painaltaa tuttua pikkutietä kotiin karkumatkan päätteeksi
Lenkkipolulla kahdesti tänään, pitkästä aikaa. Tuli lähes kuusi kilometriä mittariin. Mutta olipa sydämentykytystä ja tuskan hikeä otsalla. Ei pelkästään matkan tai vauhdin takia. Vaan pienen pallosen, Pallinon vuoksi.
Minulle niin vakuutettiin, että Pallino, naapurin Enzon 13-vuotias nappisilmäkoira, Kissin ystävä, kyllä osaa varoa autoja eikä lähde isolle tielle. Niinpä vain tänään teki. Hän ilahtuu nykyisin ihan villiksi, hyppii ja haukkuu, kun näkee minut ja Kissin. Taisi olla omaa syytäni, kun en komentanut häntä takaisin, kun lähdettiin tekemään vakio parin kilometrin kierrosta Kissin kanssa: ensin ylös mäkeä, ohi leipomon, sitten vasemmalle Doglianiin päin, josta päästään pikkuista hiekkatietä sitten kotipihaan. Pallino ei kääntynytkään risteyksestä kotiin. Katosi nuuskuretkilleen ajoittain, toivoin jo, että palasi kotiin. Mitä vielä! Sieltäpä hän hölkytteli taas iloisesti perässä asfalttitiellä, jossa paikallisten autojen vauhti ei ole useinkaan kovin maltillista.
Katsoin sitten parhaimmaksi pyytää jostain ylhäältä suojelusta ja juosta. Eli vakiokierros mahdollisimman vauhdikkaasti. Vastaan ja takaa tuli autoja, joille käsimerkein osoittelin matkaani lyöttäytynyttä irtokoiraa. Maamies viikate olalla tuli vastaan ja seurasi episodia, kun pikkuauto kurvasi väärälle kaistalle, ettei osu Pallinoon. Kerroin hänelle, että on naapurin koira ja kyllä pelottaa. Hän vaan tuumasi, että kyllä hän sinua tottelee. Tottelee? Yritin kaikki hus, pois, vai a casa, ei-ei, no-no -ilmaisut, mutta nappisilmä vaan napitti silmiini ja seurasi häntä heiluen. Luulen, että oli itsekin loppujen lopuksi vähän ymmällä, että miten minä nyt täällä olen.
Päästiin tuttuun tienhaaraan, huonomman hiekkatien alkuun, lopulta. Sydän hakkasi, kun ajattelin, että pieni ihana koira olisi jäänyt auton alle. Ja kenen syy? Tietenkin minun. Tällaista on elämä kahden koiran loukussa.
Aamupuoli päivästä olikin sitten rauhallisempi. Vielä ennen uuttavuotta piti lähteä ostoksille: kynttilät loppu, hyvää parmesaania piti hakea pastaruokaan. Monfortessa oli vilkasta, kansa oli liikkeellä hankkimassa herkkuja uudeksi vuodeksi. Myös paljon turisteja, vaikka moni enoteca, viinikauppa, ja kahvila olikin kiinni: chiuso per ferie, suljettu juhlakaudeksi. Mikä lie juhlakausi virallisesti, kun täällä vielä uusi vuosi edessä? Kuin myös tulossa iso joulun juhla viikon päästä, eli meidän loppiainen, jolloin lapset ripustavat lahjasukkia, joihin noita Befana tuo lahjoja kilteille.
Etsin voisarvia ja niitä löytyi lopulta ystävällisten kauppiaiden neuvojen perusteella, vasta kuitenkin kolmannesta paikasta, koska monesta olivat jo loppu. Ihanaa rasvaista ja rapeaa voitaikinaa, niin terveellistä?
Villapaita alkoi taas edistyä, kun inspiraatio palasi ja sain vielä neuvoja ihanalta Tuirelta salakielellä kirjoitetun neulekirjan ohjeen tulkitsemisessa. On niin rentouttavaa: hyvä kirja (Vettä kukille, Valérie Perrin ja loistava suomentaja Saara Pääkkönen kiitos Rauni!), neule, aikaa miettiä ja kirjoitella ajatuksia talteen, kuunnella pöllön öisiä vihellyksiä alhaalta laaksosta, nauttia takkatulesta.
Joulukin oli hyvä, ihan unohdin siitä mainita. Sainhan paljon läheisiltä viestejä, mummon muruilta videopuhelun, jossa esiintyi myös Riitu-koira. Söin hyvää ruokaa ja kuuntelin joulumusiikkia, katselin Yle Areenaa. Nukuin paljon, onhan viileässä talossa ja hiljaisuudessa aivan erilaista nukkua kuin kaupungin valoissa.
Niin, viileää on ollut, lämpöä noin 7-8 astetta. Siis jos on pilvistä, aurinkohan lämmittää talonkin päivisin, jos vain ilmaantuu kukkuloiden takaa paistamaan. Suomessa kauhistusta herättää sähkön hinta. Täällä sähkö maksaa n. 0,50 per kWh. Sydämentykytystä siis aiheuttaa sekin, että ehkä takuuvuokrani meneekin sähkölaskuun! Kaasupattereita en ole raaskinut laittaa päälle, muistaakseni hinta olisi ollut n. 20 euroa vuorokaudelta. Ilmalämpöpumppukin on ollut sammuksisaa sitten tänne tulon, ihana vuokranantaja oli lämmittänyt etänä talon pumpulla. Pärjään oikein hyvin pelletti- ja puutakalla, koska en kaikissa huoneissa edes oleskele. Onhan siinä vähän puuhaa, mutta sellaistahan se oli lapsuudessanikin: pökköä pesään.
Uusi vuosi kohta täällä. Ehkä sen jälkeen viikko ja kotimatkalle?