Kuukausi: syyskuu 2023

Ihana synttäripäivä! Osa perhettä oikeasti paikalla, osa tietenkin jossain muualla – sitä on tämä aika ja ihmiset ympäri maata ja maailmaa. Sain vieraakseni tyttären, vävyn, tyttäreni anopin (mistä nämä kauheat arvonimet, minusta paremmat ovat ne son in law, mother in law jne.)

Tietenkin, kun asun tässä ikänsä puolesta (100 vuotta) katastrofivalmiissa talossa, en oikeastaan ihmetellyt tänä aamuna mitään. Tulossa syntymäpäivävieraita, työn alla kaksi ruokaa: savulohi- ja omenapiirakka. Kaikki tietty ajastettu karjalaisen matroonan tyyliin, että olisi sitten valmista, kun vieraat tulevat. Karjalaisella heimollahan on periaate, että pitkämatkalaisille aina on tarjolla ruokaa, koska matka on pitkä. Ja että paikat ovat kunnossa, kun harvakseltaan käyvät tutut vihdoin tulevat. Se ei ole mitään pikkumaisuutta, jolla näytetään omaa erinomaisuuttaan, vaan kohteliaisuutta vieraita tai myös yllättäen tupaan saapuvia kohtaan; näin sen itse tulkitsen. Tämä ominaisuus on jäänyt takaraivoon enkä oikein ole ymmärtänyt muilla maisemilla kohtaamaani tapaa, että ei heti kutsuta sisään, kysytä, mitä saisi olla. Mutta jokainen tavallaan, ja turha rehennellä ja myös turha arvostella.

Eilen tietenkin sitten leivoin lohipiirakkaa ja omenapiirakkaa. Näyttivätpä herkullisilta, en maistanut, vaikka niin teki mieli. Tänään noin puoli tuntia ennen kuin vieraat – ei kovin vieraat vaan oma tyttö, miehensä ja Devonista asti saapunut miehen äiti – olivat ovella tapahtui jotain ihan odottamatonta. Astiakaapin yksi hylly romahti. Mikä hirveä meteli, koirat paniikissa. Mutta ennen kaikkea se sotku, sirpaleita onneksi enemmän pesualtaassa kuin keittiön lattialla, vaikka sielläkin tarpeeksi. Siinähän meni iloisesti Pentikkiä ja Iittalan Muumi-sarjaa. Surullisena ehdin rytinän keskellä huomata, miten äkkiä Muumipappa-mukista olikin tullut puolikas ja kirpparilta löytämiäni vanhoja lasisia viilikuppeja sekä käsintehtyjä ruusuisia teemukeja pompahteli palasiksi. Ja siinä vaiheessa tietenkin puhelin soi ja tytär kertoi, että pihassa ollaan.

Olen kyllä opetellut positiivisuutta, mutta asia vaatii päivittäistä asennejoogaa. Itse asiassa, ei tuntunut ihan hirveältä, pahalta vain, että kaunis Pentik-jälkiruokakulhosetti lamosi lattialle kera muumimukien. Nehän ovat vain tavaraa. Niitä voi katsella muualla ja nauttia.

Mutta tulossa oli lisää. Kävi ilmi, että uuni oli sanonut sopimuksen irti, eli huolella ja hyvistä aineista valmistetut piirakat olivat paistuneet vain yläosastaan. Pohjat olivat ihan taikinaa eikä täytekään ollut kovin kiinteää. Enhän ollut koemaistanut leivonnaisia, koska leikattu palanen olisi tuhonnut ulkonäön. No, toisaalta onneksi en maistanut, sillä sitten olisi pitänyt alkaa hankkimaan ostoherkkuja (yöllä?) tai pahimmassa tapauksessa olisin yrittänyt uutta satsia tajuamatta, että vika oli uunissa eikä ehkä siinä, että olin erehtynyt jauhomäärässä tai jotain vastaavaa.

Mukava päivä siitä tuli. Katseltiin Turkua ja mentiin sitten jokirantaan syömään Tintå-ravintolan ah, niin hyvää ruokaa. Positiivisuushakuinen minä voisi jopa sanoa, että hyvä kun ei syöty lohi- ja omenapiirakoita ja näin jakasettiin nauttia Tintån tarjontaa. Ja että olihan erilainen, kiinnostava, yllättävä ja seikkailurikas syntymäpäivä.

