Kuukausi: tammikuu 2024

Nyt ei pitäisi naureskella tälle liukkaudelle, mutta ei tässä oikein kannata itkeäkään. Ylläolevan kaltaisia jalankulkuteitä on kaupungissa nyt suurin osa. Mutta säälle emme voi mitään, ja varmasti kaupungin keinot varmistaa turvallinen jalankulku ovat vähissä. Välillä sataa vettä, sitten pakastuu, hiekka ei pysy jäällä ja pakkanen kovettaa sen mikä välillä sulaa. Suomen talvi! Mutta: Koskenniemen puistikossa lauloi äskettäin talitintti riemukkaasti ja mustarastas syöksyili jääkokkareiden välissä erittäin keväiseen tyyliin.

Italian jälkeen on pitänyt rauhoittua paikalleen, mutta eihän sekään näin mennyt. Ajelin Turkuun, sitten taas Hämeeseen, josta suuntasin junalla Imatralle veljeä ja ystävää moikkaamaan. Tosin veli virui (miksi aina sanotaan, että virui – ihan asiallisesti hän lepäili) Lappeenrannassa sairaalassa saamassa hoitoa vakavaan sairauteen. Joten ystävän autolla ajelimme Lappeenrantaan ja sieltä taas Imatralle. Välillä ehdimme kierrellä autokauppoja – olipas aika ihanaa. Joskus entisen talomme remonttivaiheissa rakastin rautakauppoja; mikä ihanampaa kuin silitellä laattavaihtoehtoja ja katsella tapettikirjoja tai mittailla koristejalkalistoja. Nyt siliteltiin sitten autoja, vielä parempaa! Koeajettiin ja päädyin vaihtoehtoon, joka toistaiseksi on osoittautunut onnistuneeksi ostokseksi. Joten sillä sitten taas kohti Hämettä. Eikä ollut aikaa jäädä lepäilemään, kun halusin käydä mummon muruja katsomassa – viimeksihän näin heidät Whatsapp-puhelussa jouluaattona.

Mikä palkitseva tunne, kun yksi- ja kolmevuotias tunkevat kilvan syliin ja esittelevät taitojaan: pallonheittoa ja sohvalta hyppimistä muun muassa. Ehdittiin lukea yksi kirja, käydä kiintoisia keskusteluja ja suunnitella kevättä ja kesää, jolloin toivottavasti päästään puistoon piknikille: ladataan kolmevuotiaan ylpeänä esittelemä päiväkotireppu eväillä ja etsitään kiva paikka, jossa niistä nauttia.

Ja sitten taas Turkuun seuraavana aamuna. Nyt voisi jo vähän pikku hiljaa asettua.

Alan tehdä päiväaikataulua, koska päivärytmi meni uusiksi Italiassa. Siellähän kello näyttää tuntia vähemmän ja lounaat ja päivälliset syödään myöhään. Nyt vihdoin saan hitaasti mutta varmasti käännettyä omaa kelloa siten, että nousen aikaisemmin ja näin ehdin enemmän. Kuntosalikorttia olen jo vilautellut melko edullisella salilla keskustassa, joogasovelluksen kanssa harjoittelen päivittäin ja tietenkin koirakaverit tarvitsevat kolmesti päivässä lenkkeilyä, pienempi ja vanhempi ihan lyhyen, mutta matkatoveri Kiss ei tunne käsitettä ”liian pitkään liian kaukana”. Onneksi! Itse asiassa hän kyttää tälläkin hetkellä keskellä keittiön lattiaa ja aina kun nousen läppärin äärestä, näen miten toivo herää: silmät nauliutuvat minuun, korvat ylös: joko mennään?

