Minulla on monta kokemusta uskosta ja rohkeudesta. Tiedän, että saan naureskelua osakseni, jos sanon, että olen tahdolla tai uskolla (ei uskonnollisella) saanut aikaan itselleni asioita.
No, jos siitä joku haluaa tietää lisää, niin voin kertoa (ota yhteyttä). Mutta oikeastaan se, mitä haluan sanoa, on se, että ihmisen voima ja tahto on ihan suunnaton. Se energia, mikä saa sinut ylittämään itsesi ja vielä sen jälkeen muutkin.
Minulla kesti noin 60 vuotta ennen kuin aloin uskoa itseeni. Sitä ennen olin ihan lapanen, muiden vietävissä. Vaikka silloinkin mukamas olin ”vahva”. Minuthan kasvatettiin olemaan kiltti ja uskomaan, että eihän minusta nyt mihinkään eikä saa olla olevinaan. Olenko katkera niistä voimattomista vuosista? No en.
Sitten vihdoin, jos hyvin käy, ehkä tajuaa, ettei kukaan todellakaan ole syypää sinun kohtaloosi eikä onnellisuuteesi niin oikeasti kuin vain sinä itse. Eikä se tarkoita itsekkyyttä. Ethän voi koskaan pitää kenestäkään muusta rakkaasta kunnolla huolta, jos et itse ole kunnossa. Sinä itse olet se elämäsi tärkein ihminen.
Tämän tajuaminen on ollut parhaita oivalluksia elämässä. Se on ollut myös kauheinta. Meidät kaikki on opetettu olemaan huolissamme kaikista läheisistämme, muista ihmisistä, maailmasta. Sitten kun tulee se hetki, että olet yksin siinä tilanteessa, jossa läheisesi ovat kuolemassa, tai tuhoamassa omaa elämäänsä huonoilla ratkaisuillaan – miten sen taakan kestää, jos ajattelee että olen siitä vastuussa? Että jaksaa ajatella muita ihmisiä, auttaa ja ottaa vastuuta ympäristöstää, kaikesta tärkeästä, pitää huolehtia itsestäään. Olla kiltti itselleen ja puhua itsestäänkin kauniisti. Hyvää itsetuntoa tuskin meidän vanhempamme osasivat opettaa, koulu vielä vähemmän. Siihen pitää vain opetella – opettelu on vielä kesken ja jatkuu, jatkuu päivittäin, pienin askelin.
Et todellakaan ole. Kaikilla ihmisillä on vastuu, omasta elämästä. Meillä muilla on vastuu auttaa ja tukea. Mutta se oma elämä on kaikkien omissa käsissä.