Perjantai-ilta. Pyykki- ja siivouspäivä takana.

Muutama lenkki lähes helteisessä kaupungissa koirien kanssa. Auran rannassa vielä iltakahdeksan jälkeen oli ihanan pehmeä ja leppeä tunnelma, kaupungin valot veteen heijastumassa, kirkas taivas (joka nyt kylläkin jo tuo sadetta) ja vielä vihreiden puiden jotkut oksat jo täynnä keltaista tai punaista.

Nyt tein itselleni vasta päivällisen (feta-pinaattipasta), sytytin kynttilät ja istahdin. Radiosta tulee yömyöhäisen musiikkia, koirat ovat uupuneet – ja niin minäkin.

Mihin tämä aika menee? Luulisi, ettei töistä vapautuneella ihmisellä ole pulaa ajasta ja mielin määrin voi puuhastella kaikkea, nukkua päiväunia ja pitkiä yöunia. Mutta osittainhan se vain on totta. Koska nyt kun aikaa on, sitä on niin ahne, että pitää tehdä se KAIKKI, mitä ei ennen ehtinyt. Ja vielä suunnitella, mitä muuta tekisi sitten vaikka, kun on eläkk… ei kun sitten kun on aikaa. Mutta hyvä näin. On ihmisiä, joille työelämä on ehkä ollut sitä ainoaa oikeaa elämää eikä sen loputtua tarkoitusta oikein löydy.

Mutta viikko on viuhahtanut ohi ja ollutkin taas ihan erilainen kuin edellinen. Piti ihan peruuttaa yksi tapaaminen Hämeessä, kun en jaksanut/viitsinyt enää lähteä ajelemaan sinne tänne.

Satakunnan mökkileiriltä palattuani pääsin sunnuntaina ihanan mummon nuoremman murun juhliin. Anton täytti vuoden ja on juuri niin suloinen ja rakastettava kuin yksivuotias alati hymyilevä ja kujeileva pikkumies voi olla. Mukana isovanhemmat, serkkuja, ja kummit. Mummon sydän sulaa ja kärsii myös, koska niin vähän näen häntä ja isosiskoaan. Tehtiin kuitenkin diili, että menen lokakuussa (luit oikein, lokakuussa!) leipomaan joulupiparit Eevan ja Antonin kanssa.

Sunnuntain jälkeen tuli maanantai ja Tampereella toveritapaaminen. Onnibussi vei kivasti ja VR toi takaisin – no matkoihin meni yhteensä neljä tuntia, mikä tietenkin on paljon, mutta käytin sen lukemiseen, mikä on aina hyödyllistä. Valittujen työkavereiden kanssa on tullut perinteeksi kokoontua pari-kolme kertaa vuodessa lounaalle kotikaupunkeihin. Viimeksi oltiin Turussa, tällä kertaa Mansessa ja seuraavaksi taas Helsingissä. On kiva jutella kaikesta, mitä kukin nykyisin tekee, ehkä vähän entisistä yhteisistä kuvioista, ja myös niistä saman työpaikan nykyisistä, jotka tietenkin ovat ihan syvältä, kun me osasimme kaiken paremmin! Ja ilman muuta maailman tapahtumat ja omat suunnitelmat käydään läpi. Erinomainen espanjalainen ravintola Bodega Salud Tuomiokirkonkadulla ilahdutti hyvällä ruoalla ja iloisella palvelulla. Ehdittiin vielä digestiiville Torniin, josta mahtavat näköalat Näsijärvelle ja koko kaupunkiin.

Junani lähti neljän maissa ja toiset jäivät vielä spekuloimaan. Minulla oli kaksi karvakaveria kotona odottamassa. Heitä olen onneksi saanut ulkoiluttamaan salskean nuoren miehen, kuopuksen kaveri käy mielellään seurustelemassa Riitun ja Kissin kanssa, tietenkin pientä korvausta vastaan.

Niin, se avainasia. Tässä talossa taitaa olla jotain outoa. Sillä viime alkuyö meni taas avaimen piilotuksessa.