Italian opiskelu tietenkin jatkuu, vähän verkkaisesti, mutta parempi sekin kuin ei ollenkaan. Kansalaisopiston tahti on minulle aivan liian hidas enkä saa itsestäni piiskattua lisäopintoja, kun on niin paljon muutakin. Jos tahti olisi kireämpi, olisi pakko. Mutta nauttia pitää myös olemisesta ja muustakin lukemisesta. Tällä hetkellä yöpöydällä on Jenni Haukion kirja hänen presidentin puolisona viettämästään ajasta. Tosi mielenkiintoista päästä vähän sisältäpäin tuohon maailmaan. Haukio kirjoittaa kauniisti ja kieliopillisesti taiten, mikä ilahduttaa – nykyisin moni uusi kirja ei pyri noudattamaan edes perussääntöjä (niin, tiedän, että kieli muuttuu, mutta kaikkea en anna anteeksi). Pidän Haukion tasaisuudesta ja tyylistä, vaikka hän välillä vaikuttaa vähän liiankin kiltiltä enkeliltä, jonka ei voisi kuvitella ikinä sanovan pahaa sanaa. Ilahduttaa myös erityisesti se, miten hän on ottanut kantaa kamalan eläinrääkkäyksen eli turkistarhauksen lopettamiseksi, huolimatta siitä, että sai pohjanmaalaiset kuohumaan. Rohkea ihminen.

Presidenteistä puheen ollen toivoisin, että vaalit olisivat jo ohi. Ei enää jaksaisi, kun itselle on ehdokas ollut itsestään selvä ensi kierroksella ja nyt toisella ei ole myöskään epäselvyyttä. En ehkä katso yhtään vaalitenttiä, jollei villapaidan neulominen vaadi istumista tv:n ääressä eikä mitään muuta katsottavaa tuutista tule. Äänestämässä käyn heti huomenna. Tässäkin on hassua, miten joidenkin mielestä oman ehdokkaan paljastaminen on jotenkin noloa tai väärin. Se on vähän sama kuin ettei voi kertoa, miten paljon saa palkkaa. Mitä sekin hyödyttää? Pelottaako se jotenkin? No, en itsekään paljasta ehdokastani. Kerron vain, että hän on rauhantekijänä arvostettu ja ottaa huomioon inhimillisyyden ja oikeudenmukaisuuden vaatimukset paremmin kuin toinen. Ja että hän ei ole Alexander Stubb 😂😍!!

Tuleepa mieleen tuo Sinikka Sokan joskus neljäkymmentä vuotta sitten levyttämä laulu. ”Rauhaa maailma vaatii, rauhaa ihmiset sen. Rauhaa peltojen kasvu ja tuotanto tehtaiden. Rauhassa jotta vois olla pohjoinen syntymämaa, rauhassa jotta vois maataan naapurit myös rakentaa…”

Enpä olisi uskonut, että tällainen tilanne enää tulee vastaan. Siellä täällä, jopa Euroopassa soditaan ja tapetaan. Mikä ihmisiä vaivaa? Miksi pitää vallata maata tuhoamalla sitä, kun voisi investoida oman maan rakentamiseen ja omien ihmisten hyvinvointiin? Eikö bunkkeriukkelikaan muka mahdu valtavan Äiti Venäjän rajojen sisälle?

