Olin pieni ekaluokkalainen tyttö, jonka koulumatka oli yli viisi kilometriä maantietä mitattuna. Metsän läpi talvisin kuljin kouluun tukkitietä, joka ehkä oikaisi kahden kilometrin verran. Metsätie oli minusta ensin pelottava, aamuhämärissä pieni tyttö metsään suksineen tai kävelemään. Susista ei silloin puhuttu Etelä-Karjalassa, mutta olihan niitä tietenkin. Ihmiset silloin vain olivat realisteja, eivät hysteerisiä luonnosta erkaantuneita. Ja eihän susi ollut pariin sataan vuoteen (nälkävuosiin) ihmistä uhannut. Kukaan ei silloin sutta tai karhua pelännyt edes niin paljon, että siitä olisi keskusteltu. Itsekään en ensi jännityksen jälkeen metsätietä ikinä ajatellut vaaralliseksi. Aika usein lähistön isännät kulkivat ohi suomenheppojensa lönköttelevään tyyliin ja pyysivät tukkikuorman päälle kyytiin.
Nykyisin usein ajattelen, mitäköhän sanottaisiin vanhemmista, jotka lähettävät eka-tokaluokkalaisensa pimeään pakkasmetsään koulutielle. Olin luokan toiseksi pienin, hentoinen ja heiveröinen, usein sairastelinkin enkä päässyt siksi aina kouluun. Silti oikaisin koko alakouluajan kävellen tai pienillä suksillani metsän läpi. En kuitenkaan muista noita aikoja mitenkään ikävinä. Pidin koulusta ja oppimisesta, rakastin koulun kirjastoa, josta sain kotiin päätä huimaavia kirjoja.
Marian pieni aasi oli ihana kirja, jonka sain lukea serkkuni kirjahyllystä. Minuthan laitettiin ”huutolaisena” asumaan serkkuni luokse, eka-tokaluokkalaisena pakkasviikot lähemmäksi alakoulua. Ilmeisesti metsän läpi hiihtäminen sitten joissain tapauksissa katsottiin huonoksi vaihtoehdoksi.
Luin Marian pienen aasin ihastuneena., sain serkun kirjahyllystä lukea ihan mitä halusin – se oli taivas maan päällä. Luin myös kirjahyllystä kaikki runokirjat. Ahmin Kaarlo Sarkiat ja muut. Kotona ei ollut paljon kirjoja, mutta nekin luin melkein kaikki – ne ehkä kiertävältä kauppiaalta ostetut vakiot, suomiklassikot – Minna Canthit ennen kaikkea.
Nyt kun vietän joulunaikaa Italiassa ja taloni edessä on kuutamoinen leppeä maisema, jota tähdittävät kukkuloille asettuneet pikkukylät, niin mieleen tulee niin se maisema, josta Marian pieni aasi -kirja kertoi. Maria oli lähtenyt matkaan miehensä Joosefin kanssa, pitkä matka edessä. Heillä ei ollut paljon onnea matkassa, he olivat köyhiä ja matka verohallintoon oli yllättävä haaste elämässä. Maria odotti esikoistaan ja oli siksi väsynyt. Pieni aasi oli tärkeä osa perheen matkaa, hän kantoi Mariaa selässään ja mietti, miten tämän pienen perheen saisi perille ja takaisin sitten kotiin. Tämä pieni aasi oli uskollinen seuralainen koko matkan. Tarina on siis kerrottu aasin näkökulmasta.
Kaipaan niin sitä kirjaa. Ja muistan, että silloin mielessäni kuvittelin, miten tämä pieni perhe taivaltaa kuivassa autiomaassa, ylhäällä loistaa kuu ja pieni tuuli kahisuttaa laakerinlehtipensasta. Ilma on leppeä ja koko tie hiljainen – näin pienenä tyttönä ajattelin. Mietin useina vuosina tämän alakoulukokemukseni jälkeen joulun aikaan perheen matkaa ja sitä urheaa pientä aasia. Ja nyt se on tullut yhtäkkiä mieleeni kaikkine sivujuonineen, mitä omassa elämässä löytyy.
Olen nyt sen kertomuksen kaltaisessa maisemassa, vaikkakin pohjoisemmassa. Ilma on lempeä, kuu on kohta täysi. Tuuli vähän nousee, mutta kaikkialla muuten on hiljaista. Laakeripensaan lehdet rapisevat, rosmariinista ja salviasta lähtee vienoa aromia, jos niitä vähän koskettaa. Alhaalla laaksossa kulkee auto, mutta sen ääntä ei kuule: ympärillä kukkulat ja vuoret imevät kaikki äänet pois – ihan kuin tästä luontoelokuvasta olisi poistettu kaikki ääni.
Onko nyt pyhä yö? Siunausta kaikille eläimille, jotka meitä ovat kautta aikojen auttaneet, ehkä tahtomattaan.