Olin juuri sammuttanut alakerrasta valot ja kömpinyt makuuhuoneeseen, kun oveen koputettiin. Tällä kertaa joku muu oli unohtanut avaimen, toinen seinänaapurini! Kävi ilmi, että hänellä ei ollut tavanomainen lukko ja kaikki avaimet, myös ne vara-, olivat sisällä. Eikä huoltoyhtiöllä, siis ei kenelläkään ollut pääsyä sisälle. Tästä tuli iso projekti. Muu talo näytti jo lähes kokonaan nukkuvan. Haettiin A-tikkaat saunalta (ihan kelvottomat näihin huonekorkeuksiin, muuten), etsin vasaraa, juoksin autosta remppahanskat ja pressuntapaista, kotoa vielä maalarinteippiä, jolla ikkuna teipattiin, etteivät sirpaleet lentele ympäri pihaa. Mitään työkaluja ei ollut muita kuin mitä itselläni oli, tosi pienesti.

Siinä yön tummina hetkinä naapuri, minun ikäiseni, keikkui sitten ovikatokselle joka oli reilusti korkeammalla kuin tikkaat, minä niitä pidin pystyssä miettien koko ajan, mitä ihmettä teen, jos ovikatos pettää ja hän putoaa. Ikkuna vasaralla rikki, metelöinti herätti meitä hieman nuoremman naapurin huomion. Lopulta hän avuliaasti sitten kiipesi ikkunasta sisään ja laskeutui neljä metriä sisäpuolella ovelle – miten ihmeessä, en ymmärrä, ehkä hän olikin uudelleen syntynyt Spiderman.

Kun menin vähän ennen yhtä nukkumaan, ajattelin: – Tämäpä hauska asuinpaikka, totta totisesti.

Yllämainittu ei ole oma keksintöni, vaan Turun matkailun mainosrepliikki. Eikä mitenkään huono. Mutta kismitti, koska en tänään pitänyt turkulaisesta ratkaisusta.

Turku-päivän päätteeksi järjestettiin suuri ilotulitus. Näin siitä alkuosan, koska se näyttäytyi upeissa väreissä etenkin näin kattoikkunan omaavissa asunnoissa. Ikävää vain, että tämä valoshow ei ollut äänetön, vaan täyteläistä sotasimulaatiota, koska valot syntyivät kiinalaisista raketeista.

En voi enää hyväksyä, enkä edes ymmärtää, miksi kaupunki käyttää rahaa monenkymmenen tuhannen arvosta ”pommeihin”. Saako niitä toimittajilta, jotka elävät kiinalaisista tilauksistaan koko sen kauden, eli kesä ja syksy, kun ilotulitteita ei myydä? Ja miksi tämä ”venetsialaiset” on markkinoitu? Venetsialaisia voi juhlia kokoilla (kukahan nyt vaikka juhannuksena ilotulittaa?), tulilla, kynttilöillä.

Jos kaupunki haluaa juhlistaa, niin näyttävää löytyy, ihan ilman sitä äänimaisemaa, joka niin muistuttaa sotaa ja jota en kenenkään haluaisi tottua kuulemaan. Upea valonäytös ilman räjähteitä on ollut jo kauan esimerkiksi Espoossa juhlistamassa isoja tapauksia, kuten vaikka uutta vuotta.

Tänään Turku-päivä oli meille kaikille kolmelle, minulle ja kahdelle jopa pitkin Eurooppaa lennelleille entisille näyttelykoirille ihan liikaa. Koska iloisuus vaihtui illalla sotaan liittyväksi äänimaailmaksi. Vietimme ajan kylpyhuoneessa kuunnellen tuulettimen ääntä. Se ei vakuuttanut kaikkia kolmea, vaan vaati jälkihoitoa, enkä vielä tiedä, miten jatketaan. Enkä ota vastaan mitään väheksyntiä siitä, miten joku rotu ei kestä sitä eikä tätä. Eläin ja ihminen kantaa genetiikassaan sitä, millä paetaan tai taistellaan. Luulen, että sitä sotaisaa ääntä saadaan jo tarpeeksi ilman valopaukuttelua. Eikä sen tarvitsen sulkea pois isoja visuaalisia elämyksiä.

Näin kävi, ystävä tuli huonovointiseksi eikä nyt ole saunailtaa yhdessä ja kanttarellimuhennoksenkin tein minimaalisen pienesti. Täällä keskellä metsää, keskellä oikeastaan järveä, vietän nyt laatuaikaa.

