, tein sitä päivittäin, monta tuntia kerrallaan, ja nyt: 1,5 tuntia viikossa ja hätäiset tehtävät päälle. Ongelman ratkaisu piilee varmaan siinä, että pitäisi taas siirtyä ilmeisesti kielikylpyyn tuonne etelän suuntaan? No, nyt on edessä Suomen ihana kesä täynnä odottamattomia yllätyksiä, joten malttia malttia. Vähän kirpaisi kuitenkin katsoa Jyrki Sukulan päivitystä Facebookista: kirsikan tai mantelipuun kukkia jo auki Serralungassa, jossa kolme kuukautta sitten Kissin kanssa söimme lounaan ensimmäisen adventin kunniaksi. Silloin oli syksyn tuntua:

Laatuaikaa on kuitenkin saatu viettää. Tänään vihdoin pääsin hierontaan hoitamaan niskan ja hartioiden jumeja, jotka ovat aiheuttaneet käden puutumista jo parin kuukauden ajan. Sain madonluvut kuntosalitreenistä ja nyt on edessä ainakin neljä uutta vastaanottoa, ei näistä pahkuroista muuten eroon päästä. Mutta olipa ihana tunne käsittelyn jälkeen! Vaikka kuinka joogaa ja jumppaa, niin kyllä neulominen ja autolla ajaminen satoja kilometrejä tuossa talven aikana ovat myrkkyä niskoille. Toivoa on, sillä hieroja lupasi, että kyllä tästä vielä hyvä tulee.

Vielä parempaa laatua oli kun lapsi tuli kylään. Kuopus valmistui äskettäin informaatikoksi ja voi nyt tehdä kirjastotradenomin, -hoitajan ja -virkailijan pätevyydellä töitä. En usko, että opiskelu tähän jää, intoa näkyy vielä olevan. Kävimme kivassa Gustavo-ravintolassa juhlistamassa etappia, äiti tietenkin tarjosi illallisen. Poika söi lihapizzaa ja minä kasvisvaihtoehtoa. Oli ihan uskomattoman hyvää, napolilaiseen tapaan tehtyä. Kaikkea ei jaksettu ja loput saatiin mukaan. Juuri tuossa äsken päätin vähän vielä maistaa omaa jäännöstäni, mutta eikös ne paketit olleetkin vaihtuneet ja minulla oli kauniita mortadellamakkarasiivuja pizzapuolikkaan päällä. Koirat juhlivat siis huomenna ja minä nakersin makkaralta maistuvaa tyhjää pizzapohjaa iltapalaksi. Paavoa ei haitannut vaihto. Joten kaikki tyytyväisiä siis?

Äidin mussukka mussuttaa
Mortadella-pizzaa paikassa Gustavo.

Huomenna on lepopäivä eli ei mihinkään eikä mitään. Poistun ulos vain koiria ulkoiluttamaan. Keskityn villapaidan viimeistelyyn ja hyvän elokuvan katsomiseen, opiskeluun ja olemiseen rauhassa ihan siten kuin haluan. Onpas aika ihanaa tämä elämä.

Pakkaspäiväkin on nautinto

Jumpperilikat nauttii lämmöstä

Kiva viikonloppu on ollut. Perjantainakin sain illallisen jopa kotiin tuotuna. Syötiin Jussin mademuhennokset ja valkosipulijuurekset eikä minun tarvinnut tehdä mitään muuta kuin kattaa pöytä. Lisää tällaisia ruokavieraita!

Nyt on vaalit puitu. Juuri äsken sain pikkukoiran houkuteltua sänkyyn teeskentelemällä, että alan nukkumaan. Koira kaivautuu peiton alle aina yöksi ja vinkuu, jos en ”ajoissa” lähde sänkyyn. Toistaiseksi tuntuu, ettei hän huomaa, että karkasin työpöydän ääreen. Niin, tällaisia pieniä haasteita… Iso koira on helppo. Hänelle riittää, että olen näköetäisyydellä tässä talossa.

Oli minulla skumppaakin vaali-illaksi, mutta minun onnekseni (koska yksin olen) piti tyytyä perjantaina ostetun kyykkypunaviinin loppuihin. (kyykky=kaupan alimman hyllyn halvimmat, suom.huom.) Olen silti sitä miletä, että Suomi sai melko asiallisen pressan, etenkin kun toinen kierros pudotti pois ehdokkaista ne, jotka eivät aja tasa-arvoa eivätkä kansainvälistä rauhaa. Onnittelut Stubbille ja ihan kyyneleiset onnentoivotukset Haavistolle. Ja ehdokkaiden kohtaaminen Haaviston kampanjatilaisuudessa oli hieno, arvostan tuota elettä. Mutta Pekka… mikä osaaminen nyt jäikään käyttämättä! Luulen, että hän kuitenkin pompsahtaa isona esiin taas jossain vaiheessa.

Mukava aurinkopäivä olikin tänään. Aurajoella ihmiset käyskentelivät jäällä. Minä en pystyisi joen jäälle, jos reunoilla näkyy vettä tai ainakin vetistä lunta. Mutta oletan, että kestäähän näillä keleillä. Tehtiin taas melko pitkä lenkki Kissin kanssa. Riitua kanniskelin neljän pikkulenkin verran, kun mummolla (siis Riitulla) eivät käpälät kestäneet viimaa. Kävin myös kirjastossa ja huomasin, miten koko kaupunki oli jotenkin vauhkona liikkeellä – vaalitko vai aurinko?

