Olimme Kissin kanssa piiitkällä lenkillä. Visusti hiiviskeltiin pihasta, ettei nappisilmä vaan tule mukaan! Ei huomannut meitä, kiitos. Aurinko paistoi, lenkin jälkeen jopa söin lounaan (oikeasti, vielä pakkasesta sitä risottoa…) pihalla. Huomiseksi luvattiin pilviä, mutta onhan aurinko eli ystäväni Satu tulossa Suomesta kylään.
Pitkä lenkki siis. Vierailimme ”kasvitieteellisessä puutarhassa” ja ”camping-alueella”. Lainausmerkeillä siksi, että hiljaista oli, ja campingissä paikalla yksi yksinäinen asuntoauto Italian kilvissä, luulen, että olivat jonossa Michelin-ravintolaan. Muttei meitä häirinnyt. Ihanat maisemat ja hyvä tietää tällaisestakin paikasta, jospa palaamme joskus.
Puutarhan harvinaisuuksia: koivut! 
Kiinnostavaa, miksi koivut on leikattu ? 
Hieno leiripaikka, maisemat ja valo. Varmasti kesällä vielä upeampaa. 
Matkan varrella talo. Kelpaisi minullekin. 
Ja sitä viiniä, viiniä, viiniä…
Nyt ei ollut matkalla draamaa, rauhallisesti kotiin. Naapurit mylläsivät pihalla, siivosivat tonttia ja taloa. Palautin kakkulautasen (ja unohdin palauttaa jouluna avaamamme liköörin jonka lupasin – se menee taas dementian piikkiin). Jälkeenpäin huomasin, että naamassani oli iso nokiläikkä, verkkareissa ja paidassa monta muuta samankaltaista. No, maalaiselämä on tällaista.
Huomenna uudenvuoden aatto. Ystävä tulee. Mietin, miten täällä vastaanotetaan uutta vuotta. Onko hirveää rakettiräiskettä. Olen ahdistunut koko viikon kiistelystä Suomen radiossa. Siinä pohditaan, pitäisikö ilotulitteet kieltää yksityisiltä ”ampujilta”. Miten esimerkiksi radion toimittajat kertovat, miten paljon iloa näistä turhuuksista on. Miten kotikaupunkini Turku jälleen kerran yllättää surullisesti ja päättää järjestää ilotulituksen. Uskomatonta selittelyä, minkä kumoavat kaikki tosiseikat: silmävammat, talous, ilmasto, roskaaminen – isoimpana mielestäni eläinten hätä (koirat, hevoset, luonnon linnut ja nisäkkäät). En ikinä tule hyväksymään sitä ”pienen hetken iloa” joka jopa Ylen toimittajan mielestä on yksi syy tämän turhuuden jatkamiseksi. Niinpä. Tuottaahan lapsipornokin iloa tuhansille… Anteeksi ala-arvoisen huonosta vertauksesta, tämä mautonta ja kohtuutonta. Mutta kärsimys toiselle on toisen nautinto.
Omat koirani ovat aina olleet välinpitämättömiä paukkujen suhteen. Joskus maailmassa käveltiin omakotitalomme lähtistöllä, jossa naapurit ammuskelivat raketteja, oltiin yhtä perhettä. Perhoskoira Viivi innostui avaruuteen lentävistä suihkeista. Nyt kohta yhdeksänvuotias, aina meluun rauhaisasti suhtautunut Kiss onkin äkkiä aivan hermona, jos esimerkiksi leivänpaahdin heittää leivät meluisasti paahtimesta. Näin käy usein ikääntyville – varmasti myös ihmisille. Hän ei kestä yhtään paukahtelua.
Miksi ihmiset eivät saa tarpeekseen sodasta, sen katselusta, metelistä, silmävammoista, sormivammoista, pelosta? Sitähän tulee telkkarista koko ajan.
Häpeä Turku ja muut raukkamaiset kaupungit. Ugh, olen puhunut.