Minun piti oikeastaan opiskella (materiaalit mukana), lepäillä ja lukea (kirja Minna Rytisalon Lempi mukana), neuloa keskustellessamme viisaita ystävän kanssa (neule mukana). Nuo kaikki jäivät, ei yksin yksinolon takia vaan koska bongasin SIENET. Niitä oli joka paikassa. Ei tarvinnut edes poiketa polulta, saati pihalta. Pää meni sekaisin. Kanttarelleja, tatteja, karvarouskuja. Sisäinen hamsterini pääsi häkistään ja pääni meni sekaisin. Koirat kyllästyivät hitaaseen aamulenkkiin, joka pysähtyi joka sienen eteen ja jatkui ja jatkui: vielä vähän matkaa, sitten käännytään. Geneettinen vaisto talvivarastoista ja hengissä selviämisestä ei ota huomioon, että sieniä ei pysty ehkä säilömään monia kuutioita, etenkään jos kotona on vain pieni pakastin ja rajalliset määrät säilyketölkkejä. Mutta mitä tyydytystä tuottaakaan, ettei ihana vaaleanpunainen, pörröreunainen kanttarelliteini jää metsään liikakasvamaan ja lopulta mätänemään. Tai ettei valtava kanttarellirypäs kuivu unohduksiin vaan pääsee kerman ja sipulin kanssa sille kuuluvaan arvoon. Tässä monen tunnin työn tulos, putsattu ja ryöpätty.

Päivä ei siis mennyt neuloessa eikä lukemisessa. Se meni sienten putsauksessa, keittämisessä ja paistamisessa, pussittamisessa. Ah, tätä hamsterionnea. Olenko sittenkin pohjimmiltani maalainen, vaikka niin pidän kaupunkiasumisen helppoudesta? Tätä asiaa pitää tutkia.

Ainahan voi muuttaa. Siis muuttaa asuinpaikkaa. Mutta myös asennetta siihen, mitä asumiselta haluaa. Kun ajelin tänne Satakuntaan torstaina illansuussa, näin monta kaunista pientä taloa ja pihaa. Yllätykseksi itsellenikin ajattelin äkkiä, miten kivaa olisi olla omassa pienessä talossa. Olisi vain pari huonetta ja pieni läntti pihaa, jossa kasvaisi yrttejä ja…

Noniin. Voisihan se talo olla sellaisessakin paikassa, jossa kasvaisi myös avokadoja, viikunoita, munakoisoja, sitruunoita. Ja olisi vähemmän lumitöitä?

Niin käsittämättömän seikkailu-sekoiluviikonlopun koettuani olen taas viettänyt kunnollisen kuntoviikon, tehnyt italian- ja kirjoittajakurssin tehtäviä tunnollisesti, uinut maauimalassa – sanoisin ehkä että aika hyvin kuosissa. Mutta nyt! Olenkin äkkiä Satakunnassa, Pomarkun saaressa tyynen järven rannalla. Takassa ritisee vielä vähän hehkuva hiillos, ulkona tähtitaivas ja syvä hiljaisuus. Syksyn tuoksut tunkevat ikkunasta. Aamulla pulahdan tuohon kylmään järviveteen ja sitten ehkä kerään ihan pihassa kallioiden välissä ruskottavat kanttarellit, lähden koirien kanssa vähän pitemmälle sieniä ja syksyä katselemaan.

Tämä oli äkkilähtö, tänne ihanaan paratiisiin. Sain ystävältä ehdotuksen, että jos pariksi päiväksi tänne. Miten onnellista onkaan, että on ystävä. Ja että ystävällä on mökki saaressa. Ja että minä saan jakaa tämän onnen – nyt hänen kanssaan ja myös koirakavereiden kanssa.

Alla kuvia eilisestä. Ja kuvien jälkeen tilitys rapujuhlaviikonlopusta, jossa kaikki ei mennyt ihan kohdalleen ensin, ja sitten kaikki menikin ihan nappiin.

RAPUJUHLAT

Mutta viime viikonloppuna vietettiin etäpuolison kanssa rapujuhlat. Siis ”juhlat” tarkoittivat, että oli yksi laatikko pakasterapuja, paahtoleipää ja vähän kuoharia sekä vahvikkeeksi kasvissosekeittoa (kaikista vähänkin kasviin viittaavista tähteistä ja kermasta tein ihan omalla reseptillä). Ja tietenkin, kun ilma oli mitä parhain, pieni piipahdus Auran rannassa terassilla juomassa virkistävä juoma.