Vaikka Suomen presidentillä on vajavaiset mahdollisuudet ratkaista maailman sotilaallisia ja inhimillisiä kriisejä, kyllä tarkalla korvalla olen kuunnellut presidenttiehdokkaiden mielipiteitä Ukrainasta, Venäjästä ja Israelista. En ota muuta kantaa nyt ehdokkaisiin, mutta aika räikeä ristiriita oli Sari Essayahin mielipiteillä Gazan tilanteesta verrattuna hänen ”krisitillisiin” arvoihinsa. Millään ei toimittaja saanut tiukattua vastausta siihen, onko väärin, että Israel on tappanut jo 23 tuhatta gazalaista, joista suurin osa on naisia ja lapsia. Miten olisi ehdokkaan mainetta heikentänyt myöntää, että juuri Israel tekee väärin? Hän tosin painotti koko ajan, että jokainen ihmisuhri on tuomittava asia, mutta samalla hän vyörytti syyn yksin Hamas-terroristien päälle. Sari Essayahin mukaan ”kaikki alkoi” siitä, kun Hamas teki raukkamaisen hyökkäyksen Israelia vastaan ja otti panttivankeja. Hyvä Sari, olet varmaan lintsannut historiantunneilta aikanaan, etkä ole välittänyt tarkistaa faktoja? Ei, vaan olet ummistanut silmäsi faktoilta. ”Kaikki” ei suinkaan alkanut viime syksyn Hamasin terroriteosta. Kaikki alkoi siitä, kun vuonna 1948 itsenäiseksi julistautuneesta Israelista häädettiin pakoon 700.000 palestiinalaista, pois kodeistaan, joita tuhottiin jo ennen itsenäisyyttä. Asukkaiden palaamisen kotiseudulleen on Israel estänyt. Ja minkälaista elämään Gazassa on eletty: elinkeinotoimintaa häiritty, elintarvikkeiden toimituksia estetty ja yleensäkin kaikenlainen kehitys ja elinolosuhteet kaistaleella on tehty lähes mahdottomiksi. Kun tämän kaiken tietää, niin on vastenmielistä kuunnella presidenttitentissä soopaa. Sitä tuntee valtavaa pettymystä: tällaisiako ihmiset ovat, jopa vallan huipulla? Onneksi on melko todennäköistä, että tuleva presidentti on objektiivinen ja tuntee historian eikä vääristele sitä. Ja silti kaikesta huolimatta uskon hyvään ihmisissä. Kävin muuten heti tänään äänestämässä Turun kaupunginkirjastossa – sujui nopeasti ja tehokkaasti vaikka jonoakin oli. Tuntuu, että suomalaiset ovat aina kovin kiinnostuneita presidentinvaaleista – on varmaan helpompaa valita kourallisesta ehdokkaita kuin sadoista eri puolueiden ehdokkaista kunta- ja eduskuntavaaleissa.

Nyt on pitänyt tottua viimaan ja pakkaseen. Kiss ja Riitu eivät ole kovin innokkaita ulkoilijoita juuri nyt:

Hyvään aikaan suoriuduin pois Piemontesta, vaikka lähtöpäivänä kirvelikin pakata autoa hiki otsalla ja katsella sinistä taivasta vasten piirtyvää Monte Viso -vuoren lumista huippua. Euroopassa on ollut jäätävää sadetta, liukkautta ja viileää, Roddinossakin korkeintaa viittä lämpöastetta päivisin. Parempi kunnon talvi? Ainakin osaa varautua kaikkeen eikä odota liikoja. Ja vieläkin pitää olla kiitollinen, että noin kolmen tuhannen kilometrin matka sujui suunnitellusti. Elämä kantaa, kun sille antaa mahdollisuuden!

*********

(Tässä artikkelissa vastine Ylen uutisointiin jossa toimitus on oikaissut ja ”unohtanut” räikeästi kriisiä käsittelevässä jutussaan palestiinalaiskysymyksen historian ja varsinaiset juurisyyt. Vastineessa on kattava joukko tutkijoita ja palestiinalaiskysymykseen perehtyneitä asiantuntijoita.)

Nyt kun olen Turussa, pessyt kolme koneellista matkapyykkiä, siivonnut asunnon, sairastanut tuloflunssan ja kokenut Suomen loskan, lumi- ja räntäsateen sekä pakkasviiman, voisin vähän vielä muistella Italian Piemontea ja ihanaa kahta kuukautta.

Ihan kuin mahalasku uimahallin hyppytelineeltä oli tämä laskeutuminen lumiseen tammikuuhun. Ikävämpäähän se on talsia suolasohjossa Aninkaistenkadulla kuin kuivalla joulukoristeisella kadulla Albassa tai Monfortessa. Matka rohkaisi jatkamaan tätä hullutusta, vaikka välillä kävi mielessäni, että ei koskaan enää!

