Päivä: 8.12.2023

Tänään on koko päivän satanut lunta. Eihän se ole sellaista lunta kuin kotona Suomessa. Märkää räntää, joka sulaa kivetyksiltä ja asfaltilta, mutta jää kauniisti vihreälle nurmelle tai vielä kukkiville ruusuille, jo paljaille viikunapuille ja ikivihreille laakeripensaille.

Siivouspäivä, eli hyötykuntoilua sisällä, mutta myös liian pitkästä aikaa pilates-sovelluksella ja kahvakuulalla huhkimista. Selvitin vähän keskeneräisillä lääkärinopinnoillani diagnoosin käden puutumiseenkin. Vähän sitä olen pelännyt, että mitä. Mutta huomaan nyt, että aina määrätyssä pään tai kaulan asennossa pistely vasemmassa tai vastaavasti usein myös oikeassa kädessä alkaa. Ja kun etsin itseni kipukohtia hartioista, huomasin, että olkapäässä on ihan sairaankipeä kohta, jonka painelu saa tähdet sinkoilemaan silmissä. No niin, ei kuntosalia eikä kahvakuulaa moneen viikkoon säännöllisesti. Niskat jännittyneinä ajamista satoja kilometrejä kippuraisilla teillä… Asia selvä.

Olisiko naapurin Enzolla hierojataitoja? Se saattaisi olla se ihan viime käden turvakeino. Ei auta muu kuin alkaa pyöritellä kuulaa ja joogata joka päivä, ja kannattanee hakea myös jotain apua apteekista.

Tänään kuitenkin vietimme lähes koko päivän sisätiloissa, edes ulkoiluhullu Kiss ei sännännyt aamulla ulos ovesta, kuten tavallisesti. Märkä ja harmaa sää ei ole koiran ihanneilma. Mutta keittiössä tuoksuu nyt valkosipuli ja vähän savukin tuolta takasta, nautittavaa, kotoista. Tein aika maittavan uunispagetin, kaikki ainekset vain uunivuokaan (pasta, tomaattikastike, valkosipuli ym.) ja uuniin. Välillä vähän kurkistusta ja takaisin, kunnes pasta kypsää. Sinä aikana, kun ruoka oli uunissa, ehdittiin iltalenkille ja minä suihkuun. Nyt onkin aika suomalaista idylliä: Puhelinlangat laulaa ja takkatuli lämmittää.

Huolta kannan Kissistä. Sen lähestymiset hännänvispauksineen, silmiin katselu antavat ymmärtää, että kaikki ei kohdallaan. Muuten hän on kuitenkin ”normaali”, syö, leikkii, nukkuu. Kuitenkin vaistoan, että Kiss odottaa normaalia elämää, vaikkei tämä nyt sen kummemmin epänormaalia olekaan. Voi pientä koiraa. Hän on toki reissannut edellisessä näyttelyelämässään paljon enemmän varmaan kuin minä koskaan. Ja on hyvä, että tukeutuu minuun ja yrittää kertoa, miltä tuntuu. Nämä ”yhteydenotot” ovat kyllä ajoittuneet näihin harmaisiin päiviin, Aurinkoilmalla hän on hyvin aktiivinen. Silti takaraivossa taas hiertää huoli… Olinko itsekäs, kun otin hänet mukaani? Olisinko ollut kylmä ja välinpitämätön, jos olisin jättänyt hänet hoitoon? En tiedä. Paitsi tiedän, että minulle tämä pieni koira on mitä suurinta terapiaa joka päivä, oltiin sitten missä tahansa. Ehkä olen itsekäs?

Siis varoitus: jos et ikinä halua tuntea huolta jostain eläimestä, sellaista huolta, jota et pysty ymmärtämään ja joka ymmärtämättömyys lähes musertaa sydämesi, älä ota lemmikkiä, jos et ole valmis suuriin tunteisiin. Ja jää sitten ilman kaikkia elämän isoja iloja, toveruutta ja hellyyttä, jota eläinystäväsi sinulle voisi antaa.

Tulikin mieleen lemmikeistä. Katson nyt pitkään aikaan Ylen Joulukalenteria, se on ihan huippu! En muista eläintenkouluttajan etunimeä, Kauma kuitenkin, ollut varmasti kaikissa kotimaisissa eläimiä sisältävissä tuotannoissa mukana. Niin turvallista nähdä hänet osana joulukalenteria, koska hänellä on oikea ote ja rakkaus eläimiin. Mutta kun katsoin yhden jakson, jäin heti koukkuun! Aaseilla, possuilla, ankoilla ja muilla on myös tähtinäyttelijöiden äänet – mikä vielä enemmän tuo laatua, jota jo toki ennestään on. Käsikirjoitus on jännä, vähän hassu, mutta uskottava. Hyvä, että on Yle! Nyt mummu katsoo koiran kanssa joulukalenteria täällä jännityksellä. Katsoinhan sitä myös lasten kanssa 1980-luvulta asti. Näinkö sitä palaa lapseksi jälleen?