Oikein oli rauhalliset rapujuhlat, kuten vanhuksilta pitää odottaakin. Seuraavaksi päiväksikin jäi vielä yksi katkarapupussi loivaan laskeutumiseen jokirapujen jälkeen. Mutta sitten siis tuli se seuraava päivä eli lauantai. Ensimmäinen muisto perjantaista katastrofin tultua oli, että perjantaina kaupungille lähtiessämme kehuin, etten vielä koskaan ole unohtanut avainta kotiin. Koska nyt olen todellakin tottunut tähän kaupunkielämään. Jossa ei avainta jätetä oveen tai kukkapurkkiin oven viereen, kuten maalla edellisessä elämässä.

Siispä painoin ulko-oven kiinni ja samassa ikävä totuus paljastui, avain ei ole mukana. Asiassa oli paljon miinuksia. Ensinnäkin ystävälläni Turussa on avain, mutta hän oli mökillä. Myös taloyhtiön vastuuhenkilöllä on avain, mutta hän oli Pohjanmaalla. Vuokraisäntä oli Ruotsissa. Huoltoyhtiöön soitettuani saapui huoltohenkilö, jolla ei noin viidenkymmenen avaimen nipussaan ollut juuri minun oveeni sopivaa (miten mahdollista, en jaksa edes alkaa selvittää). Sitten soittelin pitkin Pohjanmaata ja Tukholmaa. Sain selville, että ihan lähellä asuu ihminen, jolla on avain siihen asuntoon, jossa saattaisi olla avain minun asuntooni.

Puutaloyhteisön kiemurat ovat itselleni paljastuneet melkoisen erikoisiksi. Ehkä siksi, että Hämeessä se avain oli tai ei ollut jollain. Hämäläiset eivät haahuile ja muuttele asioita, ne ovat kuten ovat. Ja siihen olin oikeasti tottunut olemaan hyvin tyytyväinen runsaan kolmenkymmenen vuoden hämäläisyyteni kokemuksella. Mutta sitten myös Turussa olivat ne plussat. Tässä kuviossa ihminen, jolla oli avain siihen asuntoon jne., oli SE OIKEA ihminen ja saimme oveni auki. Tästä vielä kehkeytyi jatkoa, koska tietenkin halusimme keittää kahvit auttavaiselle ihmiselle. Ja kun siinä juteltiin ja kahviteltiin, olikin ruoka-aika ja minulla sitä gurmeekeittoa jäljellä. Ja viiniäkin löytyi. Ilta meni rattoisasti. Puhuimme kirjoista, sodista, filosofiasta. Taisi mennä yöhön asti.

Tätä mukavaa kohtaamista, keskustelua ja mukavaa ruokapöydän ääressä tapahtunutta tutustumista ei olisi ollut, jos en olisi tämän yhden ainoa kerran unohtanut avainta kotiin! Että hyvin minä tämänkin vedin, kukas muu muka?

Kotona taas, syyskuisessa Turussa. Kaikki niin kuin ennenkin, vähän pölyisempää vain. Orkideakin kukkii ja kukkii, jo kolmatta kuukautta!

Vähän tuntuu unelta, että tasan viikko sitten istuin samettisessa italialaisessa illassa, terassilla vähän kuumissani vielä, odottamassa pasta-annostani ja selvittämässä tarjoilijalle, mikä säätila mahtoikaan ”kylmässä” Suomessa olla (no se oli lähtiessäni aamulla puoli viideltä +11, mikä sai tarjoilijan huokailemaan mamma-miaa). Ja tähän aikaan siellä oli jo pilkkopimeää. Toisin täällä, puoli yhdeksältä illalla juuri nyt, kun on kirkas taivas, on ihan valoisaa – ja viileää. Olikohan se Rooman matka sittenkään totta? Kun nyt olen taas ihan kuin ei mitään, täällä toisella puolella jokea, ei enää Tiberin vaan tutun Auran.

