Takaisin sateesen…

Maanantai 28.8.2023 Takaisin sateeseen on yksi hieno Eppu Normaalin kappale. Maanantaina tämä toteutui, kun odotin Tikkurilan asemalaiturilla Riihimäen junaa enkä päässyt vaakatasossa tuulevan ja märkänä piiskaavan rankkasateen alta karkuun mihinkään. Mutta eipä enää ollut hiki.

Tuota hetkeä ennen oli kuitenkin se viimeinen Italian iltapäivä, ilta, uneton yö ja aamuhämärässä nouseminen.

Etsiskelin ruokapaikkaa, josta saisi sitä kaipaamaani Pasta alle vongolea eli simpukkapastaa. Matkalla syömään talletin kaksi hauskaa muistoa, englannin kielellä kirjoitetun hissiohjeen ja tavan parkkeerata auto suurkaupungissa. Molemmissa on aitoa italian henkeä, joka pistää hymyilemään:

Sehän löytyi ihan ”kotikadulta” via Alberto Corsolta. Ei niin huvittanutkaan lähteä enää nopeasti pimenevän illan takia kauas hortoilemaan. Pitihän pakata ja päästä ajoissa nukkumaan. Nyt oli kuitenkin fiilistelyhetki ja sain eteeni herkun ja valkoviinin. Vielä ei ihan ollut se vilkkain päivällisaika, mutta aurinko oli jo laskemassa kahdeksan maissa Rooman kuumuutta hohkaavien vanhojen talojen taakse:

Kohta on pimeää

Lähteminen on ihanaa, palaaminenkin on. Mutta sunnuntai-ilta ja -yö ennen maanantain paluuta olivat taas vähän niin sanotusti haasteellisia. En saanut unta, torkahtelin. Sitten kuuntelin meditaationauhoitusta ja nukahdin, herätäkseni puolen tunnin kuluttua siihen, etten muistanut mitään kuunnellusta. Luin dekkaria, join vettä. Tuli kylmä ja otin ilmastoinnin pois päältä. Tuli kuuma ja käynnistin taas ilmastoinnin. Hirveä nälkä keskellä aamuyötä, mutta jääkaapissani oli puolikas pullo hanavettä. Mietin, lähteäkö öiselle kadulle etsimään jotain pikaruokaa, no ei sentäään. Kohtahan kello soi. Viimeinen nukahtaminen noin puoleksi tunniksi onnistui puoli viiden maissa. Siitä kun heräsin tunnustin hävinneeni taistelun ja nousin ylös pukeutumaan.

Säärissä oli jo edellisenä päivänä ollut kummallisia hyttysenpuremia ja syytin niistä avointa ikkunaa. Yhtään hyönteistä en ollut nähnyt kylläkään. Paukamia kutitti armottomasti ja vihdoin selvisi niiden todennäköinen alkuperä. Syyllinen kipitti lakanallani: pienen pieni, ruskea muurahainen, parin-kolmen millin mittainen. Ties kuinka monta sukulaistaan olikaan pitänyt juhlia nuo kolme yötä sängyssäni. Vaikka joka päivä siivottiin huoneen joka neliömetri, pyyhkeet vaihdettiin ja siellä täällä lojuvat tavarani järjestettiin – kerrossiivojat tekivät tarkkaa työtä. Sydämettömänä ja vähän kostonhaluisenakin tuomitsin sängyllä kipittävän syyllisoletetun kuolemanrangaistukseen.

Rooman Termini-keskusasemalla join aamukahvin ja söin tomaatti-mozzarellaleivän, sillä hotelliaamiaselle en malttanut jäädä, se ainainen myöhästymisen pelko! Asemalaiturilla kiskojen päässä, Rooman kukkuloiden takaa nousi aurinko uuteen kuumaan päivään.

Junat ja naiset ovat luotuja kulkemaan.

Seikkailin puolen tunnin junamatkan jälkeen sitten Fiumicino-Leonardo da Vinci -lentoaseman ykkösterminaaliin, jonotin lähes tunnin Finnairin tiskille ja sitten olinkin taas kuolla nälkään. Finskin lennon lähtö myöhästyi (sää Suomessa!) ja kylläpä odottavan aika väsyneenä, ryytyneenä, tukka pesemättömänä ja kyllästyneenä olikin aika kärsimystä. Mitään ei tehnyt mieli, mutta välttääkseni joka kolmas tunti saapuvan perusnälkäni söin taas kuuliaisesti ylihinnoitellun valkoisen, ihan maukkaan sämpylän, vaikka nyt olisi kyllä jo vaikka Reissumieskin maistunut.

