Nyt ei kyllä enää tunnu siltä, ettei tunnu miltään. On jo sunnuntain puolelle livahtanut aprillipäivä. Juuri palasin Tampereelta Antti Tuiskun keikalta. Niin mahtavat fiilikset, että todella Tuntuu! Antti on Suomen ainoa oikea poptähti. Ylimääräinen konsertti Nokia Arenassa oli aivan täynnä. Tuisku lauloi kaikki vetävät, naurattavat, kolahtavat ja itkettävät biisit. Itketti etenkin Mä vaan hiihdän ja Kun elämä tuulee beibi -kappaleiden kohdalla.
Keikkaa ennen hölmöilimme ystäväni Satun (55 vee) kanssa. Yllytin häntä (häpeän) ja hän oli heti mukana: laittoi entiselle miesystävälleen tekstarin ”Olen raskaana espanjalaiselle 25-vuotiaalle Pablolle. Olen niiiin onnellinen!” Sama viesti meni Satun lapsille. Ne eivät hätkähtäneet, mutta miesystävä laittoi viestin: ”Mites se oikein tapahtui?”, mihin Satu: ”No ihan silleen perinteisesti.” Että me naurettiin, etenkin kun mies sitten ihan soitti ja kyseli. Eli uskoi! Aprillia, aprillia! Voi että me ollaan höhliä. Mutta se kyllä keventää elämää, tuo älytön hölmöily.
Tuiskun keikka huipensi tämän päivän, johon aamulla kuului vaalitori Lopen kunnantalolla – pakkasta ja politiikkaa, kivoja ihmisiä, kaikilla hymy kasvoilla ja positiivisessa hengessä. Tähän se kampanjointi sitten loppui, huomenna (eikun tänään!) vaalijännitystä, illalla vaalivalvojaiset, joihin en millään jaksaisi mennä, mutta mentävähän se on.
Käveltiin muuten Satun kanssa entisen opinahjoni Kieli-instituutin ohi.
Miten monesti kiivettiinkään niitä portaita ylös ja alas. Miten monta kertaa päätettiin lintsata ja sitten ei kuitenkaan – ainakaan kovin usein – sitä kehdattu tehdä. Kerran lähdin kotiin kesken venäjän konekirjoitustunnin, koska housuistani oli vetoketju rikki. Opettaja oli sitä mieltä, että se oli oikein hyvä syy. Olimme loppujen lopuksi todella hikipinkoja ja malliopiskelijoita. Ehkä meillä oli vain niin kiire saada lopputodistus ja päästä elämään oikeaa elämää? Vaikka aina vannoimme, että Kaupintieltä lähdetään eikä mennäkään kouluun, vaan esimerkiksi Hämeenkadun päivätansseihin, se irtiotto aina jotenkin jäi. No, toisaalta, opiskeluiltoina ei tarvinnut kuin kämppäkaverin sanoa, että mennäänkö Salhojankadun pubiin, niin ilman sen kummempaa keskustelua alettiin vetää maalia ripsiin ja rahasta ei ollut puutetta. Vaikka juuri oli kitkuteltu kaurapuurolla ja tonnikala-viili-ruokalistalla viime päivät. Oi niitä aikoja.
Jos olisin Edith Piaf, ehkä sanoisin/laulaisin, että Non, rien de rien, je ne regrette rien eli en mitään kadu mä en. Kyllä kadun. En mitään tehtyä, mutta tekemättä jättämisiä. Eli juuri niitä irtiottoja, jotka olisivat olleet ihan hulluja ja päättömiä, mutta kiltin tytön syndrooma asetti rajoja. Onneksi joskus annoin periksi ja tuli seikkailtua. Enemmän olisi pitänyt. Mutta ehkä siksi juuri annan itselleni tässä iässä jo luvan tehdä kaikkea hupsuakin.
Nyt pitää yrittää nukkua. Ei vanhalle ihmiselle enää yökeikkoja eikä yöllisiä junamatkoja. Vielä kuitenkin muistutan itseäni Tuisku-fiiliksistä. Kun tämä kappale alkoi soimaan, katsoimme Satun kanssa toisiimme ja välillämme välähti: Tää on meidän biisi.
Ja myös sinun!