Päivä: 29.8.2023

Maanantai 28.8.2023 Takaisin sateeseen on yksi hieno Eppu Normaalin kappale. Maanantaina tämä toteutui, kun odotin Tikkurilan asemalaiturilla Riihimäen junaa enkä päässyt vaakatasossa tuulevan ja märkänä piiskaavan rankkasateen alta karkuun mihinkään. Mutta eipä enää ollut hiki.

Tuota hetkeä ennen oli kuitenkin se viimeinen Italian iltapäivä, ilta, uneton yö ja aamuhämärässä nouseminen.

Etsiskelin ruokapaikkaa, josta saisi sitä kaipaamaani Pasta alle vongolea eli simpukkapastaa. Matkalla syömään talletin kaksi hauskaa muistoa, englannin kielellä kirjoitetun hissiohjeen ja tavan parkkeerata auto suurkaupungissa. Molemmissa on aitoa italian henkeä, joka pistää hymyilemään:

• 

• 

Sehän löytyi ihan ”kotikadulta” via Alberto Corsolta. Ei niin huvittanutkaan lähteä enää nopeasti pimenevän illan takia kauas hortoilemaan. Pitihän pakata ja päästä ajoissa nukkumaan. Nyt oli kuitenkin fiilistelyhetki ja sain eteeni herkun ja valkoviinin. Vielä ei ihan ollut se vilkkain päivällisaika, mutta aurinko oli jo laskemassa kahdeksan maissa Rooman kuumuutta hohkaavien vanhojen talojen taakse:

• 

• 

• 

Lähteminen on ihanaa, palaaminenkin on. Mutta sunnuntai-ilta ja -yö ennen maanantain paluuta olivat taas vähän niin sanotusti haasteellisia. En saanut unta, torkahtelin. Sitten kuuntelin meditaationauhoitusta ja nukahdin, herätäkseni puolen tunnin kuluttua siihen, etten muistanut mitään kuunnellusta. Luin dekkaria, join vettä. Tuli kylmä ja otin ilmastoinnin pois päältä. Tuli kuuma ja käynnistin taas ilmastoinnin. Hirveä nälkä keskellä aamuyötä, mutta jääkaapissani oli puolikas pullo hanavettä. Mietin, lähteäkö öiselle kadulle etsimään jotain pikaruokaa, no ei sentäään. Kohtahan kello soi. Viimeinen nukahtaminen noin puoleksi tunniksi onnistui puoli viiden maissa. Siitä kun heräsin tunnustin hävinneeni taistelun ja nousin ylös pukeutumaan.

Säärissä oli jo edellisenä päivänä ollut kummallisia hyttysenpuremia ja syytin niistä avointa ikkunaa. Yhtään hyönteistä en ollut nähnyt kylläkään. Paukamia kutitti armottomasti ja vihdoin selvisi niiden todennäköinen alkuperä. Syyllinen kipitti lakanallani: pienen pieni, ruskea muurahainen, parin-kolmen millin mittainen. Ties kuinka monta sukulaistaan olikaan pitänyt juhlia nuo kolme yötä sängyssäni. Vaikka joka päivä siivottiin huoneen joka neliömetri, pyyhkeet vaihdettiin ja siellä täällä lojuvat tavarani järjestettiin – kerrossiivojat tekivät tarkkaa työtä. Sydämettömänä ja vähän kostonhaluisenakin tuomitsin sängyllä kipittävän syyllisoletetun kuolemanrangaistukseen.

Rooman Termini-keskusasemalla join aamukahvin ja söin tomaatti-mozzarellaleivän, sillä hotelliaamiaselle en malttanut jäädä, se ainainen myöhästymisen pelko! Asemalaiturilla kiskojen päässä, Rooman kukkuloiden takaa nousi aurinko uuteen kuumaan päivään.

Seikkailin puolen tunnin junamatkan jälkeen sitten Fiumicino-Leonardo da Vinci -lentoaseman ykkösterminaaliin, jonotin lähes tunnin Finnairin tiskille ja sitten olinkin taas kuolla nälkään. Finskin lennon lähtö myöhästyi (sää Suomessa!) ja kylläpä odottavan aika väsyneenä, ryytyneenä, tukka pesemättömänä ja kyllästyneenä olikin aika kärsimystä. Mitään ei tehnyt mieli, mutta välttääkseni joka kolmas tunti saapuvan perusnälkäni söin taas kuuliaisesti ylihinnoitellun valkoisen, ihan maukkaan sämpylän, vaikka nyt olisi kyllä jo vaikka Reissumieskin maistunut.

Jos tulolento oli ”heittoisa”, oli paluu suorastaan myrskyisä. Kone loikki myrskypilvien yllä ihan kuin olisi hyppinyt trampoliinilla. Välillä oli kuitenkin auringonpilkahduksia ja hauskasti järjestäytyneitä poutapilvirivistöjäkin:

Kuten sanottu, vaakasuoraan tuli vettä ja koko maisema oli kylmä ja lähes pimeä neljän maissa iltapäivällä, kun Finnairin Airbus pompahteli maahan. Vihreä maisema tuntui ihmeelliseltä, olihan lähtömaassa kaikki ruoho jo aikaa sitten palanut keltaiseksi tai suorastaan hävinnyt kuivan maan sisään.