Minulla oli paljon vaikeuksia, oman yksinäisyyteen sopeutumiseni lisäksi. Auto meni kahdesti rikki, kahdesti kävin Monforten Marion luona korjauttamassa sitä (puolet italialaisista miehistä on varmaan nimeltään Mario). Ensin pieni suojalevy oli irti, se korjattiin sillä aikaa, kun Kissin kanssa kiertelimme kaupunkia. Toinen olikin pahempi juttu. Auton puola rikkoontui, taas sadannenko kerran – siksi tiesin heti, mistä on kyse. Mietin kuumeisesti, miten korjaamolle, miten takaisin, pääsenkö sinne, saanko ajan. Hirveä stressi. Naapurin Simone sitten soitti korjaamolle, joka hänellekin oli tuttu, sai ajan seuraavaksi aamuksi. Vaikka Mario epäili, ettei diagnoosini ole oikea, vakuuttui hän kuitenkin tarkistettuaan auton ja lupasi, että auto on illalla valmis. Italiankieleni on keskittynyt siis automekaniikkaan ja takkasanastoon. Ihana Mario rauhoitteli, kun ihmettelin, pitääkö minun kävellä takaisin talolle 7 kilometrin matka ja taas takaisin illalla hakemaan auto. No ei, hän heitti minut kotiin ja illalla kun soitin, toi hän auton minulle, ja minä taas ajoin hänet takaisin. Jutteli samalla siitä, että Suomessa syödään paljon kalaa, hän tykkää lohesta myös. Putinistakin juteltiin: paha mies, molemmat olivat sitä mieltä.

Myös takkaongelma selvisi, kun Simone soitti tutulle takkakorjaajalle. Näyttöön tuli koko ajan varoitus lämpötilasta, enkä tiennyt, pitääkö siitä välittää. Olin jo kuitenkin oppinut sytyttämään takan, mutta arvelutti. Korjaajalta tuli viesti, ettei ole mitään ongelmaa – takan automaattisytytys vaati tosin korjausta, mutta käsipelillä (sytyttimellä) sitä pystyi käyttämään normaalisti. Ja kyllä käytinkin, melkein joka ilta laitoin takan puhisemaan, säiliö lähes täyteen pellettejä, ja aikaiseen aamuun asti se lämmitti. Välillä oli kylmä, kun oli pilvistä. Silloin puutakka antoi suloista lämpöä.

Koska tajusin, etten lumiketjuja todellakaan saa päälle tarvittaessa, pelkäsin usein liukkautta. Välillä vähän pakasti tai kerran jopa satoi räntää ja luntakin. Mutta tiet pysyivät sulina. Ja siinä, missä minä jarruttelin kurveissa, kun en ollut varma, onko mustaa jäätä, paikalliset huristelivat ihan samaa järjetöntä vauhtia tai roikkuivat kärsimättöminä perässäni. Eli heillä oli kai geeneissään tieto siitä, milloin on hiljennettävä.

Nuo ongelmat nyt vähän jo naurattavat. Olihan se opetus tajuta, että tuollakin on ihmisillä samat pulmat: auto voi tarvita korjaamokäyntiä, lämmitys voi sakata ja silloin kutsutaan korjaaja, hekin ajavat talvikeleissä – niinhän mekin ja vielä pahemmissa. Ja mikä tärkeintä: aina saa apua, kun pyytää. Kaikki joiden kanssa olin tekemisissä olivat ylettömän ystävällisiä. (Paitsi se yksi mummu, joka näytti keskisormea, kun ajoin markkinoiden takia suljettua tietä väärään suuntaan!) Eikä puutteellisen kielitaidon takia tarvitse olla huolissaan: aina tulee ymmärretyksi. Oli se sitten supermarketti, josta etsit chiliä, korjaamo, jossa mekaanikko selittää, mitä hän on tehnyt autolle, tai pikkuinen palveleva ruokakauppa, josta tietämätön etsii miedompaa parmesaania. Tai naapuri, jonka italia on hurjaa tykitystä, josta ymmärtää kolmasosan – mutta ymmärtää kuitenkin.

Ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla, samoine murheineen ja kiinnostuksineen. Aina selviää, aina pärjää, jotenkin. Ainakin jos tajuaa, että lähtökohta on se, ettei universumi tai taivas, kohtalo tai miksi sitä haluat kutsuakin, halua sinulle pahaa vaan vain hyvää. Ihmiset ovat keksineet jumalia, jotka rankaisevat tai kiusaavat ja nöyryyttävät. Ihan puppua. Joskus tulee surua ja sairautta, mutta ne eivät ole kenenkään kostoa meille. Elämä onnistuu parhaiten, kun keskittyy, hengittää, nostaa pään pystyyn ja sanoo itsekseen, että selviän ja kiitos tästäkin kokemuksesta.