Jos tulolento oli ”heittoisa”, oli paluu suorastaan myrskyisä. Kone loikki myrskypilvien yllä ihan kuin olisi hyppinyt trampoliinilla. Välillä oli kuitenkin auringonpilkahduksia ja hauskasti järjestäytyneitä poutapilvirivistöjäkin:

Kuten sanottu, vaakasuoraan tuli vettä ja koko maisema oli kylmä ja lähes pimeä neljän maissa iltapäivällä, kun Finnairin Airbus pompahteli maahan. Vihreä maisema tuntui ihmeelliseltä, olihan lähtömaassa kaikki ruoho jo aikaa sitten palanut keltaiseksi tai suorastaan hävinnyt kuivan maan sisään.

Mitä jäi käteen reissusta? Parikymmentä muurahaisenpuremaa ja noin 40 kilometrin verran käveltyjä kaupunkireittejä. Mieleenpainuvia muistoja ja paljon nähtyä historiaa, värisyttäviä auringonlaskuja ja korvia huumaavaa kaskaiden siritystä helteisissä puistoissa. Ihanaa italiankielistä pulinaa, hymyjä ja naurua, herkullisia makuja ja tuoksuja. Onneksi heitin sen kolikon suihkulähteeseen. Nyt on varmaa, että pääsen takaisin!

Kiitos jalat – hyvin vedetty!

Kirkkopyhä Isossa kirkossa

Sunnuntai 27.8.2023: Sääennuste varoitteli ukkosmyrskyistä. Mitä vielä, päivä oli mitä aurinkoisin. Lämpö keskipäivällä oli ihan kohdillaan – hmm, jos näin voi sanoa:

Tänään en kävellyt vaan ajattelin, että aikansa kutakin. Basta cosi, sanoo italiaano: tämä riittää! Metro on todella kätevä peli siirtyä nopeasti paikasta toiseen. Sitä paitsi metrossa on viileää. Eikä lippu maksa kuin 1,50 euroa, ja kelpaa 100 minuuttia leimaamisesta, käy kaikissa julkisen liikenteen kulkuneuvoissa. Suora linja menikin sattumalta lähiasemalta Ottavioon eli ihan toiseen valtioon: Vatikaaniin. Ne kirkot, kuten jo totesin, ovat kohtaloni. Pyhän Pietarin kirkolle soljuvaan sopulilaumaan soluttauduin ja saavuin vähän ennen keskipäivää perille. En ollut varautunut niin suureen väenpaljouteen, niin moniin poliiseihin ja mittaviin turvajärjestelyihin. Toki nyt on loma-aika, mutta vähän yllätyin.

Tungosta laukkujen läpivalaisuun…
…siis oikeasti, onko täällä aina näin paljon kansaa?

Pian selvisi, että tungokseen ja turvajärjestelyihin oli hyvä syy. Itse pyhä Isä paavi Franciscus ilmaantui ikkunaan tosi korkealle, tuskin tunnistettavaksi pieneksi hahmoksi. Tämäpä oli poikkeuksellinen kohtaaminen Rooman matkallani! En ole ihan varma, mutta mielestäni paavi ei joka sunnuntai näyttäydy. Nyt hän kuitenkin piti rauhallisen lempeällä äänellä, selkeällä ja hitaalla italian kielellä (hänhän on argentiinalainen) puheen, josta ihan ymmärsin noin viidesosan. Paljon Jeesuksesta, Jeesuksen seuraamisesta ja armosta. Mutta se, mistä pidin, oli hänen rohkaisunsa Ukrainan kansalle, joka kärsii. Paavi myös kertoi lähtevänsä pian Mongoliaan tapaamaan siellä olevia veljiä ja sisaria. Paljon puheesta jäi tietenkin minulta kielipuolelta hämärän peittoon, mutta olin tyytyväinen, että satuinpa oikeaan aikaan paikalle. Hellyttävää oli myös paavi Franciscuksen hyvästely katsojille. Hän toivotti ”Buon pranzo e arrivederci eli hyvää lounasta ja näkemiin!”. Niinpä tietysti. Italia ja se tärkeä perheen sunnuntailounas!

