Omassa rauhassa

Ahkeruus on ilomme! Pesin pyykkiä, pesin ikkunoita, siivosin, opiskelin italiaa, neuloin villapaitaa. Viikko kotielämää on maistunut oikein makealta edellisviikon sinänsä ihanan haahuilun jälkeen.

Turku on näyttänyt puolensa. Kaunista syksyä, ruskaa, jokimaiseman taikaa. Illalla kun kävelee Auran rantaa ja on tyyntä ja pimeää, tuntuu kuin joen pinta olisi ihan liikkumaton. Se on aivan silkkiä tai mustaa öljyä, johon kaupunki heijastuu ylösalaisin olevana peilikuvana.

Kuva ei tee oikeutta, tiedän

Mikä toisaalta kauhea viikko maailmantilanteen takia. Itsellä ihastelen juuri tätä omaa rauhaa, ja samaan aikaan muualla maailmassa rauhasta ei ole tietoakaan ollut aikoihin ja nyt tilanne on räjähtänyt käsiin. Olin niin onnellinen päästyäni tavallaan vastuusta paikallisvaikuttamisessa, kun muutin tänne. Maailman meno kuitenkin on mitä on. Sitä ei voi sivuuttaa olankohautuksella ”mitä väliä”. Surettaa ja pelottaa. Ei itseni takia, vaan kaikkien, joita sota ja väkivalta uhkaavat. Lapsiani, muitten lapsia, lasteni lapsia.

Nyt annan vähän palaa. Typerä Hamas teki ison virheen ja hyökkäsi Israeliin tappaen siviileitä. Vielä typerämpi Israel pullistelee kostonhimossaan ja tappaa vielä lisää siviileitä, lapsia, vanhuksia. Typerä Muu Maailma on katsonut Israelin jatkuvaa väkivaltaa siirtokunnissa, Gazan ihmisten kiusaamista, hyökkäyksiä molempien osapuolten taholta – eikä ole tehnyt yhtään mitään! Nyt kauhistellaan Hamasin iskun uhreja. Kohta kauhistellaan Israelin iskujen vielä suurempia uhrilukuja, sillä tällä pikkuvaltiollahan on valtava sotakoneisto.

Luulisi, että arabimaailmassa, yleensä koko maailmassa, löytyisi tahtoa saada paikka palestiinalaisille, oma maa ja rauha, joka antaisi rauhan myös juutalaisvaltion ihmisille. Mutta ei näköjään kiinnosta. Se on niin uskomatonta. Se alkaa kiinnostaa vasta, kun isku osuu omiin ihmisiin. Ja sitähän terrorismi on: katkeruus epäoikeudenmukaisuudesta kasvaa ja periytyy sukupolvelta toiselle eikä kohta nähdä mitään muuta tietä kuin tappaminen. Tämä nyt tällaisena keittiöfilosofin purkauksena, rauhallisen syysillan idyllin keskeltä, ettei totuus unohtuisi. Elämä!

Nyt seuraa kevennys. Se saattaa olla mauton. En mitenkään halua vesittää nykyisen tilanteen vakavuutta Lähi-Idässä enkä naura sille, ei tulisi mieleenkään. Tuli vain mieleen yksi uni aika monta vuotta sitten. Yleensä en muista tarkkaan moniakaan uniani, jotkut ovat selkeitä ja jotkut muistan aamulla herätessäni heti ja sitten ne haihtuvat jonnekin hämärään. On muutamia, jotka eivät mielestä ole lähteneet. Yksi niistä on jotenkin niin absurdi, että se on nyt pakko kirjoittaa tähän, siltäkin varalta, että dementia pyyhkii muiston pois jossain vaiheessa.

Näin siis unta siihen aikaan, kun palestiinalaisjohtaja Jasser Arafat oli vielä elossa ja voimissaan. Muistattehan tämän vihatun johtajan, joka huivipäisenä ja hymyilevänä kävi kättelemässä myös eduskunnan puhemiestä Johannes Virolaista joskus. En mitenkään erityisen kovasti ihaillut tätä johtajaa, vaikka hän kyllä mediassa näyttäytyi paitsi kamalan terroristina, myös joviaalina arabienglantia puhuvana vaikuttajana.

