Tein itselleni bolognese-kastiketta ja spagettia. Ei tullut huonoa, koska lisäsin Pirkka valkosipuli-chilisäilykettä (ihan parasta, en saa tästä sponsorirahaa, huom.) sokeria, pestoa, ja bolognesen tein soijarouheesta. Mihin sitä lihaa siis tarvittiinkaan?
Eilen kompastuin pimeässä portaikossa, tartuin hädässä kädelläni kultaköynnökseen, joka on yläkertaan johtavan portaikon kaiteella osin, noin 10 metrin mittaisena lepäämässä, eikä se rontti auttanut eikä tukenut minua. Polvi kolahti ja on vähän arka, ei sen kummempaa. Se oli kuitenkin muistutus, ettei lähes pystysuoria portaita kannata huolettomasti juoksennella ylös-alas ainakaan iltamyöhällä. Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Kultaköynnös ei ole moksiskaan, pari lehteä irtosi. Hän on kuitenkin niin voimissaan, että epäilen joutuvani ennemmin kasvikuristajan uhriksi kuin että putoan pää edellä yläkerrasta.
Vein naapurin Timolle mustikkapiirakkaa, jota jäi eiliseltä. Hän ilahtui. Minäkin ilahduin juttutuokiosta.
Aika vähän on kontakteja ollut täällä kotikaupungissa. En todellakaan valita, juurihan häsläsin pitkin Hämettä ja Uuttamaata ristiin rastiin. Torstaina olin kavereiden luona kylässä, tarkoitus oli pitää taidesessio ja maalata tauluja. En maalannut, neuloin villapaitaani. Olen ollut hyvä piirtäjä ja joskus myös maalannut öljyväreillä, mutta se ei ole minun vahvuuteni. Harmitti sekin, että ystävälläni on ihana piano, jolla hän viihdytti meitä. Minulla on samat nuotit, joista hän soitti kaunista musiikkia. Pianoa ei enää ole, sillä lahjoitin sen ”hoitopaikkaan”, sehän ei mahtuisi tänne. Tuli surullinen olo, olisi ollut kiva painaa sormet koskettimille. Vaikka tiedänkin, ettei taitoa enää juuri ole, ei etenkään auto-onnettomuuden jälkeen, kun käsi on mitä on. Joskus, kun minulla on toinen paikka ja toinen aika, haluan pianoni takaisin ja soitan vaikka Aaronin Pianokoulu ykköstä, jos ei muu onnistu! Olin aivan unohtanut tämän puutteen elämässäni, sehän on hyvä asia. En kuitenkaan sure sitä, odotan vain innolla, että koska.
Niin, siitä ulkopuolisuuden tunteesta. Nytkin, kivassa seurassa torstaina ajattelin, että mitä hittoa minä täällä teen. Kohtaus arvoituksesta Kuka ei kuulu joukkoon. Se olen minä! Ja tämä asunto, satavuotias ihana talo, on vain yksi unelmien täyttymisen todiste ja välietappi siihen seuraavaan, suurempaan. Sen ymmärtäminen helpottaa, mutta samalla kiihdyttää: aika rientää, kotiin on kiire. Missä se koti sitten onkaan.
Etsin sitä seuraavasta paikasta, jonne suuntaan kuukauden päästä.