Yö oli tähtikirkas ja pikkupakkanen sai taas lähirinteet huurteeseen. Päivällä lämpö nousi ihan +9 asteeseen, mikä tiesi sitä, että talossa oli ihan lämmintä ilman mitään lämmityssavottaa. Olihan pellettitakka toki päällä pitkälle yöhön, mitä nyt unen läpi sen kohinaa kuulin.

Koska perjantaiksi luvattu lumikuuroja, niin lähdettiin Kissin kanssa Doglianiin isoon kauppaan hakemaan viikonloppuostokset. Ja tietenkin taas unohdin tämän liikkeen siesta-ajat eli olimme perillä juuri, kun kauppa meni tauolle klo yhdeltä. Menimme sitten kaupan päädyssä olevaan kahvilaravintolaan lounaalle. Tilasin paninon, juusto-tomaattisämpylän lämmitettynä ja tuplakahvin. ”Sämpylä” osoittautui melkein ranskanleivän kokoiseksi ja kahvihan tuotiin vasta, kun sämpylä syöty. Täällä ei kahvia sekoiteta syömiseen kovin helposti, vaan vasta jälkeen, tai ihan vaan erikseen. Ja juuri kun olin päättänyt vähentää vaalean leivän syöntiä. Hyvää se oli.

Kiss taas oli kuin vanha tekijä, ulkona istuimme molemmat baarituoleilla. Ohi kulkenut nuori tyttö kysyi arasti, saako silittää ja jutteli pitkät pätkät Kissille, joka oli vähän ujo ja hiljainen. Selitin, ettei hän ymmärrä italiaa vielä, vain suomea. ”Mitä, suomea, oletteko Suomesta?” tyttö äimisteli. Ja tietenkin kysyi vielä, että mitä teette täällä. (Erittäin hyvä kysymys!) Lomalla ollaan, myönnyin vastaamaan ja senhän hän toki ymmärsi enkä alkanut selittämään muuta kuin että naapurikunnassa vuokraan suomalaisperheen taloa.

Odotellessamme siinä vielä kaupan aukeamista teimme pikku kierroksen Doglianissa. Katseltiin vähän vauraamman tuntuista asuinaluetta viiniviljelysten vieressä rinteellä. Kovin kauniita talot ovat, kelpaisi minullekin.

Pellettejä ostin neljä säkkiä, niitä kuluu nyt. Niiden hinta kuulemma saattaa nousta kohti talvea, siksi vähän hamstraan. Vielä toistaiseksi 15 kg säkki maksaa kuusi ja puoli euroa ja olen yhdellä säkillä per päivä selvinnyt, kun vielä usein illalla laitan olohuoneen takkaan tulet.

Niin hassua. Luen yhä Frances Mayesin kirjaa Vaellusvuosi, jossa hän (jolla siis talo Toscanassa) kertoo yhdestä vuodesta, jona hän matkusteli miehensä Edin kanssa monessa paikassa. Kiinnostavia matkakuvauksia esimerkiksi Sisiliasta, Napolista, Kreikan saarilta, Turkista. Kun kirjaa lukee, tulee itselle sama hinku kuin kirjailijalle: lähteä. Ja vielä, hän pohtii kodin käsitettä, josta itsekin olen hieman pihalla. Ja se, mikä on oikeasti hassua, on että nyt kun olen ollut noin kuukauden täällä vuokratalossa, saankin äkkiä Mayesin kirjasta lukea, miten hän Italiaan innostuneena (”Täällä näillä ihmisillä on paljon hauskempaa kuin meillä”, sanoo Mayes Italiasta) vuokrasi usein taloja. Ja nyt itse jaan aika paljon tätä hänen kuvaamaansa tunnetta vuokratalossa:

”Vaikka rakastankin hotelleja, talossa asumisen kokemuksiin liittyy tilaisuus käydä ostoksilla lauantaitorilla, uskaltautua lihakauppaan, kukkakauppaan, frutta e verdureen (hedelmä- ja vihanneskauppa). Yhtäkkiä suhde paikkaan on erilainen, ja silloin kun asuin yhdessä paikassa muutaman viikon, naaapurit alkoivat tuntea minua ja minä aloin oppia heidän elämänrytminsä. Kun ostaa sipuleita varastoon, pesee purjoja, kääntelee paikallisen keittokirjan sivuja, keittiöstä leviävät tuoksut muuttuvat reviirimerkeiksi: Minä asun täällä! Ainakin vähän aikaa. Kun on aika lähteä, oloni on usein sekava. …Minun omat hiusjuureni ovat tunkeutuneet vieraaseen maaperään. Muuttamisen ahdistus työntyy selkäytimeeni asti. Silloinkin, kun oikeasti haluan muuttaa, juurien kiskominen aiheuttaa trauman.”

Ja vielä samasta lähtemisen halusta Mayes sanoo: ”Andare, lähteä, mennä, oli ensimmäinen italian verbi, jonka opin taivuttamaan. Andiamo, lähdetään, ääntyy kuin laukka.”