Unessa asuin jossain Lähi-Idässä ja minulla oli suhde Arafatin kanssa, lapsiakin! Elettiin mielestäni tavallista elämää. Unessa kuitenkin Jasser tuli yksi aamu sanomaan minulle, että kuule, minun pitää nyt lähteä Gazaan.

– No niinpä tietysti, ajattelin (ihan selkeästi, siis unessa), taas äijä lähtee ja minä jään tänne pitämään huushollia, ja ikäväkin tulee ja huolestuttaa. Sitten Jasser suuteli minua ja lähti arabihuivi heilahtaen reissuilleen.

Aamulla kun heräsin, olin sanaton. Ja ei, en todellakaan halua tietää, mitä Freud sanoisi tästä.

Joanne Harris: Persikoiden aikaan

Joanne Harrisin kirjoja sanotaan usein ”vain” viihteeksi. Niissä on paljon tuoksuja, makuja, mausteiden eksotiikkaa, ruokafilosofiaa ja romantiikkaa. Syvemmälle kun katsoo, ne ovat elämänmyönteisiä ja paljon viisautta sisältäviä teoksia. Hömppä on niistä kaukana.

Pieni suklaapuoti -kirja tuli tunnetuksi viimeistään sitten, kun se filmatisoitiin ja pääosassa loistivat Johnny Depp ja Juliette Binoche. Persikoiden aikaan on Suklaapuodin toinen jatko-osa, mutta se toimii yksittäisenäkin lukunautintona. Mutta veikkaan, että jos sen lukee ihastuen ensimmäisenä, on pakko lukea ne kaksi edellistä.

Vianne Rocher on näissä kirjoissa paljon nähnyt, monessa paikassa kulkenut vaeltaja, joka kahden tyttärensä ja jokilaivalla seilaavan rakastettunsa kanssa kokee monen kulttuurin rikkauden. Samalla hän kohtaa myös ennakkoluuloja, vihaa, epäilyä ja halveksuntaa elämänmuotonsa vuoksi. Persikoiden aikaan -teoksessa hän palaa jälleen Suklaapuodin maisemiin, pieneen Lansquenetin kylään, johon perusti suklaakahvilan ja jonka asukkaat sekä ennen kaikkea kirkkoherra eivät alussa hyväksyneet perinteistä ympäristöä järkyttänyttä tulokasta. Vianne sai kuitenkin jopa katolisen pappi Reynaudin lähes puolelleen, neuvottelutaitojensa, ymmärryksensä – ja suklaansa – avulla.

Uudet haasteet ottavat Viannen vastaan kun hän palaa Lansquenetiin. Kaupungissa asuu nyt iso joukko maghrebilaisia (yhteisnimitys Pohjois-Afrikan islamilaisille) tulokkaita. Heidän ja kyläläisten välit tulehtuvat, väkivalta ja ahdasmielisyys lisääntyvät, eikä Vianne tiedä, pystyykö hän hallitsemaan enää tilannetta, vaikka aluksi luulikin järjestävänsä kaiken.

Kirjassa on ihanaa kieltä (käännös upea!). Ruokakuvauksia ranskalaisesta ja afrikkalaisesta keittiöstä, kaakaonvalmistuksen saloja. Voi melkein tuntea suklaan tai mausteiden tuoksun ja kuulla vanhan kylän mukulakivikaduilla sekä katolisen kirkon kellot sekä Tannes-joen toisella rannalla kuuluvan minareetin muessinin rukouskutsut.

Näitä kirjoja luen useasti. Kesäkuumalla ja myös nyt, kun saa jo nauttia pimeästä ja kynttilänvalosta, niistä saa niin paljon voimaa ja toivoa. Sekä myös ideoita hyvistä resepteistä. Ruoka on niin paljon muutakin kuin ravintoa ruumiille. Sillä voi parantaa ja lohduttaa, tuoda ystävät yhteen. Kertaan vielä ihanan lauseen kirjasta, tunnen sen omakseni ja suosittelen todella Harrisin kirjoja ja niiden filosofian löytämistä:

Vianne Rocher sanoo: ”Pidän yksinkertaisista resepteistä: aineksien valmistelusta, siitä tietoisuudesta, että jos noudatan ohjeita, ruoka ei tuota ikinä pettymystä. Olisivatpa ihmisen samanlaisia. Olisipa sydän yhtä helppo.”