Pietarinkirkon aukio tyhjeni sitten tämän tapahtuman jälkeen. Ehdin käydä hankkimassa sen lounaan, eli suolaamassa ja nesteyttämässä itseni, ennen kuin palasin takaisin kirkolle. Noin 15 minuuttia siinä 39 asteen helteessä sitten jonotin ja pääsin sujuvasti sisälle Pietarin kirkkoon. On se valtava. Ja täynnä uskomattomia taideteoksia, kultaa, koristeita, marmoria. Oli hyvä istua hetki viileässä kirkossa ja keskittyä vain tunnelmaan. Mietin isääni ja lähetin hänelle kiitollisia ajatuksia sinne, missä hän nyt on. Tiesin, että hän kuulee viestini, ja se alkoi vähän itkettää, mutta ei surusta kuitenkaan.

Palasin hotelliin heti kirkkokäynnin jälkeen. Ei ollut enää oikein puhtia lähteä tutustumaan Vatikaanin ihmeisiin lähemmin. Paluumatkalla metrossa sattui jokin hässäkkä, joka paljastui taskuvarkaan onnistuneeksi tai epäonnistuneeksi yritykseksi täydessä junavaunussa. Suurkaupunki vaatii veronsa.

Tänään on viimeinen päiväni Roomassa! En ihan tajua sitä. Suomessa kuulemma sataa ja on viileää. Olen ihan unohtanut, millaista se on. Nämä kolme päivää ovat olleet iso askel taas itsenäiseen elämään. Olen saanut puhua italiaa, olen löytänyt kaikki paikat, joihin halusin mennä, nähnyt valtavan määrän kauneutta. Ja saanut olla vain, ilman suorittamista.

Matkalla jännittää tietenkin aina se lähtö: ehdinkö koneeseen, sattuuko jotain yllättävää, mokaanko ja unohdanko jotain. Pitää vain ajatella, että kaikkea todella sattuu ja kaikesta selviää. Sitä pärjää ja uskaltaa, kun luottaa itseensä.

Vielä tämä ilta, ”viimeinen ehtoollinen” ikuisessa kaupungissa. (tosin se 50-senttinen Trevin suihkulähteessähän takaa, että palaan vielä!)

Nyt ilta pimenee ja lähden etsimään sellaista paikkaa, jossa voin syödä simpukkapastaa. Palaan vielä roomalaisiin tunnelmiin, kunhan loma on paketissa. Ciao!

Loma Roomassa jatkuu

Lauantai 26.8.2023 Valitettavasti ei ihan noissa ylläolevissa merkeissä. Mutta muuten on ollut mahtava päivä tänäänkin. Kilometrejä tuli runsaat kolmetoista.

Aamulla lähdin taas talsimaan, tarkoituksena mennä ”tois puol jokke”, eli Tiber-joen yli Trasteveren kaupunginosaan, josta nyt on tullut niin suosittu.

Matkan varrelle osui kätevästi Circus Maximus eli Wikipedian mukaan ”Circus Maximus on Roomassa Palatiumin ja Aventinuksen kukkuloiden välisessä laaksossa sijaitseva antiikin Rooman aikainen circus eli areena, jolla järjestettiin vaunukilpa-ajoja ja gladiaattoritaisteluja. Nykyään se on julkinen puisto, jossa järjestetään joskus joukkokokouksia ja konsertteja.” Alueella tehdään myös vieläkin arkeologisia kaivauksia. Onhan se huima paikka. Rooma on tietenkin täynnä antiikinaikaisia rakennuksia ja tapahtumapaikkoja, minne vain silmät kääntää, näkyy historiaa.

Mondo-lehti ylisti Trastevereä Rooman idyllisimmäksi kaupunginosaksi. Ja kyllä se olikin tunnelmallinen, täynnä mutkittelevia katuja ja pieniä kahviloita, kirkkoja ja ruokapaikkoja. Lauantaiaamuna Trastevere oli kuitenkin kovin hiljainen. Kävelin ihastellen pikkukujia ja kauniita istutuksia. Pienen lounaan söin ulkona kahvilassa: oliivitahnalla täytetty bruschetta-leipä. Se oli ihan tarpeeksi iso ja suolainen hellepäivän välipalana.

Bruschetta con crema d’olivo

Takaisin sillan yli vanhaan keskustaan. Teatro Marcello näytti pienikokoiselta Colosseumilta, vaikka olikin valtava. Venezia-aukiolla kiipesin Vittorio Emmanuelle -monumentille katselemaan maisemia. Täytyy myöntää, että ei ollut ihan pikkujuttu nousta 35 asteen helteessä (oli siis vähän viileämpää vielä aamupäivällä!) sinne ylös.

