Päivä: 15.9.2023

Näin kävi, ystävä tuli huonovointiseksi eikä nyt ole saunailtaa yhdessä ja kanttarellimuhennoksenkin tein minimaalisen pienesti. Täällä keskellä metsää, keskellä oikeastaan järveä, vietän nyt laatuaikaa.

Minun piti oikeastaan opiskella (materiaalit mukana), lepäillä ja lukea (kirja Minna Rytisalon Lempi mukana), neuloa keskustellessamme viisaita ystävän kanssa (neule mukana). Nuo kaikki jäivät, ei yksin yksinolon takia vaan koska bongasin SIENET. Niitä oli joka paikassa. Ei tarvinnut edes poiketa polulta, saati pihalta. Pää meni sekaisin. Kanttarelleja, tatteja, karvarouskuja. Sisäinen hamsterini pääsi häkistään ja pääni meni sekaisin. Koirat kyllästyivät hitaaseen aamulenkkiin, joka pysähtyi joka sienen eteen ja jatkui ja jatkui: vielä vähän matkaa, sitten käännytään. Geneettinen vaisto talvivarastoista ja hengissä selviämisestä ei ota huomioon, että sieniä ei pysty ehkä säilömään monia kuutioita, etenkään jos kotona on vain pieni pakastin ja rajalliset määrät säilyketölkkejä. Mutta mitä tyydytystä tuottaakaan, ettei ihana vaaleanpunainen, pörröreunainen kanttarelliteini jää metsään liikakasvamaan ja lopulta mätänemään. Tai ettei valtava kanttarellirypäs kuivu unohduksiin vaan pääsee kerman ja sipulin kanssa sille kuuluvaan arvoon. Tässä monen tunnin työn tulos, putsattu ja ryöpätty.

Päivä ei siis mennyt neuloessa eikä lukemisessa. Se meni sienten putsauksessa, keittämisessä ja paistamisessa, pussittamisessa. Ah, tätä hamsterionnea. Olenko sittenkin pohjimmiltani maalainen, vaikka niin pidän kaupunkiasumisen helppoudesta? Tätä asiaa pitää tutkia.

Ainahan voi muuttaa. Siis muuttaa asuinpaikkaa. Mutta myös asennetta siihen, mitä asumiselta haluaa. Kun ajelin tänne Satakuntaan torstaina illansuussa, näin monta kaunista pientä taloa ja pihaa. Yllätykseksi itsellenikin ajattelin äkkiä, miten kivaa olisi olla omassa pienessä talossa. Olisi vain pari huonetta ja pieni läntti pihaa, jossa kasvaisi yrttejä ja…

Noniin. Voisihan se talo olla sellaisessakin paikassa, jossa kasvaisi myös avokadoja, viikunoita, munakoisoja, sitruunoita. Ja olisi vähemmän lumitöitä?

Niin käsittämättömän seikkailu-sekoiluviikonlopun koettuani olen taas viettänyt kunnollisen kuntoviikon, tehnyt italian- ja kirjoittajakurssin tehtäviä tunnollisesti, uinut maauimalassa – sanoisin ehkä että aika hyvin kuosissa. Mutta nyt! Olenkin äkkiä Satakunnassa, Pomarkun saaressa tyynen järven rannalla. Takassa ritisee vielä vähän hehkuva hiillos, ulkona tähtitaivas ja syvä hiljaisuus. Syksyn tuoksut tunkevat ikkunasta. Aamulla pulahdan tuohon kylmään järviveteen ja sitten ehkä kerään ihan pihassa kallioiden välissä ruskottavat kanttarellit, lähden koirien kanssa vähän pitemmälle sieniä ja syksyä katselemaan.

Tämä oli äkkilähtö, tänne ihanaan paratiisiin. Sain ystävältä ehdotuksen, että jos pariksi päiväksi tänne. Miten onnellista onkaan, että on ystävä. Ja että ystävällä on mökki saaressa. Ja että minä saan jakaa tämän onnen – nyt hänen kanssaan ja myös koirakavereiden kanssa.

Alla kuvia eilisestä. Ja kuvien jälkeen tilitys rapujuhlaviikonlopusta, jossa kaikki ei mennyt ihan kohdalleen ensin, ja sitten kaikki menikin ihan nappiin.

RAPUJUHLAT

Mutta viime viikonloppuna vietettiin etäpuolison kanssa rapujuhlat. Siis ”juhlat” tarkoittivat, että oli yksi laatikko pakasterapuja, paahtoleipää ja vähän kuoharia sekä vahvikkeeksi kasvissosekeittoa (kaikista vähänkin kasviin viittaavista tähteistä ja kermasta tein ihan omalla reseptillä). Ja tietenkin, kun ilma oli mitä parhain, pieni piipahdus Auran rannassa terassilla juomassa virkistävä juoma.

Oikein oli rauhalliset rapujuhlat, kuten vanhuksilta pitää odottaakin. Seuraavaksi päiväksikin jäi vielä yksi katkarapupussi loivaan laskeutumiseen jokirapujen jälkeen. Mutta sitten siis tuli se seuraava päivä eli lauantai. Ensimmäinen muisto perjantaista katastrofin tultua oli, että perjantaina kaupungille lähtiessämme kehuin, etten vielä koskaan ole unohtanut avainta kotiin. Koska nyt olen todellakin tottunut tähän kaupunkielämään. Jossa ei avainta jätetä oveen tai kukkapurkkiin oven viereen, kuten maalla edellisessä elämässä.

Siispä painoin ulko-oven kiinni ja samassa ikävä totuus paljastui, avain ei ole mukana. Asiassa oli paljon miinuksia. Ensinnäkin ystävälläni Turussa on avain, mutta hän oli mökillä. Myös taloyhtiön vastuuhenkilöllä on avain, mutta hän oli Pohjanmaalla. Vuokraisäntä oli Ruotsissa. Huoltoyhtiöön soitettuani saapui huoltohenkilö, jolla ei noin viidenkymmenen avaimen nipussaan ollut juuri minun oveeni sopivaa (miten mahdollista, en jaksa edes alkaa selvittää). Sitten soittelin pitkin Pohjanmaata ja Tukholmaa. Sain selville, että ihan lähellä asuu ihminen, jolla on avain siihen asuntoon, jossa saattaisi olla avain minun asuntooni.

Puutaloyhteisön kiemurat ovat itselleni paljastuneet melkoisen erikoisiksi. Ehkä siksi, että Hämeessä se avain oli tai ei ollut jollain. Hämäläiset eivät haahuile ja muuttele asioita, ne ovat kuten ovat. Ja siihen olin oikeasti tottunut olemaan hyvin tyytyväinen runsaan kolmenkymmenen vuoden hämäläisyyteni kokemuksella. Mutta sitten myös Turussa olivat ne plussat. Tässä kuviossa ihminen, jolla oli avain siihen asuntoon jne., oli SE OIKEA ihminen ja saimme oveni auki. Tästä vielä kehkeytyi jatkoa, koska tietenkin halusimme keittää kahvit auttavaiselle ihmiselle. Ja kun siinä juteltiin ja kahviteltiin, olikin ruoka-aika ja minulla sitä gurmeekeittoa jäljellä. Ja viiniäkin löytyi. Ilta meni rattoisasti. Puhuimme kirjoista, sodista, filosofiasta. Taisi mennä yöhön asti.

Tätä mukavaa kohtaamista, keskustelua ja mukavaa ruokapöydän ääressä tapahtunutta tutustumista ei olisi ollut, jos en olisi tämän yhden ainoa kerran unohtanut avainta kotiin! Että hyvin minä tämänkin vedin, kukas muu muka?