Roman Schatz, tuo Saksan lahja Suomelle. Kirjailija ja toimittaja, joka sai Suomen kansalaisuuden vuonna 2012. Hän puhuu ja kirjoittaa kadehdittavan hyvin suomea, joka ei ole hänen äidinkielensä. Kirjat ja kolumnit sekä myös puheet ovat ironista ja hauskaa kertomusta siitä, mitä on suomalaisuus.
Monessa yhteydessä mainitaan, että suomalaiset ovat aina huolissaan siitä, mitä meistä muualla sanotaan. En ihan usko tuota. Mutta näin väittää jo ”suomalainen” Schatzkin. Siksi kai hän on kirjoittanut lukemattomia esseitä ja muutaman kirjan vain suomalaisuudesta. Suomalaisena. Häneltä kuulemma vaaditaan niitä. Olen lukenut puoleen väliin myös hänen romaaninsa Kohtaus, joka ei kerro yleensä suomalaisista vaan suomalaisesta miehestä, joka saa aivoverenvuodon ja pohtii liikuntakyvyttömänä kaikkea elämässä tapahtunutta, yleensä kaikkea kamalaa.
Mutta Voi maamme Suomi -kirja on siis suomeksi ja englanniksi kirjoitettu ”tietokirja” Suomesta. Englanninkielisessä osuudessa on kielivirheitä, mutta suomalaisesta ei niitä löytynyt, koska Schatzin kielipää on niin loistava. Kirja on ehkä hauska, koska se naurattaa ja ällistyttää: miten hulvatonta ja terävänäköistä.
Kirjassa käydään läpi suomalaiset ilmiöt laidasta laitaan. Astiankuivauskaapit, saunat, sukkasilleen riisuutuvat vieraat ja olemattomat menestykset urheilussa (tätä ei kukaan muu varmaan allekirjoita kuin Schatz itse). Lopetin lukemisen siihen, kun Schatz väittää (tietenkin se on vitsi-vitsi) että Suomessa naisilla on kaikki valta joka paikassa. Etenkin perheessä nainen päättää kaikesta ja miehet kuvataan vähän tassukoina, eikä maahan ole intoa tulla muilla kuin ehkä kovapintaisimmilla feministeillä.
Ihmetyttää, miksi kirjailija on valinnut ikävän ja hauskan tyylin, kun voisi valita miellyttävän ja hauskan. Kaikesta kuultaa ainakin itseni korvaan pieni ylimielisyys ja rivien välistä haiskahtaa sovinismilta oikein kunnolla. Nämäkin tietenkin selitetään kysyttäessä huumoriksi. Miksi siis kuitenkin suuren Saksan(kin) kansalainen on ylimielinen hauskuudessaankin, tai hauska ylimielisyydessään? Selitys lienee se, että hän edustaa ns. herrakansaa ihan tietämättään, että hän ei voi sitä peittää.
Ei ole tarpeenkaan peittää sitä että on herrakansaa. Sehän on isänmaallisuutta tai kunnioitusta jollekin omalle. Onko kirjailija kateellinen vai oikeasti yltiösaksalainen vaikka väittää olevansa suomalaistunut? Roman Schatzin tyylistä vain ei kaikesta huvittavuudesta huolimatta tule hyvälle tuulelle, vaan alkaa rasittaa, kun mikään ei täällä tunnu olevan oikein hyvin tai normaalia. Varmasti hauska kirja, ei siinä mitään. Mutta en nauttinut lukemisesta.