Mitä jäi käteen reissusta? Parikymmentä muurahaisenpuremaa ja noin 40 kilometrin verran käveltyjä kaupunkireittejä. Mieleenpainuvia muistoja ja paljon nähtyä historiaa, värisyttäviä auringonlaskuja ja korvia huumaavaa kaskaiden siritystä helteisissä puistoissa. Ihanaa italiankielistä pulinaa, hymyjä ja naurua, herkullisia makuja ja tuoksuja. Onneksi heitin sen kolikon suihkulähteeseen. Nyt on varmaa, että pääsen takaisin!

Sunnuntai 27.8.2023: Sääennuste varoitteli ukkosmyrskyistä. Mitä vielä, päivä oli mitä aurinkoisin. Lämpö keskipäivällä oli ihan kohdillaan – hmm, jos näin voi sanoa:

Tänään en kävellyt vaan ajattelin, että aikansa kutakin. Basta cosi, sanoo italiaano: tämä riittää! Metro on todella kätevä peli siirtyä nopeasti paikasta toiseen. Sitä paitsi metrossa on viileää. Eikä lippu maksa kuin 1,50 euroa, ja kelpaa 100 minuuttia leimaamisesta, käy kaikissa julkisen liikenteen kulkuneuvoissa. Suora linja menikin sattumalta lähiasemalta Ottavioon eli ihan toiseen valtioon: Vatikaaniin. Ne kirkot, kuten jo totesin, ovat kohtaloni. Pyhän Pietarin kirkolle soljuvaan sopulilaumaan soluttauduin ja saavuin vähän ennen keskipäivää perille. En ollut varautunut niin suureen väenpaljouteen, niin moniin poliiseihin ja mittaviin turvajärjestelyihin. Toki nyt on loma-aika, mutta vähän yllätyin.

Pian selvisi, että tungokseen ja turvajärjestelyihin oli hyvä syy. Itse pyhä Isä paavi Franciscus ilmaantui ikkunaan tosi korkealle, tuskin tunnistettavaksi pieneksi hahmoksi. Tämäpä oli poikkeuksellinen kohtaaminen Rooman matkallani! En ole ihan varma, mutta mielestäni paavi ei joka sunnuntai näyttäydy. Nyt hän kuitenkin piti rauhallisen lempeällä äänellä, selkeällä ja hitaalla italian kielellä (hänhän on argentiinalainen) puheen, josta ihan ymmärsin noin viidesosan. Paljon Jeesuksesta, Jeesuksen seuraamisesta ja armosta. Mutta se, mistä pidin, oli hänen rohkaisunsa Ukrainan kansalle, joka kärsii. Paavi myös kertoi lähtevänsä pian Mongoliaan tapaamaan siellä olevia veljiä ja sisaria. Paljon puheesta jäi tietenkin minulta kielipuolelta hämärän peittoon, mutta olin tyytyväinen, että satuinpa oikeaan aikaan paikalle. Hellyttävää oli myös paavi Franciscuksen hyvästely katsojille. Hän toivotti ”Buon pranzo e arrivederci eli hyvää lounasta ja näkemiin!”. Niinpä tietysti. Italia ja se tärkeä perheen sunnuntailounas!

Pietarinkirkon aukio tyhjeni sitten tämän tapahtuman jälkeen. Ehdin käydä hankkimassa sen lounaan, eli suolaamassa ja nesteyttämässä itseni, ennen kuin palasin takaisin kirkolle. Noin 15 minuuttia siinä 39 asteen helteessä sitten jonotin ja pääsin sujuvasti sisälle Pietarin kirkkoon. On se valtava. Ja täynnä uskomattomia taideteoksia, kultaa, koristeita, marmoria. Oli hyvä istua hetki viileässä kirkossa ja keskittyä vain tunnelmaan. Mietin isääni ja lähetin hänelle kiitollisia ajatuksia sinne, missä hän nyt on. Tiesin, että hän kuulee viestini, ja se alkoi vähän itkettää, mutta ei surusta kuitenkaan.

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

Palasin hotelliin heti kirkkokäynnin jälkeen. Ei ollut enää oikein puhtia lähteä tutustumaan Vatikaanin ihmeisiin lähemmin. Paluumatkalla metrossa sattui jokin hässäkkä, joka paljastui taskuvarkaan onnistuneeksi tai epäonnistuneeksi yritykseksi täydessä junavaunussa. Suurkaupunki vaatii veronsa.

Tänään on viimeinen päiväni Roomassa! En ihan tajua sitä. Suomessa kuulemma sataa ja on viileää. Olen ihan unohtanut, millaista se on. Nämä kolme päivää ovat olleet iso askel taas itsenäiseen elämään. Olen saanut puhua italiaa, olen löytänyt kaikki paikat, joihin halusin mennä, nähnyt valtavan määrän kauneutta. Ja saanut olla vain, ilman suorittamista.

Matkalla jännittää tietenkin aina se lähtö: ehdinkö koneeseen, sattuuko jotain yllättävää, mokaanko ja unohdanko jotain. Pitää vain ajatella, että kaikkea todella sattuu ja kaikesta selviää. Sitä pärjää ja uskaltaa, kun luottaa itseensä.

Vielä tämä ilta, ”viimeinen ehtoollinen” ikuisessa kaupungissa. (tosin se 50-senttinen Trevin suihkulähteessähän takaa, että palaan vielä!)

Nyt ilta pimenee ja lähden etsimään sellaista paikkaa, jossa voin syödä simpukkapastaa. Palaan vielä roomalaisiin tunnelmiin, kunhan loma on paketissa. Ciao!