Alkoi jo väsyttää ja nälkäkin oli. Kokeilin ensimmäisen kerran pastaa ”cacio e pepe”, eli hyvin simppeli resepti: pastaa kastikkeessa, jossa pelkästään juustoa ja pippureita. Näyttää ankealta, kyllä, mutta tosi herkkua – etenkin jos pitää vähän voimakkaasta, pippurisesta ruoasta:

Kävin myös kirkossa, kirkothan ovat kohtaloni. Olen lapsuudessa asunut kirkon naapurissa, Simpeleellä. Kallion kirkon vieressä Fleminginkadulla asuin myös jonkin aikaa. Nyt asun Turun tuomiokirkon kyljessä Yliopistonmäellä. Niinpä tein tutustumisretken komeaan hotellin viereiseen Santa Maria Maggioren kirkkoon. Katoliset kirkot ovat upeita, kultaa ja taidetta tulvillaan. Kun ei ajattele, mihin nuokin rikkaudet olisi voinut paremmin käyttää ja nauttii vain kauneudesta nämä rakennukset ovat rauhoittavia, suorastaan meditatiivisia kokemuksia. Sisällä kirkossa oli useita rippituoleja, joiden ohessa oli aikataulut ripittäytymiselle. Ripin voi suorittaa täällä myös monella kielellä, mikä on myös mainittu aikatauluissa, samoin kuin rippipapin nimikin. Kielten joukosta ei valitettavasti löytynyt suomea, joten jätin synnit tällä kertaa tunnustamatta.

Päivä on siis ollut kuuma, iltaa kohti tuntui lempeän lämpöiseltä. Kaupunki surisi elämää vielä tai ehkä juuri enemmänkin iltayhdeksän maissa. Olin tehnyt hotellihuoneessa löydön: täällä on sittenkin ilmastointi. Tulopäivän väsymyshuuruissa en tajunnut, että katon rajassa on ilmalämpöpumppu, joka viilentää viidessä minuutissa huoneen. Ihan piti illalla avata ikkunaluukut, kun alkoi paleltaa – ulkoa puski lämpöä sopivasti sisään.

Ikkunasta näkyy arkea: pyykkiä ja kukkia, kaikenmaailman tavaraa parvekkeilla

Huone on oikein hyvä, näköala ei nyt niin huikea, mutta aamupala, aseman läheisyys, ilmastointi, siisteys – kaikki kohdillaan. Lähistölle suuntasin vielä etsimään pientä iltapalaa. Tuli mieleen, että roomalaista pizzaa en olekaan täällä kokeillut. Ajauduin vähän kauemmas hotellista kuin olin aikonut, nythän kaikki ravintolaterassit olivat tietenkin täynnä: lauantai, perheet syömässä, tämä aika klo 20 jälkeen on se tavallisin päivällisaika. Löytyi pieni pizzeria, jossa jälleen kerran sai nauttia tarjoilijan hulluttelusta ja pelleilystä. Täällä olen jo kohdannut monta tämänkaltaista palvelukokemusta: vauhdikkaita ravintolanpitäjiä, joiden kanssa pystyy vaillinaisellakin italialla vaihtamaan kuulumisia. Kun suunnittelin sitä ”pientä” iltapalaa, sainkin tällaisen:

Jättipizza Primavera. Sain tehdä töitä, että jaksoin yli puolet, mutta olihan se maistuvaa.

Vielä kun pyysin laskua ja sanoin, että ehkä tämä olikin ilmainen kun ei laskua kuulu, ilahtui paikallinen tarjoilija, Paolo, Sergio tai Giovanni mikä liekin, silminnähden ja siitä alkoi taas pelleily ja flirttailu. Kyllä täällä osataan!

Heittoisa matka Italiaan

Colosseum. Tyrmäävä näky, jonka sain kokea jo kolmannen kerran. Aina se järkyttää. Mitä kaikkea kärsimystä tämän upean rakennelman historiaan sisältyykään.