Nyt tervetuloa talvi ja muut vuodenajat. Jatkan villapaidan neulomista ja opiskelua, laitan oliivin siemenet multaan muhimaan. Kohti kevättä ja uusia seikkailuja.

Yllätysvieraita tuli. Satun tytär ystävänsä kanssa ilahduttivat meitä, heillä oli lomaa ja saivatkin päähänsä piipahtaa Italiassa. Kaksi teiniä – no ehkä ei ihan, vähän alle parikymppisiä, tulivat Milanon kautta ja niin oli talo täynnä naisia, kikatusta ja höpötystä vieläkin enemmän. Tytöt kävivät meidän viimeisenä Italia-päivänämme retken Milanossa, koska se oli heidän molempien haaveena nähdä. En yhtään ihmettele: muodin mekka.

Sillä aikaa minä tallailin Alban katuja ja odottelin aikaa eläinlääkärille. Kissin piti saada ecinokokkus-loishäätö ja siitä todistus ennen kuin saatoimme poistua Italiasta. Oli pariin kertaan lähettänyt viestiä Alban eläinklinikalle kysellen, voinko tulla suoraan vai pitääkö tilata aika (koska klinikka on auki ympäri vuorokauden, niin ajattelin, että varmaan suitsait tuokin hoituu). No Italia on Italia. Koskaan en saanut vastausta, joten menin paikan päälle ja sain kuulla, ettei vapaata lääkäriä nyt ole. Sain kuitenkin kolmen tunnin päähän vastaanottoajan. Väliaika tutustuttiin kaupunkiin. Ja kyllä, Alba on viehättävä paikka. Kauniita taloja, viihtyisiä trattorioita.

• 

• 

• 

Juuri tuona päivänä tuoksui erityisen voimakkaasti suklaalta – onhan Ferraron suklaatehdas (tiedättehän Nutella, Mon Cheri…) siinä keskustan lähellä. En tiedä, alkaisiko tuo makea ja ihana tuoksu pitemmän päälle käymään hermoille, mutta viileänä ja aurinkoisena talvipäivänä se lämmitti sielua.

Ehdin saada söpöjä tuliaisvaatteita mummon muruille. Piipahdin myös lounaalle rauhalliseen pizzeriaan. Tilasin vegepizzan vanhalta menninkäisen näköiseltä tarjoilijalta, ajattelin ehtiväni hyvinkin syödä ennen Kissin lääkäriaikaa. Tarjoilijaukkeli köpötteli hissukseen sinne tänne, jutteli asiakkaiden kanssa eikä todellakaan pitänyt kiirettä. Kuin hidastetussa filmissä. Lopulta kun pizza tuli, jouduin sanomaan, etten millään ehdi enää syömään vaan otan sen mukaan, joten saanko laskun heti. Si, si, hän lupasi ja hiihteli hiljalleen toiseen pöytään tiedustelemaan, mitä muuta seurue haluaisi tilata. Kun oli jo mennyt taas viisitoista minuuttia, oli pakko nousta ja mennä tiskille kyselemään. Pizzalaatikko siinä odotti minua ihan rauhassa ja onneksi menninkäinen laahusti paikalle, että sain maksettua. Hän lähti hakemaan vaihtorahaa, jolloin ihan pelästyin – ei ehdi! Joten sanoin höylisti (=paniikissa) , että pitäkää ihmeessä loput.

Ehdin klinikalle pienellä hölkällä suklaantuoksuisten katujen kautta ihan hyvin ja Kiss sai loistabletin ja kliinisen tutkimuksen raportoituna omaan passiinsa. Minä sain 78 euron laskun.

