En ole mitenkään innostunut elämäkertojen lukija. Yleensä ne ovat minusta olleet kuivahkoja kronologisia kuvauksia siitä, missä ihminen on liikehtinyt tai toisaalta kertomuksia ihmisen kirjoittamista tarinoista. Siksi en ole koskenut moneenkaan elämäkertaan ”pinsetilläkään”, kuten Katri Helena joskus sanoo. On poikkeuksia kyllä. Jos luen elämäkerran, sen päähenkilön pitää aina olla minulle jotenkin niin tärkeä, etten voi olla ottamatta selvää hänen elämästään.
Tämä kirja, Katri Helena Laulaja, on kuvaus yhden suomalaisen suuren ilmiön, Katri Helenan elämästä – onko se sitten elämäkerta vai autofiktioromaani, mutta ei vain jätä rauhaan. Se on kertomus yhden ihmisen elämästä. Ja kun sen kertoo se ihminen itse, se ei ole vähäpätöinen asia. Kirja oikeastaan avaa ja todistaa kaiken sen, mistä itse olen ollut epävarma, ja sittemmin varma, ja taas epävarma.
Iso osa tietenkin kirjasta on kertomusta siitä, miten tämä pieni maalaistyttö päättäväisesti loppujen lopuksi muuttui sinivalkoiseksi idoliksi. Hän halusi vain laulaa. Ja sitä totisesti teki ja tekee.
Varmasti tykkäämiseni perustuu myös siihen, että olen tullut samanlaisen toteamukseen: elämä ei pääty kuolemaan, se jatkuu. Myös muut Katrin kokemat asiat istuvat omien kokemuksieni kanssa samaan.
Ei ole humpuukia, että ihmisten välinen tieto kulkee ilman sanojakin: kaikki me olemme energiaa. Jos asiaa haluaa tutkia, varmaan ehkä Joe Dispenzan kirjat vakuuttaisivat. Jos pitää vähän paljastaa, niin kaiken ydin on positiivisuus ja usko. Usko siihen, ettei tuolta yläilmoista kukaan halua sinulle pahaa, koska mitä se yläilmoja hyödyttäisi?
”Luota elämään. Kiitä kaikesta, mitä olet saanut, vaikka olisit saanut vähän. Olet elossa – silloin voi vielä tehdä asioita. Ja jos olet koko elämäsi halunnut jotain, tee se nyt. Kuka sanoo, ettei voi opetella uutta seitsemänkymppisenä?” Tutkimusten mukaanhan kuolinvuoteellakin voi oppia. Katsotaan kaikki peiliin, käännetään kaikki kivet. Tämä nousee jotenkin kirjan punaiseksi langaksi.
Hyvä, että Katri Helena julkaisi tämän kirjan. Niin paljon hänestä on kirjoitettu mediassa ja myös sosiaalisessa mediassa. Hänen (epämiellyttävä, minun mielestäni) entinen aviomiehensä professori Panu Rajalakin on häntä parjannut ja pilkannut blogeissaan. On se näin todistettu, ettei oppiarvo tai koulutus tuo todellista sivistystä. Rajalahan ei koskaan arvostanut viihdetaidetta, vaan aivan tosissaan oli sitä mieltä, että lukeneisuus on oikeaa sivistystä. Lainaus kirjasta: ”Kyllä ihmisten tarvitsee kunnoittaa toisiaan muutenkin kuin silloin, kun toinen on Juhani Aho tai Pekka Tarkka”, sanoin. ”Ei tarvitse”, Panu vastasi.
Taiteilija käy kiinnostavasti läpi uransa huiput ja elämän ilot, mutta koskettavasti myös menetykset. Hän menetti rakkaimpansa 15 avioliittovuoden jälkeen, samoin poikansa äkilliseen sairauskohtaukseen. Mutta Katri on vahva ja jaksaa, hoitaa liiketoimensa ja esiintymisensä. Ja vielä elämä palkitsee hänet uudelleen ja hän rakastuu itseään kolmekymmentä vuotta nuorempaan Tommi Liimataiseen: henkinen yhteys syntyy samalla tavalla kuin syntyi Timo Kalaojan kanssa – pari löytää ystävyyden ja rakkauden, he puhuvat kaikesta ja heillä on kivaa yhdessä.
Katri puhuu realistisesti mutta ihailtavan kauniisti myös Panu Rajalasta. ”Hän on sellainen ja minä tällainen, ei sille mitään voi.” Vaikka professori käyttäytyy törkeästi, esimerkiksi häipyy hääyönä toisen naisen luokse, Katri sanoo, että hän tarvitsi tämänkin kokemuksen, oppiakseen.
Kirjaa luin suorastaan ahmien, niin kivasti Elina Hirvonen on sen Katrin suulla kirjoittanut. Se on myös katsaus Suomen lähihistoriaan, sillä jokaisen aikakauden merkkitapaukset muistutetaan lukijan mieleen aina kun vuosikymmen vaihtuu. Vahvan naisen elämä innostaa itseäkin. Tällainen on oikeasti suomalainen nainen: hoitaa asiat, kaatuu välillä ja nousee taas, koska usko omaan pärjäämisen ei lopu. Vahvasti suositteleen kaikille, miehille ja naisille, tätä lukukokemusta.