Perjantai 25.8.2023 Miten minä olen nyt yllättäen täällä? Onko vanhuudenhöperrys alkanut lisääntyä potenssiin 2? Sisäinen ääni vain äkisti kehotti: Roomaan! Asiassa oli käytännöllisiäkin syitä. Olen koko kesän kytännyt halpoja lentoja sille ajalle, kun Kiss-koira olisi mammalomalla. Nyt hän kasvattajan mukaan kuintenkin haluaa jo eroon ärsyttävistä teineistään (en ihmettele) ja on tulossa kotiin ensi maanantaina. Siksi sisäinen höpertelijä käski lähtemään Italiaan ennen kuin se on myöhäistä.

Täällä ollaan, keskellä Italian pääkaupunkia. Kolmen tunnin unien jälkeen Lopella sitä ihminen on todella parhaimmillaan lähtemään lentoon kohti Roomaa. Nukuin klo 7.45 lähteneen lennon aikana varmasti noin 4 minuuttia auvoisia unia. Unet keskeytti ihana Mika Saarelainen. Ehkä tiedätte, tunnistatte hänen pehmeän äänensä. Hän o YLEn toimittajana ollut niin kauan kuin muistan. Myös asiantuntijana kaunoluistelukisoissa (sanoinko oikeasti ”kauno”. Sanoin, koska minulle se on aina kaunoa.) Mika Saarelainen siis kuuluttaa yhä monet Finnairin ohjeet matkustamolle. Tänään taas ihan värisin, en koneen heittelehtimisestä ilmakuoppien takia, vaan Mikan kuulutuksesta, jossa hän sanoi, että ”Heittoisan sään takia pyydämme kiinnittämään turvavyöt….jne) Heittoisa sää! Miten ihanan kuvaava ja positiivinen ilmaisu! Suomen kieli on maailman kaunein kieli. Otan tämän ehkä käyttöön. Elämäkin on joskus heittoisaa.

Sääriä kutittaa. Ja niskaa. Vaikka minulla on lähes satasen suojakertoimet naama- ja muissa rasvoissa, vie näköjään niistäkin voimat koko päivän talsinta elokuun auringossa, joka (aurinko) on siis paljon lähempänä täällä kuin meillä Suomessa. Kotonahan palamisvaroitus on jo ihan pelleilyä elokuussa (vaikka samalla etäisyydellähän se tulipallo on kuin huhtikuussa) Minäkin taapersin tunnin etsien hotellia enkä kyllä pysähtynyt kaivamaan matkalaukusta 30-kertoimista aurinkosuojaa. Välttelin aurinkoa, ja hiivin pitkin varjoisia kujia. Mutta ei sekään ole hyvä keino.

Matkailu avartaa. Tänään jopa Finnairin lennolla näin positiivisia asioita. Mika Saarelaisen ”heittoisan” lisäksi näin niin paljon yllättävää positiivisuutta. Edessä vasemmalla ilmeisesti miespariskunta, amerikkalainen. Käytävän puolella oleva kumppani hymyili koko ajan kaikille (mnullekin), joiden kanssa hänen katseensa kohtasi. Vielä poistuessamme hän kääntyi ja kiitti takaosaan jääneitä lentoemäntiä: kiitos palveluksistanne! Siinä huomasi, miten itsetunto vaikuttaa. Voi ja uskaltaa näyttää, että on onnellinen ja jakaa sitä tunnetta ympärilleen.

Hellettähän täällä kyllä riittää. Lämpötila keikkuu +35 ja +37 välimaastossa iltapäivisin kuumimpaan aikaan. Ei kovasti tee mieli istua aurinkoisilla terasseilla, johan siellä juomatkin lämpiävät ikävästi.

Fontana di Trevi

Fontana di Treviin käviin paiskaamassa 50 sentin kolikon varmistaakseni paluun ikuiseen kaupunkiin. Paikalla olivat myös varmaan koko eteläisen Euroopan lomanviettäjät, joten teki töitä päästä uittamaan käsiään viileässä vedessä. Suihkulähde on kuuluisa tapahtumapaikka, sillä Anita Ekberg pulikoi siellä Marcello Mastroiannin kanssa Fellinin elokuvassa La Dolce vita:

Tämä päivä oli yksi parhaista. Huomenna vielä parempi.

Ole rohkea!

Minulla on monta kokemusta uskosta ja rohkeudesta. Tiedän, että saan naureskelua osakseni, jos sanon, että olen tahdolla tai uskolla (ei uskonnollisella) saanut aikaan itselleni asioita.

