Tämä hiljaisuus huipentui toissapäivänä. Tuuli nousi yllättäen vähän, oli kirpeä, mutta lämmin päivä. Sisällä kuuntelin: kuka kävelee, tai haravoi, pihallamme? Näin voi määritellä, miten hiljaista täällä on, sillä äänet, rapina, raapina, kolahtelu: ne olivat tuulen työntämiä lehtiä olohuoneen edessä olevalla laattapihalla. Viikunan- ja muiden puiden lehdet ovat kovia ja paksuja, niiden ääni pihalla on hämmästyttävän kova. Tai sitten, en ole tottunut näin upottavaan hiljaisuuteen enkä ymmärrä, että tuo ”melu” on luonnon ääni, jonka olen kadottanut kaikissa elämäni kylissä ja kaupungeissa.
Luen monettako kertaa Frances Mayesia. Hänen kirjastaan Toscanan taivaan alla nautin ja ehkä sillä saattoi olla vaikutus tähän vaellusviettiin. En kuitenkaan tunnusta, että italialaisuus olisi ollut se juttu alussa. Nyt en kyllä enää tiedä… Mayesin kirjastahan tehtiin romantisoitu elokuva, jolla oli vähän tekemistä tositarinan kanssa. Mayes, arvostettu kirjallisuuden professori, osti kuitenkin Italiasta talon, ja on nyt jo viettänyt siellä monia kesiä miehensä kanssa, oppinut italiaa, kirjoittanut upeita kirjoja, joista yhä saan voimia. Silti hänkin kipuilee vaikean italiankielen kanssa.
Nyt täällä tuoksuu oikeasti syksyltä. Silloin, kun tulimme tänne, oli kuin loppukesä. Kuulen iltapäivisin laukauksia, säikähdän. Tietenkin, metsästyskausi. Teiden varsilla näen miehiä hohtoliiveissä ja metsästysaseet olalla. Olen jotenkin alkanut vajota tähän maisemaan. En ihmettele juuri mitään. Yhä kuitenkin itsessä säilyy ulkopuolisuuden tuntu, vaikka voisin olla rohkeasti erilainen ja näyttää sen kaikille. Miksi pitää epäillä sitä, että toiminko oikein täällä? Onko se suomalainen tapa, vai onko se oman sukuni sisääni istutettu alemmuudentunne? Näin alkaa myös vielä enemmän ymmärtää ihmisiä, joka oikeasti ovat erilaisempia vaikka Suomessa kuin minä kummajainen olen täällä Pohjois-Italiassa.
Menen niin syvälle Frances Mayesin tunnelmaan. Mayesin talo on etelämmässä, missä ei juuri koskaan tule pakkasta. Mutta miten hyvin tämä hänen kirjoittamansa (kirjassa Bella Toscana) kuvaa tunnelmaa. Sillä tällaista täällä juuri nyt on, vaikka olenkin vähän pohjoisemmassa (suora lainaus Mayesin kirjasta Bella Toscana):
”Kalvakat villiruusut kukkivat aikaisemmin tien vieruksilla; nyt niiden oksat ovat täynnä kirkkaan oranssinvärisiä kiulukoita. Ilma tuntuu säilyttävän tyynnyttävän rauhantunteen maiseman muuttuessa paahtuneen leivän, meripihkan, vehnän väriseksi, ja heinikko kuivuu – minkä väriseksi? Leijonan turkissa olevaan sävyyn, leivänkuorenruskeaksi, käytössä pitkään kuluneen vihkisormuksen kullankeltaiseksi, Hetki sitten heinät olivati kiihkoisan vihreitä.”
Elämäni täyttää talosta ja omista pienistä asioista huolehtiminen. Lämmitys, ruuan hankinta, koiran hoito ja viihdytys. Eli juuri niin kuin elämässäni yleensäkin on. Nyt tuli tänä aamuna muistutus, että emme ole etelän auringossa. Aurinko meni lakkoon eikä huolehtinut tämän tuvan päivälämmöstä, joten oli aika koleaa ja kivilattialla taas tanssahtelin, vähän mielessäni kiljahdellen. Lämpötila oli jotain kuudentoista asteen kohdilla päiväsaikaan täällä sisällä.
Tänään kuitenkin oli aika mennä isoille ostoksille Doglianoon. Pellettitakkaa pitää nyt täyttää usein, jos mielii lämpöä. Eli pellettejä pitää hamstrata, koska ne kuulemma kallistuvat talvea kohti. Neljä 15 kilon pussia siis ostin, autoonkan ei kovasti mahdu.
Ajattelin mielessäni, että hautaudun viikonlopuksi tänne taloon enkä ainakaan autolla lähde minnekään. Siksi ostelin kaikenlaista tarviketta, mitä nyt ihminen tarvitsee. Kiss odotteli villapaita päällä parkkipaikalla Mercaton edessä. Ensi hain 4 säkkiä pellettejä, joita nyt alkaa kulua varmaan tiheään tahtiin. Ne kun sain autoon, tein uuden entreen tavarataloon ja kävelin varmasti noin neljä kilometriä etsien kaiken, mitä ostoslistani sisälti. Pelletit, kynsiviila, juustot, salaatit, hedelmät, perunat, kerma, maito, joulukukat adventiksi, leipä, shampoo, kumikäsineet, koiranruuat… Kaikki piti olla pulkassa koska myös ensi viikolla itsenäisyyspäivä. Ja silti unohdin katkaravut ja chilin!