Kävin uimassa Samppalinnassa pienessä tihkusateessa. Huomasin kyllä, ettei kunto ole sama kuin viikko sitten. Kyllä se lomailu, huolimatta kävelystä, syö ihmisen fysiikkaa. Väsyttänytkin on niin, että oikeastaan ei mitään ole saanut aikaan paitsi että olen pessyt matkalaukullisen hellevaatteita. Onneksi olin kaukaa viisas ja otin paljon vaihtovaatteita mukaan, tulipa kahdesti päivässä vaihdettua niitä. Ja kuka lähtee lomareissuun pesemään pyykkiä, kysyn vaan.

Niin epäkiinnostava, mutta ah, niin turvallinen normiperjantai pitkästä aikaa tänään. Siivosin, kävelin torille (ei ollut kehäkukkia, joita olisin ostanut) ja Wiklundin ruokakauppaan etsimään pecorino-juustoa, aion nimittäin huomenna tehdä itselleni sitä Cacio e pepe -pastaa. Piti mennä tekemään saunavaraus, mutta saunan avain sattuikin olemaan vuokraisännän taskussa, joten ensi viikolla sitten. En ole mikään kova saunoja, joskus käyn taloyhtiön ikivanhassa mutta hyvälöylyisessä saunassa, jossa on tilaa vaikka komppanialle. Koirien kanssa käytiin Kupittaan koirapuistossa, tai meinattiin mennä, mutta siellä oli ainakin kaksikymmentä koiraa, joten kierrettiin takaisin. Emokoira Kiss on nimittäin ollut vähän herkistynyt enkä ihan tiedä, miten noin monen kaverin kanssa olisi tullut juttuun.

Kiss-muruseni palasi alkuviikosta kahden kuukauden mammalomalta ex-omistajan luota. (Häneltä siis molemmat koirat sain, kun omistaja matkusti niin paljon että nämä kiinanharjakoirat, jotka ovat yliherkkiä, kärsivät jo poissaoloista ja reissaamisesta väliaikaiseen, vaikkakin tuttuun ja hyvään hoitopaikkaan.) Kiss sai heinäkuun alussa kolme sietämättömän suloista tyttövauvaa. Ja ei, en todellakaan ota yhtä heistä! Vaikka kuinka tekisi mieli. Kyllä kaksi saa riittää. Mutta täytyy myöntää, että ei suloisempaa ole kuin koiran tai kissan lapsi:

• 

• 

• 

• 

Paluu ja vieroitus olivat taas iso muutos Kissin elämässä. Hän oli jo hyvin väsynyt ”riiviöihin”. Meni sohvan alle karkuun, kun tytöt yrittivät roikkua maitobaarissa, ja hermostui, kun eivät pysyneet laumassa, jos tuli vieraita. Kuitenkin sitten, kun Kiss palasi kotiin, hän itkeskeli välillä, kolusi kaikki paikat etsien näitä lapsiaan. Kaikki tavarat, jotka olivat olleet pentukodissa, tuoksuivat tietenkin vauvoilta ja ne piti hävittää tai piilottaa. Ja se katse: miksi ja mihin olet piilottanut lapseni!? Tunsin itseni hirviöksi.

Niin se on äitien kanssa, olipa kyse koirasta, kissasta tai ihmisestä. Teinit ovat ärsyttäviä, varhaisaikuiset rasittavia. Mutta sitten kun ne lähtevät maailmalle, niin voi että sitä huolehtii, mitä kaikkea heille nyt tapahtuukaan, ja miten heitä kaipaakaan. Ainakin käymään, no vaikka äidin lihapadoilla mahdollisimman usein.

Nyt alkaa olla jo tasaista Kissin kanssa. Leikitään ja juostaan, syödään, riepotellaan leluja kuten ennenkin. Tosin hän on liimautunut minuun ja ravaa ylä-alakerran väliä mukanani, tunkee syliin ja kainaloon ja rakastaa koko ajan ihan hengästymiseen asti etenkin kun asetun päikkäreille lukemaan kirjaa:

Teinit ovat vielä kolmestaan ensikodissa, mutta huomenna yksi heistä lähtee ja omistaja sairastaa jo nyt vieroitusoireita, vaikka hänelle jääkin yksi tyttö. Minulla on rauhallinen olo pentujen suhteen. Ne eivät joudu pentutehtailijoiksi tai mihin tahansa epämääräiseen paikkaan, sillä kriteerit ovat paikallaan. Kunpa sen pystyisi kertomaan myös Kissille.