Talvi Piemontessa 19.12.2023 Cappuccinot ja oliivit

Tänään oli lämmin päivä, +17 parhaimmillaan. Käytiin Kissin kanssa ostamassa jouluruuat ja muut tarvikkeet, vähän jo uudeksivuodeksikin. Kantapaikassa, Mercaton päädyssä olevassa kahvilassa käytiin cappuccinolla. Olisin halunnut voisarven, ihan ”tyhjän” niin kuin täällä sanotaan, mutta kaikki tarjonta oli makeaa: marmeladi- tai kermatäytteistä. Ne ovat tosi vaarallisia, sillä niihin tulee himo: tuoretta, rapsahtelevaa voitaikinaa ja sisällä makea yllätys. Pidän enemmän suolaisesta kuin makeasta, mutta nyt näyttää pahalta, sillä alan tottua tähän paikalliseen aamupalaan: kahvi ja makea leivos! Valitsin sitten pähkinäisen briossin ja se olikin sokerinen mutta ah, niin maistuva. Istuttiin ulkona auringossa ja Kiss, joka rakastaa lämpöä, halusi varjonpuoleiselle tuolille!

Oikeaoppinen cappuccino – ihan parasta. La Stampa kirjoitti Putinista ja oli täynnä joulutarjouksia.

Saimme myös taas juttuseuraa, tällä kertaa miekkosesta, joka ihastui Kissiin. Kyllähän koira herättää tunteita. Eilenkin Monfortessa nuori äiti lastenrattaiden kanssa suorastaan huudahti: ”Che Bello! Miten ihana!” Koska Kissillä oli neulomani vaaleanpunainen islantilaisvillapaita. Tämä kahvilan kaveri leperteli kauan Kissille ja kertoi, että hänellä on kaksi koiraa ja miten häneltä oli kuollut yksi ja se tuntui ihan kuin oma lapsi olisi menehtynyt. Olimme yhtä mieltä siitä, että eläimet ymmärtävät paljon enemmän kuin monet ihmiset uskovatkaan. Ainakin Kiss ymmärsi tätä miestä, koska meni liki ja olisi mennyt varmaan syliinkin, jos emme juuri olleet tekemässä lähtöä. Ja taas jälkeenpäin kadun ja ajattelen, että miksen vain istunut siinä ja jutellut lisää. Tai siis yrittänyt jutella – tämä kieli ei vain tunnu vieläkään liimautuneen alitajuntaan. Mutta joka päivä opin kyllä uutta.

Uudet oliivit tänään purkitin. Jossain ohjeessa neuvottiin pitämään liotettuja oliiveja kolmekin kuukautta säilössä ennen kuin niistä voi nauttia. Nämä mustat kuukausi sitten keräämäni ja suolaliemessä pitämäni maistuivat ihan ”oikeilta” jo. Laitoinkin osan niistä valkosipulin ja chilitahnan kanssa öljyyn odottamaan. Ja pieni satsi siis tänään suolaliemeen. Ei tunnu hyvältä, että nämä luonnonantimet menisivät hukkaan.

Capuccinoa tein eilen ihan itsekin: kahvia ja vaahdotettua maitoa, juustovoileivän kanssa välipalaksi – ja auringossa.

Aika vaatimaton yritys maitokahvini verrattuna oikean kahvilan antiin. Mutta hyvää.

Tämä minun kahvinihan oli monien italialaisten (ei kuitenkaan kaikkien) mielestä ihan väärään aikaan nautittu, sillä heidän mielestään maitokahvia voi nauttia vain aamupäivisin. Kas, kun maito tekee hallaa ruoansulatukselle, jos sitä juo muulloin kuin aamulla. Saattaahan se olla tottakin. Eiväthän Etelä-Euroopassa maitoa muutenkaan juo muut kuin lapset. Mutta olisiko selitys siinä, että täällä d-vitamiinin saa auringosta eivätkä ihmiset sitä (ja kalsiumiakaanko?) tarvitse siinä määrin kuin pimeän pohjoisen kalpeanaamat? Tai sitten selitys on lämpötilassa: maito on aikojen alusta täällä juustoiksi eikä pöytäjuomaksi, joka pilaantuu päivässä jos lämpöä on kolmisenkymmentä astetta eikä kunnon säilytystiloja. Pöytäjuomaahan kasvaa tämänkin talon ympärillä hehtaaritolkulla, eikä se tarvitse säilyäkseen jääkaappeja. Tätä pitääkin tutkia, varmasti joku etnografi osaa selittää.

Otin kuvan leipomosta tuota alhaalta päin, kun oltiin lenkillä. Kuva on hirveän huono, koska en älynnyt sitä ottaa suurella resoluutiolla, mutta halusin sen itselleni muistoksi. Ihan hymyilytti. Taisi olla niin, että leipomon työntekijöiden työvaatteet oli pantu juuri tuona päivänä pyykkiin? Pitkät rivit valkoisia housuja ja paitoja auringossa kuivumassa.

Ihania ihmisiä olen täällä tavannut, ne tapaamiset valaisevat päivän, vaikka kuinka tahmaisenkin. Tahmeaahan täällä on joskus ollut. Takka temppuilee taas, auton kanssa korjaamolla – merda! Näistä kaikista kun selvitään, niin voittajana maaliin. Välillä pukkaa itkua ja välillä hysteerisesti naurattaa. Pitää vain muistaa se talvisota ja Gaza – minähän olen turvassa ja kaikki hyvin. Ja aamulla jo muutama kuukausi on tullut tavaksi tehdä 60 haarahyppyä ulkona (nyt katsellen auringonnousua vuorten takaa!), sisällä musiikit soimaan ja villiä tanssia mutteripannukahvia keitellessä, peuhaamista Kissin kanssa. Mieliala kohoaa näillä.

Pellettitakka ei syttynyt tänä iltana, eilen jo alkoi vähän ihmetyttää hitaus, vaikka kaikki temput tein. Nyt hirvittää – uuttavuotta kohti ei luvata kovin lämmintä. Raahasinkin halkopinosta noin kymmenkiloisen järkäleen puutakkaan. Kuntoilun merkeissä siis.