Posankan kankku huurteessa
Menee jatkoon: lohi-fenkolipiirakka
Sisustan niin paljon kuin pystyn:
joskus minulla ehkä on oma koti, jossa kaikki on just eikä melkein.

Taas meni päivä ja ohi monet asiat, jotka piti tehdä. Kunpa pääsisi tasapainoon siitä, että jotkin asiat tulee tehdä ja joistakin voi karsia ja siirtää, eikä maailma kaadu. Etkä ole huono ihminen, vaikka tänäänkin jäi jooga väliin. Huomenna taitaa jäädä myös aamukuntosali väliin, koska en ole nyt vielä nukkumassa.

Tänään olen kuitenkin saanut uskomattomia viestejä, en tuonpuoleisesta kuitenkaan. Vaan ihan Facebookin Italia-ryhmästä. Sieltä löytyi yllättäen taas paikkoja ja ihmisiä, joihin haluaisin tutustua. Ja sekin vielä, että houkutellaan ihan pidemmäksi aikaa sinne. Nyt lottovoitto tänne, kiitos.

Vanhan talon lumoa!

Jumpperitytöt kiinni lämpöpatterissa. Ulkona miinus 15.

Pakkaspäivät asettavat haasteita. Kylmä hiipii nurkkiin, ulko-ovella voisi pakastaa juuri paistetut sämpylät, koirat eivät kiihdytä nollasta kuin korkeintaan kahteenkymppiin, jos ehdotan ulosmenoa. Mikä onkaan nostalgisempaa kuin herätä keskiyöllä siihen, että sittenkin, oi sittenkin on kova hinku ulos juuri nyt, koska hätä ja ihan ripuli – siis pikkukoiralla (12 vee). Nostalgisuus jatkuu, kun puet itsesi, kömmit kahdet portaat alakertaan, puet koiran (miinus 20 ulkona), muistat avaimet, kakkapussit. Työnnytään ulos pimeään ja pyöritään mäessä kymmenen minuuttia ennen kuin karvakuono löytää sopivan paikan ja saa tulostettua pikkuisen lirauksen jäiseen hankeen (ja sitä ei kakkapussilla saa talteen edes… en mene yksityiskohtiin, jätän mielikuvituksellesi tilaa). Ja sitten onnellisesti taas kotiin, riisutaan, yläkertaan. Odottamaan seuraavaa.

Ja Hiiri, voi meidän kotihiiri! Ilmoittelet olemassaolostasi ajoittain reippaalla narskutuksella. Toivon hartaasti, ettei narsku kohdistu sähköjohtoihin. Sinusta ei ole minulle haittaa, juurikaan. Olenhan tehnyt ystävyyssopimuksen kanssasi. Mutta silti. Oliko pakko kerätä koiran kuivapapuja olohuoneen sänkyyn tyynyn alle? Oliko pakko levitellä papanat yläkerran sohvatyynyn alle? Ehkä oli. Keräsin alistuneena papanat ja muut. Kohta on kevät ja hiireni muuttaa pois. Kaikilla on oikeus elää ja ottaa elantonsa hätätapauksessa myös vähän lainaten toisilta. Olen rauhan ihminen. Elän ja annan toisten elää.

Levottomat jalat! Olen alkanut miettiä… Niin, joku on joskus sanonut minulle, että älä ala miettiä, siitä ei hyvä seuraa (luulen, että se johtui hänen tulkinnastaan minun älykkydestäni). Tai ehkä näin unta tällaisesta tilanteesta. Olen kuitenkin eri mieltä. Ihminen haluaa aina vain turvallista ja tavallista, koska sellaisessa elämässä ei tule vastaan mitään odottamatonta tai ehkä hankalaa, eikä myöskään kehittävää. Sehän on nisäkkään DNA:ssa, että kaikki uusi ja odottamaton on uhka ja sitä pitää vastustaa: paeta tai taistella. Näin meidän mielemmekin toimii. Onneksi olen antanut itselleni mahdollisuuden oppia tämänkin perusasian, ikävä kyllä vasta nyt aika monen vuoden kamppailujen jälkeen. Mutta onneksi kuitenkin ehdin ymmärtää.

Minulla on nyt ihana koti, ihanteellisella paikalla keskellä kulttuurikaupunkia. Olen vuokralainen ja tyytyväinen olotilaani. Mutta mitäs jos sittenkin… Nyt täytyy tunnustaa, että haluan jotain omaa, jotain pysyvämpää, varmempaa. Ennen kaikkea haluan oman pienen kolon, oman pienen pihan tomaateille ja pelakuille. Ihan mitättömän pienen, jota kukaan muu ei huolisi. Minkä kapitalistin maailma minussa menettääkään (sanoi Eeva Kilpi aikanaan). Ei se omistamisen onni, vaan se oman kodin pysyvyyden onni. Maalaistyttö ei pääse lypsytakistaan edes kuusikymppisenä. Lypsytakki muuten on vertauskuva, jota ehkä kaupunkilaistaustaiset eivät tajunneet. Mutta verrataan sitä siihen, ettei pantterikaan pääse pilkuistaan. Sitä paitsi nykyajan leningit näyttävät minusta erehdyttävästi navettamekoilta. Äiti puki tällaisen lypsytakin/navettamekon lähtiessään iltalypsylle. Nyt näitä mekkoja, joissa on kapea vyö sitomassa avointa halaattia, on joka kaupassa ja ne maksavat maltaita. Ihan autenttisia, puuttuu vain vieno lehmän haju.

Eksyinkö kauas? Kuitenkin yhä elättelen unelmaa omasta, ihan omasta, pikkiriikkisestä kodista. Ja ihan varma olen, että se löytyy.