Eilinen vielä jatkunut räntä ja sen jälkeinen sakea sumu olivat aamukahdeksalta tiessään. Raikasta, kirkasta – rinteillä kuuraa ja aurinko lämmitti heti noustuaan niin, että avasin oven etupihalle ja siinä sitten syötiin aamupalakin. Istuin hiljaisuudessa ja katselin, kun kaksi keltaista perhosta kisaili laakeripuussa, ampiainen pyrki sisälle, suljin oven. Jostain kaukaa kuuluu koiran haukku. Se oli kirkonkellojen, ehkä Roddinon tai läheisen Cissonen kirkolta tuleva ainoa ääni juuri silloin. Ilmassa on savun tuoksua, olihan yö kylmä. Sunnuntaiaamu asettuu omalle paikalleen. Autuas olo.
Eilen illalla tiheä sumu saartoi koko tienoon. Käydessäni Kissin kanssa viimeisellä iltakävelyllä en todellakaan nähnyt edes omaa kättäni, jota ojentelin taskulampun kanssa eteenpäin. Onneksi ei tarvinnut lähteä autoilemaan näille jyrkänteille. Mutta täällä ihmiset ajavat autoa säässä kuin säässä ja varmasti kauhistelevat Suomen lumimyräköitä, joten tasoissa ollaan.
Mutta tämä päivä on ollut valoisa ja energinen. Tehtiin lähes viiden kilometrin rundi Kissin kanssa. Ensin keskustaan (kirkolle) ja siellä viivähdys kahvilassa. Huomasin, että Michelin-ravintola Gemman edessä oli jono! Tietenkin, sunnuntain pranzo eli italialaisten tärkeä pyhäpäivän lounas ja kuuluisaan paikkaan varatut ajat. Käveltiin sitten takaisin pitemmän kaavan kautta eli alas mäkiä ja pikkuista kivistä tietä kotiin, ylöspäin tietenkin taas – ja keuhkot ja pohkeet tykkää! Unohdin tietenkin sanoa, että kahden koiran loukussa olevalla on mukana myös ystävämme Pallino. Hän ei sentään seurannut ihan keskustaan asti vaan kulki edellämme ison tien haaraan ja kääntyi aina haukahtamaan: missä te oikein viivytte?
Tänään on siis otettu aurinkoa, jumpattu, lenkkeilty, opiskeltu. Katsoin Areenasta, paitsi Joulukalenterin, myös suomalaisen elokuvan Joulumaa. Siinä loistavia näyttelijöitä, Milka Ahroth, Mari Rantasila… Ja Martti Suosalo, jonka karisma saa ihan sukat pyörimään jalassa. Elokuva oli ihanan jouluinen, rauhallinen ilman musiikkia, eikä todellakaan mikään jouluidylli vaan kuvaus ihmisten ristiriitaisista odotuksista toisiaan kohtaan. Terveellistä ja nautittavaa katsoa.
Kissin mielenlaatu paranee aina valon lisääntyessä. Tänään oli hyvä päivä: leikkiä ja pilkettä silmäkulmassa, viereeni painautumista ja hännänneilutusta: ota syliin. Sieluni arvostaa toista olentoa, jonka rakkaus ja luottamus on ehdotonta. Joka on se kauan kaivattu sielunkumppani, ystävä.
Tämä paikka on yksinäiselle ihmiselle oikeastaan täydellinen retriitti. Ei tähän serpentiinitien päähän kukaan siis eksy sattumalta, kuten jo totesinkin. Kontaktit kyläläisten kanssa jäävät palveluiden ja parin naapurin kanssa jutteluun. Johtuu myös vuodenajasta, etteivät ihmiset juuri liiku vaan pysyttelevät sisätiloissa.
Aloin pohtimaan uudelleen sitä Frances Mayesin vaellusmatkaa ja sitä hänen kodin etsintäänsä. Jos en olisi irtautunut omakotitalostamme, en olisi täälläkään nyt. Ja jos joku kysyy, että kirpaiseeko luopuminen, niin kyllä toki. Flammentanz entisen kodin seinällä tai kiinanlaikkuköynnöksen huumaava tuoksu pergolassa missä loikoilin katsoen taivaalle… Ei voi väittää, etteikö niitä kaipaisi. Mutta ihminenhän kaipaa kaikkea. Ja onhan tämä elämä matka. Näet ja koet kaikenlaista, niistä jää muisto, ne jäävät taakse, mutta olet onnekas, kun näit, koit, ja ehkä jopa omistit ne. Ja sitten on tie taas puhdas löytämään uutta.
Mutta Frances Mayesiin vielä. Hänen vaeltamisensa ja kaikkea uutta janoavan elämänsä kypsässä vaiheessa hänkin sanoo: ”...minun syvä toiveeni saada koti, perin pohjin kaunis pesä, keittiöpuutarha, ystäviä jotka kerääntyvät pöytäni ääreen, kylpeä kynttilänvalossa ja panna tavarat paikoilleen ja järjestää kirjat, ja ennen kaikkea tunne, että tämä on minun paikkani – kaikki tämän on ollut toisen yhtä väkevän voiman armoilla: halun sulkea ovi, vääntää avaimella lukko kiinni ja lähteä. Lähteä. Kotoinen ja sen vastakohta…” Miten sattumalta tilasinkaan uteliaisuudesta netistä tämän kirjan? Miten luen sitä nyt vasta täällä? Ihan kuin nuo lauseet selittäisivät juuri tässä vaiheessa, että hei, et ole yhtään omituinen – tällaiset tunteet ovat universaalisia.