Vanhan taakse jättäminen ja hautaaminen on ollut tässä viime aikoina ajankohtaista – ei ehkä aina onnistuneesti mutta pakon edessä jotenkin. Pitäisi osata se jo nyt.
Mutta, silti eilen ajattelin, että mitä ihmettä minä oikein teen? Olenkohan ihan terve? Samaan aikaan, kun lajittelen tavaroitani roskiin/kierrätykseen/jaettavaksi ystäville ja lapsille/omiin ja puolison muuttolaatikoihin (ihan kuin siinä ei olisi tarpeeksi) säädän ja suunnittelen myös Lopen vapputapahtumaa ja haalin puhujaa muistomerkille, laitan medialle lehti-ilmoituksen materiaaleja, vaikka en itse edes ole enää loppilainen enkä todellakaan enää paikalla vappuaamuna. Samaan aikaan säädän sähkö- ja vakuutussopimuksia, jätehuoltoa ja siivoan pihaa, yritän pitää vähän rankempaa tahtia koiralenkillä (Naisten Kympin tumma varjo leijuu romukuntoisen kroppani yläpuolella) ja jostain syystä vieläkin halajan määrätyn krassin (Ladybird Rose) siemeniä johonkin pieneen kippoon kai siihen ulko-oven viereen minimaalisenkokoiseen turkulaiseen länttiin. Sitten vielä tuli mieleen, että kohta on vappu: simaa on tehtävä (kaupan sima – en löydä tarpeeksi halveksivia sanoja!), koska olen aina tehnyt simaa itse. Omatekemä sima ja yksi munkki vuodessa, ihan pakko. Ja lapsille tietenkin myös, samalla tavoin kuin jouluisin kotikalja. Ei kun simat sihisemään! En osaa siis kuitenkaan antaa periksi enkä suunnitella elämää vielä niin, että se pitää nyt minun pienessä maailmassani pian, ei kun nyt, panna järjestykseen.
Tänään kuitenkin yksi taakse jättäminen ei antanut mahdollisuutta siirtää hyvästejä eteenpäin. Rakas naapurimme, Katri 93 vuotta, saatettiin viimeiselle matkalle. Katri on ollut meille niin rakas ystävä, neuvonantaja, huolehtija, lastenkasvattaja… Monena keväänä sain häneltä hänen siemenestä kasvattamiaan taimia, tomaattia, astereita, kurkkua, leijonankitoja – joita muuten onneksi löysin surukimppuun:
Kesämökkiystäväni, Katrin tyttären kanssa vietettiin monet kesät siten, ettei aina oikein tiedetty, missä lapset asuvat, syövät, saunovat. Itsekin käveltiin tuo viidenkymmenen metrin välimatka monta kertaa päivässä ristiin rastiin, milloin tuohtuneena jostain (usein puolisoista tai lapsista) tai vain kertomassa jotain uutta tietoa kukista, ystävistä, kesäsuunnitelmista. Usein etsin pienen Paavon tai Jaakon tuosta naapurin pihalta ja pyysin syömään – ja sain vähän tuohtuneen vastauksen, että ”syötiin jo mummolla”. Katri oli siis meidänkin lapsille Se Mummo, koska omat mummot asuivat kaukana, toinen Lapissa ja toinen Itä-Suomessa eikä heitä kovin usein pystytty tapaamaan.
Katri oli Karjalan evakko. Tullut sodan aikaan Antreasta Hämeeseen. Kouluttautunut emäntäkoulussa. Hän osasi kaikkea: puutarhan, kasvit, ruoanlaiton, säilömiset. Luki koko ajan paljon ja vielä viimeisinä viikkoina oli kartalla kaikesta mitä maailmassa tapahtui. Oli varmasti ahdistavaa hänelle nähdä, miten naapuri, joka vei kodin, aloitti saman hulluuden etelärajallaan.
Näitten vahvojen karjalaisten naisten perillinen itsekin olen, mutta olisinko koskaan ollut niin vahva kuin he? Jaksanut taas rakentaa ja onnistua, nauttia elämästä, kuten Katri, 93 vuotta?
Mutta tänäänkin, vaikka itku tuli, kun kirkossa loppulauluksi todella kaunisääninen kanttori lauloi Karjalan kunnailla, tuli silti pääimmäisenä kiitollisuus: tämänkin hienon ihmisen sain tuntea ja oppia häneltä paljon. Katrin kunniaksi, aivan huikea versio tästä laulusta (odota tai poista mainokset: paina Skip Ads):