Nyt olen tutustumassa Helsingin kesäelämään. Nuoriso lainasi autoa ja lähti festareille. Jättivät vastineeksi Annankadun tyhjän (ja kuuman) kämpän ja kaikki stadin mahdollisuudet ja metelit. Ollaan Riitu-koiran kanssa ihan kuin kalat vedessä,
Ystäväni Elinan kanssa oli suunniteltu kyldyyripäivä ja sehän toteutui tänään. Eilen kuitenkin muistelimme menneitä ja päivitimme pitkän kaavan mukaan samassa yhtiössä vaikuttaneen Karin kanssa molempien välivuodet, eli ne, jotka alkoivat siitä, kun itse irtisanouduin pörssiyhtiön viestinnästä Tieto Oyj:ssä ja hyppäsin kylmään veteen kansalaisaktivismin puolelle vuonna 2010.
Tämä aamu alkoi iloisilla vauvauutisilla. Minun rakas Kiss-koira tuli taas äidiksi ja sai aikaan kolme kaunista tyttölasta. Kaikki on hyvin eikä Kiss halunnut poistua lasten luota ennen kuin illalla pissahätä oli niin kova, että pakko oli. Myös valokuvaan pentujen nostaminen aiheutti suurta huolta. Sankariäiti!
Ystäväni Elinan kanssa katsottiin Ateneumin todella iso ja kattava Edelfeldt-näyttely. Niin paljon uskomatonta kauneutta kerätty moneen taas avatun Ateneumin saliin.
Rakastan Ateneumia. Koska se on kaunis, se on viihtyisä, se on inspiroiva. Kävin siellä usein silloin kun vielä työskentelin Helsingissä. En välttämättä katsomassa taidetta aina, mutta usein istuin vain läppärin kanssa työskennellen Ateneumin kahvilassa. Katselin upeaa mosaiikkityötä seinällä, kauniita ikkunoita ja kauniita seiniä. Haistelin kulttuurimme historiaa. Nyt on mahtavaa, että museo on taas auki ja sinne voi poiketa (etenkin Museokortilla) koska vain vaikka hetken mielijohteesta.
Vielä jaksoimme pienen kahvitauon jälkeen toiseen näyttelyyn. Kämp Galleriassa oli valokuvaaja Tiina Itkosen sykähdyttäviä kuvia Grönlannista. https://www.kampgalleria.com/k1/
Kauniita kuvia kylmästä ja karusta saaresta. Mutta myös pelottavaa faktaa siitä, miten monen ihmisryhmän ja eläinlajin olemassaolo on uhattuna, vain ja ainoastaan ihmisen oman tyhmyyden ja ahneuden ja myös välinpitämättönyyden takia. Olettehan kuulleet näitä kommentteja, miten ”me olemme jo tehneet osamme, tehkööt muut omansa”, ”ainahan ilmasto on lämmennyt ja kylmennyt, tämä on ihan luonnollista”, ”mikä ilmastonmuutos, sehän on vaan kiva, että kesät kestää pitkään eikä lumi ja kylmyys aiheuta energiakuluja” ja niin edelleen.
Grönlannin ihmisten elämä on muuttunut totaalisesti ja perinteisten elinkeinojen harjoittaminen ei enää ole kaikkialla mahdollista. Eläimet eivät saa ruokaa eivätkä pysty lisääntymään. Nuorisolla ei ole mitään tulevaisuutta saarella, koska perinteinen elämänmeno ei onnistu, mutta talous ei salli opiskelua (lähin lukio voi olla tuhannen kilometrin päässä) eikä muita elinkeinoja karulla saarella voi harjoittaa.
Stadi on ihan kiva. Eläväinen ja täynnä ihan kaikkea, mitä ihminen voi toivoa. Ihan tänään kaverin kanssa juteltiin, että vähän kuin minikokoinen New York. Mutta loppujen lopuksi en tykkää enää. Turku, joka on kuitenkin aika iso kaupunki, on äänimaisemaltaan ja ihmisvilinältään niin kovin paljon rauhallisempi ja ystävällisempi. Täällä Helsingissä voi ajoittain aistia enemmän vihaa ja huonoa käytöstä (tänään joku humalainen persuoletettu tuli haukkumaan rahaa polvillaan kerjäävää ihmistä, että mitä näyttelet siinä ja tulet tänne ilmaiseksi asumaan jne. jne.). Sitähän on jokaisessa kaupungissa poikkeuksetta. Mutta jotenkin tämä meteli, äkäisyys ja ylimielisyys on nyt niin silmiinpistävää, kun on kokenut toisenlaisen ison suomalaisen kaupungin. Ja toisaalta: New Yorkissa, muutaman kerran käyneenä tosin vain, en koskaan huomannut, että joku olisi haukkunut kerjääjiä tai kadulla nukkuvia asunnottomia. Mistä tämä kertoo? Mitä se meistä kertoo?