Hassua, kun Kissille sanon lenkin loppua kohden, että mennään kotiin. Kotiin? Ihan samaa oli alussa kun muutin Turkuun ja se sama, mennään kotiin… Älykäs koira ihan heti tajusi, mitä ”kotiin” tarkoittaa. Myös täälläkin se toimii.
Itseäni ajattelen kodittomana. Sen synnyinkodin jälkeen ei minulla ole ikinä ollut oikeaa kotia. Lopen ihana omakotitalo ja oma puutarha saivat minut ajattelemaan, että se olisi se loppuelämäni paikka. Ja sitten yllättäen, ei tuntunutkaan siltä. Nyt se koti on jollain toisella enkä juurikaan ikävöi, ehkä kuitenkin vähän sitä pergolaa, jossa välillä makasin helteisessä päivässä ja minua varjosti ihana kiinanlaikkuköynnös…
Elämässä on se hyvä asia, että kaikkea tulee, ja menee. Itse on typerä, jos jämähtää siihen, mikä meni. Kun kuitenkin kaikkea tulee. Yritän opetella arvostamaan ja nauttimaan tässä hetkessä olevaa. Se on vaikeaa. Ei saa ajatella mennyttä, koska se meni jo etkä siihen voi vaikuttaa. Eikä murehtia tulevaa – kuka tietää siitäkään? Nyt vain olet tässä ja tämä on tosi. En todellakaan osaa tätä itse, vaikka siltä saattaa vaikauttaa. Opettelen.
Tänään ensimmäinen adventti – hoosiannaa! Lunta näkyy etupihalta katsottuna tuossa noin 100 kilometrin päässä, Monte Viso siellä jylhänä ja valkoisena huippuaan esittelee. Yli kolme kilometriä korkea huippu, on vielä Italian puolella mutta lähellä Ranskan rajaa.
Vähän ahdistaa juuri nyt. Kaikki hehkuttavat, miten rohkea ja reipas olen. Nyt juuri ei tunnu yhtään rohkealta ja reippaalta olo. Huolestuttaa koira, joka ei syö ja on vähän apea. Saattaa olla valeraskaus, koska juoksu juuri ohi. Autokin ahdistaa, öljyläikkä ilmaantui pihalaatoille. Miksei kaikki voi olla vain yksinkertaista ja helppoa? Miksi olen saattanut itseni tällaiseen tilanteeseen? Ja jos en olisi sitä tehnyt, kaduttaisi sekin. Voi tätä elämää!
Mikä muu tähän auttaa kuin että tekee ruokaa? Tänään teen siis sitruunaista lohi-fenkolipastaa. Se hoivaa ruumista ja sielua.