Olen kokenut kaksi ihanaa päivää, joihin on kuulunut tuttuja, vieraita ja ihan uusia tuttavuuksiakin. Kaikista ihaninta on ollut saada pojan lapset kylään. Olen ihan höpertynyt tähän mummoelämään. Nuo kaksi huipputyyppiä (3 vee ja 9 kk) ovat ehkä parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut omien lapsien syntymän jälkeen. Pienet ihmeet vanhempineen saapuivat Turkuun, tuohon ihan lähelle Caribia-hotelliin. Sain oikeuden nauttia heistä kaikista kaksi päivää. Käytiin seikkailupuistossa ja lounaalla, torilla ja kaupunkia muutenkin katseltiin.
Katson tätä nuorta perhettä ihaillen ja kunnioittavasti. Molemmat pitävät tasan tarkkaan huolta lapsista eikä ole mitään jakoja, kummalle jokin asia kuuluu. Se, jolle se on luontevaa, hoitaa asian,
Ja miten mummon tekisi mieli vain koko ajan paijata tätä päristelevää ja omaa kieltään örisevää pientä Antonia. Ja kuunnella kolmevuotiaan Eevan pajatusta, joka on ihan taukoamaton. Ja vielä kun mummon pitää tai mummo saa rientää tämän vauhtimimmin perässä jossain seikkailupuistossa, tuntee itsensä etuoikeutetuksi ja vähän myös tarpeelliseksi. Ja nyt jo ikävä tätä neljän hengen settiä!
Kiitollisuus tulee koko ajan yhä enemmän lähelle. Miten hienoja asioita ihan ansaitsemattomasti olenkaan saanut. Ymmärrys tästä kiitollisuudesta kasvaa päivä päivältä. Noin vuosi sitten en olisi kuvitellut, että herätessäni joka aamu mietin aiheita kiitollisuuteen – nyt se on niin ohjelmoitu selkäytimeen, että silmät avatessani aamulla käsken itseäni ajattelemaan, miten onnekas olen.
Eilen alkoivat myös Down by the Laituri -festarit. Olin vähän aikaa siellä eilisiltana, kuulemassa Erika Vikmania – siis kuulemassa, koska en matalana ihmisenä nähnyt yhtään mitään. Ja sitä paitsi makuuhuoneen kattoikkunastahan kuulen kaikki esiintymiset, vaikken niitä tietenkään näe.