Sitten matkaan

Talon loppusiivous ja paluumatkalle lähtö torstaina 4.1. osuin suorastaan hellepäiväksi. Aurinko paistoi, ulko-ovet auki ja t-paidoissa siivosimme taloa, pyykkäsimme liinavaatteet, veimme roskat… Vasta puoliltapäivin päästiin lähtemään. Tunne oli ristiriitainen: hyvä kun ei satanut lunta eikä ollut liukasta, mutta kyllä harmitti jättää tämä paratiisi taakseen. Alpit loistivat terävinä valkoisine huippuineen vasten sinistä taivasta, ikkuna auki viiletettiin kohti pohjoista.

Paitsi lounaspysähdystä isossa kauppakeskuksessa iltapäivällä edettiin tauotta yli Alppien. Nyt annoin Satun ajaa, istuin takapenkillä Kiss sylissä, tytöistä toinen vieressä, toinen etupenkillä. Auto oli niin täyteen pakattu että tuskin pystyi liikkumaan. Tyttöjen matkalaukut ja ostospussit lisänä minun kahden kuukauden tarvikkeiden lisäksi saivat Renaultin pullistelemaan liitoksistaan. Ilta pimeni ja minua pelotti. Oli ihan eri asia ajaa itse Sveitsistä tämä reitti Italiaan kuin istua passiivisena ja katsella välillä rotkoon, välillä vuorenrinteeseen. Auto alkoi hyytyä, ja Satu luuli sen (taas) menevän rikki, mutta sehän oli vain sitä, että nousu, vaikkakin loiva, oli monia kilometrejä ja ilma ohutta. Ei ihme, että kakkosella kaasu pohjassa oli meininki. Muistan, miten menomatkalla ajattelin, miten helppoa liukua noin 20 kilometrin alamäkeä kauniissa aurinkosäässä. Toista on kiivetä sama reitti hämärässä ja ehkä jo hiukan liukkaassakin, alkoihan lämpötila lähetä nollaa ja kohta ylhäällä tienvieret olivat lumesta valkoisina.

Pääsimme kuitenkin iltayhdeksään mennessä Muncheniin ja hotelliin. Aamulla tytöt pudotettiin lentokentälle ja he pääsivät suoraan Helsinkiin. Me jatkoimme kohti pakkasia. Niitä alkoikin tulla: Berliinin korkeuksilla alkoi räntäsade, lämpötila oli miinuksella ja tien poskessa siellä täällä jo autoja ojassa. Koira takapenkillä alkoi väsyä ja haroi minua jatkuvasti käpälällä olkapäästä: eikö jo olla perillä?

Emme saaneet paikkaa sen vuorokauden laivaan, koska kaikki lemmikkihytit oli jo varattu. Jouduimme siis yöpymään Lyypekissä. Kaupunki oli ihan sekaisin, sillä lunta oli tullut reippaasti ja tuisku jatkui ja jatkui.

Onneksi pääsimme lepäämään ihan kohtuulliseen hotelliin. Pahinta oli – tai ehkä kuitenkin ihan positiivista loppujen lopuksi – että hotellista piti poistua kahdelta, tietenkin saimme lisämaksun pidennetystä asumisesta. Positiivista siksi, että hotellin tyttö ehdotti meille odottelua Citti-Parkissa. Paikallinen jättiostoskeskus sisälsi ruokapaikkoja, lepopaikkoja, ilmaisen parkkihallin ja paljon kivoja liikkeitä. Itse olisin varmasti kiertänyt muussa tapauksessa tuon paikan kaukaa, mutta nyt se olikin tervetullut turvapaikka. Laiva lähti vasta kahdelta yöllä, ja sisäänmeno laivaan alkoi vasta puoli yhdeksältä!

Pääsimme syömään, jotain ihan muutakin kuin italialaista tällä kertaa. Kiss pääsi joka paikkaan: täällä Saksassa ei suhtauduta koiriin kammoisesti edes ravintolassa.