No, jos siitä joku haluaa tietää lisää, niin voin kertoa (ota yhteyttä). Mutta oikeastaan se, mitä haluan sanoa, on se, että ihmisen voima ja tahto on ihan suunnaton. Se energia, mikä saa sinut ylittämään itsesi ja vielä sen jälkeen muutkin.

Minulla kesti noin 60 vuotta ennen kuin aloin uskoa itseeni. Sitä ennen olin ihan lapanen, muiden vietävissä. Vaikka silloinkin mukamas olin ”vahva”. Minuthan kasvatettiin olemaan kiltti ja uskomaan, että eihän minusta nyt mihinkään eikä saa olla olevinaan. Olenko katkera niistä voimattomista vuosista? No en.

Sitten vihdoin, jos hyvin käy, ehkä tajuaa, ettei kukaan todellakaan ole syypää sinun kohtaloosi eikä onnellisuuteesi niin oikeasti kuin vain sinä itse. Eikä se tarkoita itsekkyyttä. Ethän voi koskaan pitää kenestäkään muusta rakkaasta kunnolla huolta, jos et itse ole kunnossa. Sinä itse olet se elämäsi tärkein ihminen.

Tämän tajuaminen on ollut parhaita oivalluksia elämässä. Se on ollut myös kauheinta. Meidät kaikki on opetettu olemaan huolissamme kaikista läheisistämme, muista ihmisistä, maailmasta. Sitten kun tulee se hetki, että olet yksin siinä tilanteessa, jossa läheisesi ovat kuolemassa, tai tuhoamassa omaa elämäänsä huonoilla ratkaisuillaan – miten sen taakan kestää, jos ajattelee että olen siitä vastuussa? Että jaksaa ajatella muita ihmisiä, auttaa ja ottaa vastuuta ympäristöstää, kaikesta tärkeästä, pitää huolehtia itsestäään. Olla kiltti itselleen ja puhua itsestäänkin kauniisti. Hyvää itsetuntoa tuskin meidän vanhempamme osasivat opettaa, koulu vielä vähemmän. Siihen pitää vain opetella – opettelu on vielä kesken ja jatkuu, jatkuu päivittäin, pienin askelin.

Et todellakaan ole. Kaikilla ihmisillä on vastuu, omasta elämästä. Meillä muilla on vastuu auttaa ja tukea. Mutta se oma elämä on kaikkien omissa käsissä.

Kulttuuriviikko

Onkohan nyt kulttuurinnälkä vähäksi aikaa tyydytetty? Ainakin on koko viikon aikana ollut tilaisuus moneen. Myös kavereiden tapaamisen ohella. Olen kuitenkin viikon aikana siis käynyt Tallinnassa, Turun Aboa Vetus -keskiaikamuseossa, kaksi kertaa elokuvissa Kauppiaskadun Finnkinossa, Turun linnassa, ajanut Förillä (Auran yli menevällä lautalla, ylitys on ilmainen ja kestää noin 2 minuuttia!), ottanut mummopyörän vihdoin kellarista linnareissua (siis ei vankilaa, vaan Turun-) varten, käynyt Lopella kampaajalla, istunut hetken kirkkopuiston terassilla ja kuunnellut ihan outoa musiikkia…

Tällainen onnistunee vain Turussa vähän aikaa asuneelta? Jos minua pelotti ajella Turussa autolla vähän aikaa sitten, ja myös Helsingin keskustassa (jossa muuten suoritin ajokortin joskus ennen sotia), niin huvittavinta oli, että polkupyöräily tässä kaupungissa vähän jännitti. Kuitenkin puhalsin keltaisesta mummopyörästäni hämähäkin seitit, pumppasin ilmaa renkaisiin ja kas, miten ihanaa oli pyöräillä pitkin Auran rantaa, lempeä elokuinen päivä. Koko ranta on täynnä nähtävää. Jos ei halua nähdä, voi syödä tai juoda. Turussa on rauhallista, ei niin kaoottista kuin pääkaupungissa. Täst mie piän.

Miten upea kokemus olikaan Turun linna. Olin ihan mykistynyt (jaa, no eipä ollut ketään jolle mykistyä) siitä, miten upea, säilynyt ja entisöity kertomaan historiaa oli tämä linna). Kiitos, Turku!