Auton räpättävä irtonainen pelti alkoi rassata siinä määrin, että ajelin keskiviikkona Monforteen vuokraemännän suosittelelmalle korjaamolle. Niin, pakoputken vieressä on suojapelti, jonka toinen puoli irronnut ja metelöi ikävästi. Se ei liene kohtalokas, mutta ärsyttää ja häiritsee enkä nyt halua, että se tippuu jääden jostain kiinni ja raahautuu auton alla. Voiko näin käydä, enpä osaa sanoa. Kuitenkin viimein Elettro-korjaamo oli auki keskiviikkona ja tungin itseni ah niin tutun tuntuiseen miljööseen: autokorjaamoon. (näitä paikkoja olen nähnyt elämäni aikana, niistä ehkä joskus enemmän). Huutelin buongiornot ovella, muttei kukaan kuullut. Hallin puolella viittoilin kuulokkeet korvilla työskentelevälle mekaanikolle ja hän lähestyi kysyen, olenko se, joka äsken soitti. No en ole. Jälleen ”loistavalla italiallani” (yhtään kunnon italiansanaa ei tullut mieleen juuri nyt!) aloitin, että kun on levy, pakoputki, pitää melua… Mekaanikko, joka hätkähdyttävästi muistutti italialaissarja Syyttäjä Imma Tatarannin kuolinsyyntutkijaa, sanoi lempeästi, että non problema. Sitten muistinkin jo selittää ihan kielillä puhuen, mistä kyse. Hän sukelsi auton alle ja vielä pyysi avaimet, että pystyy sisältä kuulemaan metelin. Siinä vaihessa henkivartijani Kiss meinasi syödä mekaanikon, mutta ehdin hätiin.
Sain ohjeen tulla perjantaina uudelleen, mutta soittaa aamusta, milloin hänellä olisi sopiva hetki. ”Piccola problema, piccola!”, hän toisteli, pieni ongelma, ei mene kauan – menette kaupungille vähäksi aikaa, tunti, kaikki kunnossa! Auto piti vain näet nostaa ylös, koska levyä ei muuten pysty kiinnittämään. Sain öljyiseltä mieheltä pienen öljyisen käyntikortin, lapun jossa oli puhelinnumerot, mihin soittaa perjantaiaamuna. Teki mieli sanoa jotain isompaa kuin Mille grazie, tuhannet kiitokset. Ehkä halaan öljyistä miestä, kun perjantai koittaa. Täällä kielipuolena, kun asiat jotenkin onnistuvat, tekee mieli hyppiä ja takoa itseään selkään, miten osasitkin taas, tai suudella henkilöä, joka auttoi. Vaikka nehän ovat ihan tavallisia asioita, jotka hoituvat. Toisaalta, miksei niistä voisi tehdä isoa numeroa ja kiittää, hyppiä ilosta?
Nyt mietinahdistuneena tässä, mitä kielipuoli sanoo aamulla puhelimeen, kun soittaa autokorjaamolle… Apuva!
Miten kaikki palaakin jotenkin samoihin uomiin? Miten numerot, aiheet, sanat elämän varrella vain joskus niin toistuvat ja muistuttavat siitä, että olet tämän kokenut ja osannut ennekin tai että näillä on iso merkitys elämässäsi?
Tuli nyt mieleen tuosta autokorjaamosta. Mietin tietenkin italiankielistä ilmaisua pakoputkelle (il tubo di scappamento), mutta eikö mitä. Noin 30 vuotta sitten oltiin rallireissulla Belgiassa hyvän ystäväni Satun kanssa, miehet ajoivat silloin poliisirallia ja me vain nautimme matkasta, mutta olimme kyllä aika paljon myös autokorjaamoilla etsimässä jotain hemmetin osaa… Kyllä meitä välillä harmitti kisaan kuuluva peltikorjaamoilla vaeltelu, mutta päätettiin ilman mitään yhteistä sopimista, että tästä tehdään nyt vain kokemus. Vitsailtiin ja kiljahdeltiin ”onnesta”, ihan kuin olisimme olleet muotikaupassa: oi, kato, onpa ihana ketju, ja mikä putki, kato näitä sytytystulppia! Miehet vähän katselivat pitkään, kun ihastelimme varaosia, moottoreita, pakoputkia, kaikkia niitä autovanhuksia, joita Belgian Liegen lähitienoiden autokorjaamot olivat täynnä. Silloin opin hyvin ranskan sanan tuyau d´echappement, pakoputki. Eilen opin hyvin samankaltaisen italian sanan tubo di scappamento. Ihan pöhköä! Me nauroimme niin paljon juuri noilla autokorjaamokeikoilla, ettei kukaan varmasti edes meidän hauskuuttamme usko eikä ymmärrä. Enkä yhtään ihmettele, että tämä sama Satu tulee kohta luokseni tänne Piemonten talveen viettämään uutta vuotta.