Sama oli Italian puolellakin, monella oli koira mukana. Myös ruokakaupassa on omat kärryt niille, jotka haluavat ottaa lemmikin mukaan ostoksille. Alla kuva Doglianin isosta supermarketista:

Jos haluaa Lyypekissä paikkaan, jossa on ihan mitä tahansa, niin kyllä tuo Citti-Park on oikea valinta. Isossa maarketissa, olikohan Alt, oli tarjolla ruokaa, vaatetta, sisustustarviketta ja iso noin Tallinnan sataman läheisyydessä sijaitsevien suomalaisten suosimien alkoholiliikkeiden kokoinen osasto. Jotain sieltä tartutin itsellenikin mukaan, sukkia itselle (koska kaikki varasukat olivat isossa matkalaukussa, jota en uskaltanut avata; se oli ja jotain pientä tuliaista myös tuolta juomapuolelta. Muuten ei enää tuon kahden kuukauden italiaolon jälkeen haluttanut yhtään mikään muu kuin vain hypätä laivaan kohti Helsinkiä. Kaikkea sälää en yhtään halunnut, minullahan on jo kaikkea. Mutta kyllä tuossakin ostoshemmetissä löytyy todella hyviä ja ekologisia vaihtoehtoja.

Laivan autojonoon päästiin puoli kahdeksalta, mutta lastaus alkoi vasta klo 23. Jäisessä tuulessa talsimme parinsadan metrin matkan kahvilaan, jossa ei kylläkään tarjoiltu tuohon aikaan mitään. Kahvilan yhteydessä oli laivamyymälä, josta saatiin juotavaa ja kevyttä syötävää sekä taxfree-tuotteita. Siellähän oli toki mukavampi ja lämpimämpi odottaa laivaannousua kuin autossa. Mutta tylsäähän se oli. Kissiäkin väsytti:

Kylläpä uni tuli nopeasti Finnlinesin Finnmaid-laivan hytissä 7029. Koirahytit sijaitsevat ihan matalimmalla autokannella ja ovelta on lyhyt matka hytteihin sekä lemmikkien ulkoilukannelle.

Ulkoilukannella olikin melkoinen puhuri. Kiss ei ihan mielellään sinne mennyt eikä ainakaan siellä kovasti viihtynyt vaikka olihan siellä paljon mielenkiintoisia hajuja. Lunta oli kinostunut kannelle ja se oli liukas, eikä koirien märkä hiekkalaatikkokaan mitenkään houkuttelevalta Kissistä tuntunut.

Seuraava päivä oli lepopäivä. Ruokapakettiin kuului aamupala ja brunssi sekä illallinen. Olipas erinomaiset herkut! Koin buffet-antimet jopa paremmiksi kuin Ruotsin laivoilla, joilla en tosin ole vieraillut vuosikausiin. Tarjonta oli hieman niukempaa, mutta sen takiakin tuntui, että oli helppo valita tiiviistä pöytäriveistä eikä tarvinnut kävellä sinne tänne etsimässä ja hakemassa. Olisipa kiva tehdä tuo matka vaikka Lyypekkiin helteisenä kesäpäivänä. Voisi rentoutua kannella auringossa, virkistellä vaikka saunassa ja nauttia herkuista. Lyypekki on kaunis vanha kaupunki ja nyt se kyllä jäi kalseaksi pikakäynniksi ja itse laivamatka pelkäksi sisätiloissa liikkumiseksi.

Käytiin myös hieronnassa. Kiva puolituntinen helpotti niska- ja hartiajumeja, jotka olivat ärtyneet vielä pahemmiksi tuon noin 3000 kilometrin matka-ajon sekä Piemonten serpentiineillä autoilun myötä. Eihän puolituntinen kokonaan ratkaise lihaskipuja, mutta antoi virikkeen tilata lisää hierojapalveluita kun kotiin palataan. Hierojamme Heikki suositteli etsimään Turusta hierojakoulutuksen palveluita – laitoin korvan taakse.

Maanantaiaamuna klo 10 oltiin Vuosaaren satamassa. Tuntui turvalliselta ajella kolmostietä kotiin. Turvalliselta, mukavalta, vähän harmaalta ja myös hieman tylsältä. Päällimmäisenä kiitollisuus: oltiin turvassa, kaikki hyvin, pärjättiin. Huima kokemus. Ennen kaikkea: toteutin unelman ja olen siitä onnellinen ja ylpeä.