Ihan unohdin kertoa, miten nostattavaa oli katsoa kaksi elokuvaa. (tietenkin eläkeläisalennuksella -50%). Periamerikkalaista ja wonderful-huudaksullista huolimatta elokuva neljästä naisesta – Book Club 2 – jotka kokoontuvat ystävyyden ja kirjojen merkeissä säännöllisesti, ihan itkettää. Ei pelkästään se, että tällaista ystävyyttä on. Mutta että myös erityinen naisten välinen solidaarisuus on niin totta!

Tiedän, miten tätäkin leffaa inhotaan siksi, että se on liian amerikkalainen tai liian paljon kertoo hyvätuloisista ihmisistä, joilla on todellakin varaa lentää Italiaan viettämään polttareita. Vitsi ei ole siinä! Rikkaat, hyvätuloiset, köyhät – kaikilla on sama kaipuu rakkauteen ja läheisyyteen. Miksi en pienituloisena ihmisenä nauttisi näiden uhkeiden roolien naisten elämästä? Nautin kauneudesta, itsevarmuudesta ja siitä, että unelmia pitää toteuttaa. Unelmat voivat olla erilaisia. (Jos ihan salaa sanon, niin kaikki unelmat voi toteuttaa – jos vain uskoo. Jos haluat tietää enemmän tästä. ota yhteyttä 😉 ) Koska olen itsekin toteuttanut aika monta uskomatonta unelmaa. Ja tulossa on lisää.

Elokuista on

TAMPERE

Elokuun sade osuu johonkin pieneen kohtaan Näsijärvellä

Nyt tänään huomaan, että vaikka on ollut lähes helle, on tuulessa ja tuoksuissa jotain elokuista. Ruoho tuntui kovin viileältä päivälläkin ja yliopiston mäki on vilkastunut: opiskelijoita tai tutkijoita/proffia kulkee taas enemmän noita pitkiä portaita ylös ja alas. Elokuu on ollut minulle aina yksi mielikuukausistani. Tällä kertaa vähän jo tuntui siltä, että miksi jo nyt, eikö kesä olisi vielä voinut jatkua? Kyllä se jatkuu. Tulossa ovat elokuiset samettiset illat ja ehkä kirkastaivaiset kuutamot. Ja sitten syksy, ihan mielivuodenaikani aina sen jälkeen, kun on saanut nauttia kuumasta kesästä. Mitähän syksy tuokaan tullessaan? Nyt juuri tuntuu, että se tuo parempaa. Minulle ja läheisilleni, ystäville ja rakkaille. Näin sen täytyy olla.

Huh, takana on niin mukavia päiviä, etten ole ehtinyt edes laittaa muistiin kaikkia asioita. Se, miksi kirjoitan tätä blogia, on ennen kaikkea tallennetta itselleni. Kun joskus luen jotain vuosien takaista juttua, huomaan, etten enää olisi joitain isompiakaan asioita muistanut, ellei niitä olisi taltioitu tähän loputtomaan sepustukseen. Sitten kun en enää mitään muista, lukenen tätä (jos osaan lukea) kiinnostuneena?

Festariviikonlopun jälkeen siis alkoi urheilullinen arki ja sitten taas tapahtui. Nyt on iltapimeä, kattoikkunasta kuuluu tuomiokirkon kellon kaksi lyöntiä kohta, se tarkoittaa, että kello on puoli jotain. Kolme lyöntiä taas, että varttia vaille jotain. Ja sitten neljä lyöntiä, joita seuraavat ne varsinaisen ajan ilmoittavat kajahdukset. Pelkäänpä, että tällä kertaa ne ovat kaksitoista. Tuli niin hyvin nukuttua ja laiskoteltua päivä, ettei uni heti taida tulla. Joten tässä istun. Huoneessa tuoksuu vastapesty pyykki – se kuivuu tuossa pienessä telineessä kattoikkunan alla mukavasti, kun en viitsinyt kantaa sitä ulos pyykkinarulle. Pieni Riitu huokailee ja vilkuilee minua toisella mustalla silmällään: eikö nyt voisi jo sammuttaa valot ja päästää minut peiton alle jalkopäähän? Riitu oli kuitenkin viikko sitten elementissään Tampereella:

Riitu nauttii tuoksuista. Ei kuitenkaan järven, vaan tamperelaisten koirien jättämistä.

