Ahkeruus on ilomme! Pesin pyykkiä, pesin ikkunoita, siivosin, opiskelin italiaa, neuloin villapaitaa. Viikko kotielämää on maistunut oikein makealta edellisviikon sinänsä ihanan haahuilun jälkeen.
Turku on näyttänyt puolensa. Kaunista syksyä, ruskaa, jokimaiseman taikaa. Illalla kun kävelee Auran rantaa ja on tyyntä ja pimeää, tuntuu kuin joen pinta olisi ihan liikkumaton. Se on aivan silkkiä tai mustaa öljyä, johon kaupunki heijastuu ylösalaisin olevana peilikuvana.
Mikä toisaalta kauhea viikko maailmantilanteen takia. Itsellä ihastelen juuri tätä omaa rauhaa, ja samaan aikaan muualla maailmassa rauhasta ei ole tietoakaan ollut aikoihin ja nyt tilanne on räjähtänyt käsiin. Olin niin onnellinen päästyäni tavallaan vastuusta paikallisvaikuttamisessa, kun muutin tänne. Maailman meno kuitenkin on mitä on. Sitä ei voi sivuuttaa olankohautuksella ”mitä väliä”. Surettaa ja pelottaa. Ei itseni takia, vaan kaikkien, joita sota ja väkivalta uhkaavat. Lapsiani, muitten lapsia, lasteni lapsia.
Nyt annan vähän palaa. Typerä Hamas teki ison virheen ja hyökkäsi Israeliin tappaen siviileitä. Vielä typerämpi Israel pullistelee kostonhimossaan ja tappaa vielä lisää siviileitä, lapsia, vanhuksia. Typerä Muu Maailma on katsonut Israelin jatkuvaa väkivaltaa siirtokunnissa, Gazan ihmisten kiusaamista, hyökkäyksiä molempien osapuolten taholta – eikä ole tehnyt yhtään mitään! Nyt kauhistellaan Hamasin iskun uhreja. Kohta kauhistellaan Israelin iskujen vielä suurempia uhrilukuja, sillä tällä pikkuvaltiollahan on valtava sotakoneisto.
Luulisi, että arabimaailmassa, yleensä koko maailmassa, löytyisi tahtoa saada paikka palestiinalaisille, oma maa ja rauha, joka antaisi rauhan myös juutalaisvaltion ihmisille. Mutta ei näköjään kiinnosta. Se on niin uskomatonta. Se alkaa kiinnostaa vasta, kun isku osuu omiin ihmisiin. Ja sitähän terrorismi on: katkeruus epäoikeudenmukaisuudesta kasvaa ja periytyy sukupolvelta toiselle eikä kohta nähdä mitään muuta tietä kuin tappaminen. Tämä nyt tällaisena keittiöfilosofin purkauksena, rauhallisen syysillan idyllin keskeltä, ettei totuus unohtuisi. Elämä!
Nyt seuraa kevennys. Se saattaa olla mauton. En mitenkään halua vesittää nykyisen tilanteen vakavuutta Lähi-Idässä enkä naura sille, ei tulisi mieleenkään. Tuli vain mieleen yksi uni aika monta vuotta sitten. Yleensä en muista tarkkaan moniakaan uniani, jotkut ovat selkeitä ja jotkut muistan aamulla herätessäni heti ja sitten ne haihtuvat jonnekin hämärään. On muutamia, jotka eivät mielestä ole lähteneet. Yksi niistä on jotenkin niin absurdi, että se on nyt pakko kirjoittaa tähän, siltäkin varalta, että dementia pyyhkii muiston pois jossain vaiheessa.
Näin siis unta siihen aikaan, kun palestiinalaisjohtaja Jasser Arafat oli vielä elossa ja voimissaan. Muistattehan tämän vihatun johtajan, joka huivipäisenä ja hymyilevänä kävi kättelemässä myös eduskunnan puhemiestä Johannes Virolaista joskus. En mitenkään erityisen kovasti ihaillut tätä johtajaa, vaikka hän kyllä mediassa näyttäytyi paitsi kamalan terroristina, myös joviaalina arabienglantia puhuvana vaikuttajana.
Unessa asuin jossain Lähi-Idässä ja minulla oli suhde Arafatin kanssa, lapsiakin! Elettiin mielestäni tavallista elämää. Unessa kuitenkin Jasser tuli yksi aamu sanomaan minulle, että kuule, minun pitää nyt lähteä Gazaan.
– No niinpä tietysti, ajattelin (ihan selkeästi, siis unessa), taas äijä lähtee ja minä jään tänne pitämään huushollia, ja ikäväkin tulee ja huolestuttaa. Sitten Jasser suuteli minua ja lähti arabihuivi heilahtaen reissuilleen.
Aamulla kun heräsin, olin sanaton. Ja ei, en todellakaan halua tietää, mitä Freud sanoisi tästä.