Kävin äsken ulkona, Kissin iltapissa ja oma happihyppely. En kylläkään hypellyt vaan tuijotin hypnoosissa taivaan miljoonaa tähteä, kuuntelin hiljaisuutta, jonka rikkoi vain lehtopöllön ajoittainen kaihoisa vihellys. Tämä paikka saa toisaalta sydämen tykyttämään, toisaalta laskee sykkeen. Kaunista on, kaunista.

Uusi vuosi alkoi pitkällä koiralenkillä. Pallino kyllä tohkeissaan yritti mukaan, mutta onneksi unohtui jonnekin matkan varrelle, ja päästiin ilman huolta ”ison” tien kautta kierros kunnialla kotiin.

Oli tarkoitus käydä uudenvuoden kunniaksi pizzalla Monfortessa, lähimmässä pikkukaupungissa (tai kunnassa?). Tässä tarinassa on jo paljon kuvia tuosta paikasta, se on uskomattoman kaunis, vanha, värikäs, koristeellinen – ja vielä kun jaksaa kiivetä ihan kaupungin huipulle asti, tuntuu kuin saisi siivet.

Kamala nälkä. Ja kaupat kiinni, ravintolat myös (per ferie, juhlakaudeksi). Mutta kaikki viinipaikat, enotecat ja vino barit kyllä olivat auki! Bar Barolon ikkunasta kurkistaessamme huomattiin, että siellä joku söi annostaan (kävi myöhemmin ilmi, että oli henkilökuntaa, joka söi eväitään). Kun astuimme sistään tarjoilija, joka oli lähes identtinen kaksonen italialaissarjasta Fosca. Eli rikoskomisaario Foscasta, joka ratkoi rikoksia luvattoman kauniissa Toscanassa. Tarjoilija ei siis ollut Foscan kaksoiskappale, sillä Fosca on nainen ja tämä tyyppi oli kyllä eniten mies. Hän siis pahoitteli, ollaan sulkemassa, anteeksi. Olimme jo kääntymässä ja sanoimmekin, että ymmärrettävää… Mutta nyt tuli ilmeisesti paikan päällikkö ja puuttui peliin. Hän sanoi, että tutto bene, kaikki hyvin, tervetuloa. Ja sitten istuttiin takan ääreen, saatiin ihanat lämpimät foccacciat ja lasit suloista Nebbioloa. Ei pizza olisi tätä nautintoa voittanut:

Päivä, jolloin mummon oli pakko pistäytyä Torinossa. Kaupungissa, jossa on Fiatin tehdas, puolitoista miljoonaa asukasta ja ehkä ainainen savun haju, yritysten aiheuttama.

Aamulla sitä herää uudenvuodenaattoon ja työjärjestys on tallessa. Iltapäivällä haen ystävän Alban juna-asemalta, noin 20 minuutin päästä. Yhtäkkiä sitten tulivat muutokset.

Nyt kun tässä takkatulen lämmössä sitä kertaan, niin kyllähän se naurattaa. Aamulla ei naurattanut yhtään. Ystäväni Satu oli tulossa kylään ja minun piti hänet hakea puolen tunnin matkan päästä Albasta junalta. Mikään ei kuitenkaan täsmännyt. Lentokenttäjuna Milanon keskusasemalle jämähti teknisen vian takia, matkustajat jatkoivat metrolla. Juna Albaan oli peruttu kokonaan. Kaikkien mutkien jälkeen kävi ilmi, että Satu pääsee parhaiten perille, kun menee junalla Torinoon ja sieltä jotenkin taas Albaan. Eivät ne junavuorot kovin houkuttelevia olleet, joten lupasin hakea hänet Torinosta.

Voi Mamma mia, mikä reissu! Noin 80 kilometriä Torinoon ja siellä läpi savuisen kaupungin rautatieasemalle. Onpahan sekin nyt nähty ja tehty. Myö eukot osataan.

Tästä vuodesta tulee hyvä, parempi, paras.