Viikko sitten ex-tempore lähdin vastoin suunnitelmiani ystävääni Satua treffaamaan Tampereelle. Pakkasin kaikki omat ja koiran tarvikkeet huolella ja säntäsin matkaan lauantaiaamuna. Perillä huomasin, että kaikki toilettitarvikkeet (ja meikit) jäivät kylppäriin kotiin. Siitä huolimatta selvisin hengissä lainailemalla vähän kaikkea Satulta. Ehkä tekee hyvää olla välillä ihan luomu… Niin huikean upeassa paikassa ystäväni asuu: Näsijärvi siintää ikkunasta, parvekkeelta voi ihastella lähes välimerellisiä auringonlaskuja ja siitä vain kylpytakit päällä astella päivittäin rantaan uimaan.

Illalla käytiin kävelyllä ja ihasteltiin auringonlaskua

TALLINNA

Pitkään aikaan emme ole ystäväni Raunin kanssa käyneet missään, olosuhteista johtuen – koronat, kiireet ja muut henkilökohtaiset esteet. Nyt kuitenkin tuli kaipuu Tallinnaan. Bongasimme hyvän pakettimatkan, edullinen ja ajat, hotelli ja hinta-laatu kohdillaan. Tallink-Siljalla koko matka laiva-hotelli maksoi 135 euroa hengeltä. Joten eikun matkaan viime perjantaina.

Huoletonta on olla matkalla, kun ei ole mitään ohjelmaa. Ei pakollisia ostoksia ja muutama aiemmin käymättä jäänyt paikkakin (kuten Kalamajan nyt niin suosittu alue) jäi vieläkin näkemättä. Tallinnan keskikaupunki on raitiovaunukiskoremontin takia myllätty niin vaikeaksi liikkua, että luovutimme jo kättelyssä kaikki isommat seikkailut sinne tänne. Tärkeintä oli se, että ollaan irti tavanomaisesta, nähdään muutakin kuin sitä samaa, käydään syömässä ulkona ja istumassa kahvilla terasseilla ja katselemassa kaikenmaailman ohikulkevia ihmisiä.

Tallink City -hotellin ympäristö, myös siis Virun, olikin sellainen työmaa, että tullessa oli kierrettävä monenmonituista mutkaa päästäkseen hotellin ovelle. Eikä kaunista ollut tämä piha:

Sitten huomasimme, että kaupungille pääseekin sujuvasti ilman tietyömyllerrystä, kun menee viereisen Viru-keskuksen läpi. Ulos kun astuu, niin siinä on puisto ja Vanhaan kaupunkiin ihan esteetön tie. Todellakaan näky huoneen ikkunasta ei ollut kovin inspiroiva, mutta hotellin äänieristys oli sen verran tehokas, että rakennusmelu jäi ulkopuolelle ja yölläkin luulin olevani jossain kellarissa: mitään ei kuulunut, mistään! Ja ainahan voi meditoida, vaikka leveällä ikkunalaudalla, jossa oli jo tyynyt valmiina:

Oli ihana viikonloppu jälleen. Laiselleni levottomalle sielulle on mannaa päästä ”jonnekin”. Nyt sain viikon sisällä sielulle ravintoa, sain olla kahden hyvän ystävän seurassa, jutella, parantaa maailmaa, muistella ja nauttia ympäristöstä.

Nyt on hyvä olla kotona, turvallisesti vanhassa satavuotiaassa talossa, jonka kaikki lattiat narisevat ja kirkonkello moikaa varttitunnin välein, kaikki on vähän sinne päin eikä niin tarkasti viimeisen päälle. Vanhan talon tuoksuun on tottunut, kunnes on vähän aikaa poissa – se tulee vastaan heti, kun palaa taas kotiin, jo ovea avatessa. Mitähän tämäkin talo on nähnyt viimeisen sadan vuoden aikana? Joskus tuntuu, ihan pienen hetken, valtavan yksinäiseltä. Minä vain ja Riitu ja Kiss, täällä. Mutta sitten: äsken askelsin alakertaan valoja sammuttamaan, katsoin kaikista ikkunoista kaikkiin ilmansuuntiin (oikeasti se on tässä miniasunnossa mahdollista), kuuntelin kaupungin ääniä ja katselin pihani (1 neliömetri) kukkaruukkuja ja tuulikelloa; tajusin, miten ihanaa olla omassa kodissa, tehdä mitä haluaa, mihin aikaan vain, tai olla tekemättä mitään!

Käsi sydämelle nyt ja kiitokset tästä kaikesta sinne yläkerran energiakerroksiin, elämästä tähän asti ja kaikesta hyvästä ympärillä. Huomenna on varmasti hyvä päivä.