Elämäni ensimmäinen Down by the Laituri -festivaali on siis takana. Lauantaillehan minulla varsinaisesti oli se lippu, helkkarin kallis, 89 euroa. Ei kerrota kellekään, että lainasin ystävän ranneketta jo perjaintaina ja pääsin vähän tutustumaan tapahtumaan ja Erika Vikmaniin. Mietin jo etukäteen, mitkä olisivat olleet tuon rahan arvoisia esiintyjiä. Päädyin settiin Ressu Redford-The Jacksons-Lauri Tähkä. Uskon vakaasti näin jälkiviisaana, että valintani oli ihan nappiin.
Vanha mummo joutui siis valvomaan puoliyöhön, että edes Lauri Tähkän konsertti pääsi alkamaan. Plus sen jälkeen kaverien kanssa setvimiset ja arvostelut konserteista – siinä meni oikeasti yli kolmeen yöllä. Festarointi käy kunnon päälle ja nyt kun arki alkaa, voi varmasti olla kova pala päästä taas samaan kuntoon. Mutta, voi veljet, oli se sen arvoista!
The Jacksons, eli sama poppoo, jossa Michael Jackson aloitti uransa, taisi olla alle kouluikäinen. Heidän keikkansa oli ehkä minun elämäni paras konserttikokemus, tähän asti. Mitä tykitystä, iloa ja ammattitaitoa se olikaan. Kauniita ihmisiä, yli sukupolvien, huimaava taito soittaa, laulaa, liikkua. Miksi en ole tätä noteerannut aikaisemmin? Kuulun todellakin Michael Jacksonin ihailijoihin, mutta tämä ns. jälkijoukko on jäänyt minulta seuraamatta. Ja toisaalta, Michaelin elämä oli melko surullista: isä piinasi esiintymään pientä poikaa, joka ei sitten ehkä koskaan pystynyt tekemään muuta kuin laulamaan. Meille hyvä asia, mutta oliko hänen elämänsä todella onnellista?
Lauri Tähkä ei myöskään pettänyt. DBTL-festarin viimeinen keikka oli tuskallisen myöhään: alku klo 00.15. Ja sitä ennen tietty piti änkeä paikalle ja seisoa puoli tuntia odottamassa. Ja pelätä humaltuneiden ihmisten kaatavan juomat niskaan tai tönivän itseni kanveesiin. Mutta voi ja oih, kyllä Tähkä veti sata lasissa ja me kaikki lauloimme tutut kappaleet tunteella. Late veti vielä ylimääräistäkin: kehui nykyistä kotikaupunkiaan joustavaksi ja sai täten (tai saattoi olla suunniteltua) vetää keikkaa pidempään. Oli sykähdyttävää. Vähän itkettävääkin. Ja jos joku sanoo, että festareilla olo on vain laiskottelua, niin minun askelmittarini näytti vähän yli kymmentä kilometriä tuolle illalle, ja välimatka sentään kotoa esiintymispaikalle on noin parisataa metriä. Eli on jorattu ja hypitty ihan kiitettävästi. Ja uusi tuttavuus, kaverini Missu, joka ei ole niin ujo kuin minä, sai mittariin 11 kilometriä.
Eli onko festareille osallistuminen siis erityisen terveellistä? No ei ole! Koska, Kerttulin Kommuunin piti tietenkin suorittaa jälkiviisaudet ja istua pihallani (joka on noin neliömetrin kokoinen) ja analysoida koko lauantain anti. Eikä sitten vieläkään, kun oli jo yöpuku päällä, tahtonut mieli rauhoittua. Liikaa adrenaliinia veressä ja liian isoja tunteita koettuna.
Niin, ja miksi sanon tätä kommuuniksi? Koska tänne kerääntyi muutama tyyppi kylään. Jääkaapissa oli milloin kenenkin ruokia, tyyppejä tuli ja meni. Mikä parasta, oli kivaa ja yhteisöllisen tuntuista. Koska kaikkia kiinnostivat juuri nämä festivaalit. Totta kai nyt on kiva palata arkeen ja hiljaisuuteen, mutta onhan elämän rikkautta tutustua uusiin ihmisiin ja jakaa mielipiteitä heidän kanssaan. Ja ei tarvitse lähteä mihinkään, kun asuu näin hyvässä paikassa. Eli taas sama toteamus: ”Miksi Pariisi? Meillähän on Turku.”