… and the living is easy. Helleviikkojen aikana ehti tapahtua kaikkea kivaa ja ehkä myös ei niin kivaa. Joka tapauksessa sain paljon aikaan. Kävin ahkerasti uimassa, jopa lenkillä kuumuudesta huolimatta. Italian opiskelu edistyi jonkin verran, vielä on kesätehtävät opistolta tekemättä, mutta en stressaa. On niin väärin, ettei tv:stä näe kunnollisia italiankielisiä ohjelmia. Tulee ihan ikävä lapsuuden mustavalkoisen tv:n Isä Camillon kylää.
Suomalaisen TV:n tarjonta on kyllä hyvin omituista. Joka kanavalla vaihdellen samat elokuvat kymmeniä kertoja (tosin Bond-leffoista kiitos, niitä ei ole yhtään liikaa!). Amerikkalaisia höpö-tosi-teeveitä ja vielä nolompaa: niiden suomalaisia versioita. Onneksi on myös Radio Suomi, jossa nyt alkoi ihan kylmiä väreitä nostattava Vesa-Matti Loirin elämästä kertova audiodraama. Ja etenkin sen pääosan esittäjä Pyry Kähkönen, jonka ääni ja äänenkäyttö ovat erehdyttävästi ihan Veskun kopio.
Nyt pitää tunnustaa. Juuri kun suomin televisiotarjonnan ulkomaisia uusintoja, niin pakko on kertoa totuus. Katson monia kertoja elokuvia, joista joku ylevämpi ihminen sanoisi, että roskaa. Voipi olla roskaa, mutta Notting Hill tai Rakkautta vain on pakko katsoa tuhannenteen kertaan, jos mieliala on sitä vaativa. Toissailtana siis, katsoin kolmannen kerran Air Force One -elokuvan. Yltiöamerikkalaisisänmaallisen sankarielokuvan USA:n presidentistä (Harrison Ford), joka toimii äärimmäisen urheasti ja pelastaa häntä ja perhettään sekä koko esikuntaansa kuljettavan Airforce 1 -lentokoneen tuhoutumasta ja samalla listii koneeseen soluttautuneet terroristit. Toki melskeen keskellä kuolee muutama ihminen, hyviksiä ja pahiksia, mutta siitä hollywoodilaiseen tapaan viis, kunhan loppu on onnellinen. No niin, miksi rakastan tätä elokuvaa? Koska se on niin hyvin tehty. Koska se on jännittävä, taistelu hyvän ja pahan välillä (no tietenkin se paha on itäeurooppalainen ja venäläinen ja hyvä ilman muuta amerikkalainen ”demokratia”) ja siinä hyvä voittaa. Ymmärrän hyvin, miksi se esitetään juuri nyt. Onhan elokuvan, kuten koko maailman, pahis Venäjä nyt ykkösvihollinen, sekä säälittävä että pelottava. Mutta en voi mitään sille, että yksi elokuvakokemuksieni yksi huikeimmista repliikeistä (minkä olen aiemminkin maininnut) on se, kun tässä presidentti-Harrison Ford terroristijoukkoa johtavan tyypin kanssa käydyn pitkällisen painin jälkeen saa yliotteen ja heittää tyypin rahtiluukusta taivaalle noin kymmenen kilometrin korkeudessa ja huutaa: ”Get off my plane! Ulos koneestani!” Ihan hulvatonta.
Turussa on ollut keskiaikamarkkinat ja hirveä helle. Auran rannat ja kirkkotori ovat olleet täynnä käsityöläiskojuja, keskiaikaisia esityksiä, turnajaisia, ruokamaistiaisia ja vaikka mitä. Hyvä että rantakadulla pääsi edes etenemään. Mutta olipas kivaa, kun oli elämää ja hulinaa. Tosin kiersin kaukaa kojut, joissa pikkupossut pyörivät paistovartaissa (oksennus) ja myös hellepäivänä sydäntä särki, kun hevoset esiintyivät sirkuspelleinä ihmisille turnajaisnäytöksessä. Vaikka hyvinvoiviltahan ne näyttivät, ei silti. Mutta oikeasti olen sitä mieltä, ettei hevosen eikä minkään eläimen paikka ole sirkuspellenä.
Kuljeskelin ihmisvilinässä toiselle puolelle Auraa ja join kylmän maitokahvin eli jäälatten tutussa kahvilassa. Sattui erikoinen tapaus. Jonottaessani tiskille vieressä jonottavan seurueen pieni koira sai huomioni. Toki huomaan aina kaupungin eläimet ja arvioin niiden käyttäytymistä ja – niin, myös kuntoa. Tämä pieni musta koira ei ollut poikkeus. Kun hänen huoltajansa sitten otti koiran syliin takanani, en malttanut mieltäni, vaan silitin pienen mustan koiran mustia silkkisen pehmeitä anturoita. Omistaja kertoi, että voitko kuvitella, tämä koira, jonka nimi on Moca, oli huostaanotettuna ilmeisesti Itä-Euroopasta, eikä kukaan halunnut häntä, koska kenenkään mielestä hän ei osannut käyttäytyä. Olin ihan tyrmistynyt. Tämäkö rauhallinen säyseä kaunotar huonosti käyttäytyvä? Omistaja oli ollut yhtä lailla hämmästynyt, mutta onni sikäli, että he saivat tämän kaunottaren. Sanoinkin, että lucky you! te onnelliset! Sitten alkoi ihan liikutuksesta itkettää. Se oli hyvin noloa enkä pystynyt mitenkään käsittämään, miten olin niin herkistynyt tämän pienen koiran surkean elämän päätymisestä noin rakastavaan syliin. Jälkeen päin ajateltuna tajusin kyllä, miten koko ajan olen huolestunut omien koirien hyvinvoinnista ja tätä aiemmin oli vielä se kissojen kissa. Ja rakas Pulmu, kauan sitten. Näistä kaikista en ole kenenkään kanssa puhellut. Pidätin itseni siellä kahvilassa, vaikka huulilla oli kertoa, että minullakin on koira ja niin edelleen. Voi hyvänen aika tätä ihmisen ajatusten, toiveiden ja kertomattomien tarinoiden taakkaa – ne ovat aina olemassa ja tulevat eteen silloin kun et mitenkään voisi kuvitella. No, ostin silti jäälatten ja istuin katsellen hyörinää. Sunnuntain kunniaksi!
Eikä tarvitse tiskata.