


Näinhän se aina menee, nousuja ja laskuja. Tänään oli vähän laskuinen päivä. Ihan kuin tässäkin kunnassa ihmiset eivät tulisi toimeen arkisine vastoinkäymisineen. Mutta kun on kaukana kaikesta tutusta, sitä luulee, että maailmanloppu on käsillä, jos jotain odottamatonta tapahtuu.
Kun koira oireilee (heiluttaa häntää ja istuu vieressä kuin tatti, kiipeää syliin, tuijottaa silmiin) etkä osaa kertoa syytä. Ettei hän vaan ole kipeä? Mikä mättää? Kiss on minulle rakkain ja tärkein matkakumppani, jonka kanssa on kuljettu paljon. En nyt silti aivan kaikkia hänen eleitään ymmärrä. Se tietenkin ahdistaa. Muuten hän kyllä on aika tavallinen, leikkii, syö, reagoi toimiini ja seuraa kuten ennenkin minua, koko ajan. En nyt vain kestäisi mitään uusia haasteita. En myöskään sitä, että autossa ilmeni jokin outo juttu, jota en ymmärrä (miten voisinkaan) eikä turvajoukko Suomessakaan oikein osaa noteerata. Taas pakko vain ottaa Scarlett O´Haran opit käyttöön: en ajattele sitä tänään, ajattelen sitä huomenna. Olen elossa, terve, jaksan ja osaan. Miksi pelätä? Silti välillä pelottaa ja tuntuu, että olen järjiltäni, kun tänne tulin. Hysteria saa vallan. Hullu mummo, keskellä maaseutua, ilman mitään ja ketään! Minun täytyy olla mielenvikainen. Mutta jos en olisi tullut, ajattelisin, miten tyhmä olin jättäessäni itselleni suorastaan tarjottimella tuodun mahdollisuuden käyttämättä.
Onneksi minulla on muutama harva mutta hyvä ystävä, joista kukaan ei ihmettele tätä matkaa. Heiltä saan päivittäin tukea. Toiset kyllä ihmettelevät ja myös päivittelevät. Heistä en piittaa. Nyt mielessä joulun aika ja omat rakkaat sekä hyvät ystävät, Jaakko, Saara, Paavo, Jussi, Liisa ja Hanski, Rauni. Ja pienet mummon murut: Eeva ja Anton. Näitä on varmasti jouluaattona kova ikävä, mutta onneksi on somekanavat ja -kamerat. Vaikka viime joulunakin olin kaukana Turussa, niin tämä välimatka Alppien toiselle puolelle rakkaista jotenkin tuntuu painavammalta. Ja onhan tulossa 3 viikon päästä hyvä ystävä tänne kylään.
Nyt pitää lämmittää:

Ai niin. Rakas Satu tulee hakemaan minut kotiin uudenvuoden aattona. Ja äkkiä taas löydetty opiskeluystävä Teija! Upea, rohkea Teija. Miten elämä palkitseekin ihan arvaamatta!
Ja sitten nämä kamalat lapsuudesta iskostuneet huonon itsetunnon traumat. Kun kukaan ei soita. Kun ketään ei kiinnosta minun elämäni, paitsi sitten, kun siinä on jotain dramaattista tai sensaatioarvoa. Kun olet yksin, täydellisen yksin, ja mietit, mitä muut ajattelevat sinusta. Niin kuin sillä olisi mitään väliä, mutta kun se silloin yksinäisenä hetkenä tuntuu aivan valtavalta asialta. Ja kun sitten myös sielunkumppaneina pitäneesi ystävät eivät enää olekaan läheisiä, se tunne, syyllisyys, pettymys, vihaisuus… tunteet, joita et halua tuntea ja joita vähän myös häpeät. Sinunhan piti olla se positiivinen.
Mutta tämä maa, tämä upea hiljaisuus, kauneus, eristyneisyys kaikesta. Se hoitaa sielua ja samalla se kouluttaa: miksi olet täällä? Vapaaehtoisestihan sen ole valinnut. Ja sitten kuitenkin valitan sitä, ettei kukaan ota yhteyttä eikä välitä….Ei ole mitään järkeä. Nyt kun koen koko ajan tätä yllinkylläisen hiljaisuuden hoitoa, en enää edes muista Suomen kaupunkien (Turku) tai maaseutujen (Loppi) rasittavia meluja. Miten ihmisen piti tulla 2000 kilometriä ennen kuin tajusi, että hiljaisuus on parasta hoitoa psyykelle?
Ihanaa, että saan kuulla Radio Suomen kautta jouluisia uutisia. Täällä aurinko paistaa, mutta sää on viileä ja yöllä pakkasta. Tänään juhlistan ensimmäistä adventtia hyvällä ruualla ja lasillisella Proseccoa. Keskiviikkoon kyllä varustaudun ihan kunnolla, onhan itsenäisyyspäivä sen arvoista!