Elämäni kissa, Salminen. Harmaa Sheba-värinen sopusuhtainen komistus. Oli kumppaninamme kolmentoista vuoden ajan.
Raskas päätös: miten Pohjolan vapaa kissa, jonka reviiri oli kotipiha ja noin 50 metriä sen ympärillä, olisi tottunut elämään Turun keskustassa, kulkemaan taloudesta toiseen, ehkä valjaissa ja katselemaan ikkunasta elämää. Sanoin ystävälleni kitkerät hyvästit helmikuussa. Minua eivät lohduttaneet eläinlääkärin sanat, että tämä oli oikea eläinystävän ratkaisu.
Salmisen oman turkin väriset tuhkat ovat nyt kotona. Paavo toimitti puolet niistä perille oikeisiin paikkoihin (Salminen oli Paavon kissa, eniten). Minä vein toisen puolen niihin paikkoihin tänään, joissa tiesin kissaveljeni viihtyneen: osa Flammentanz-ruusun alle, osa Jaakolle lahjoitetun sireenipensaan alle, osa vain pihalle koristeruohojen lomaan (niitähän hän mieluummin söi kuin sisälle kasvatettua ”kissaheinää”), osa pihan aurinkoisimmille paikoille, joissa nytkin näen tämän mahtavan kollin lepäilevän yhä tietoisena itsestään ja pelkäämättä mitään (paitsi pölynimuria).
Kaipaan tuhtia olemustasi, Salminen. Tiuhaa shebakissan väristä turkkiasi, joka oli aina moitteettoman puhdas, sen puhdasta tuoksua, kun tungit itsesi lähelle. Jopa sinun tummaa hahmoasi makuuhuoneen ovella ja vaativaa naukaisuasi, kun olen vihdoin valon sammuttanut ja haluaisin vain nukkua: sinun piti päästä 10 minuutiksi vatsan päälle kehräämään ja tarpomaan käpälillä, joissa rakkautesi osoituksena kynnet eivät olleet piilossa. Tunnen vielä miten lämmin olitkaan vatsan päällä. Ei tule toista Elämäni Kissaa.
Hyviä reittejä uusilla kesäisillä ruohikoilla ja rauhallista lepoa taivaan sireenipensaiden varjossa sinulle. Olet rakas ystävä.
Vanhan taakse jättäminen ja hautaaminen on ollut tässä viime aikoina ajankohtaista – ei ehkä aina onnistuneesti mutta pakon edessä jotenkin. Pitäisi osata se jo nyt.
Mutta, silti eilen ajattelin, että mitä ihmettä minä oikein teen? Olenkohan ihan terve? Samaan aikaan, kun lajittelen tavaroitani roskiin/kierrätykseen/jaettavaksi ystäville ja lapsille/omiin ja puolison muuttolaatikoihin (ihan kuin siinä ei olisi tarpeeksi) säädän ja suunnittelen myös Lopen vapputapahtumaa ja haalin puhujaa muistomerkille, laitan medialle lehti-ilmoituksen materiaaleja, vaikka en itse edes ole enää loppilainen enkä todellakaan enää paikalla vappuaamuna. Samaan aikaan säädän sähkö- ja vakuutussopimuksia, jätehuoltoa ja siivoan pihaa, yritän pitää vähän rankempaa tahtia koiralenkillä (Naisten Kympin tumma varjo leijuu romukuntoisen kroppani yläpuolella) ja jostain syystä vieläkin halajan määrätyn krassin (Ladybird Rose) siemeniä johonkin pieneen kippoon kai siihen ulko-oven viereen minimaalisenkokoiseen turkulaiseen länttiin. Sitten vielä tuli mieleen, että kohta on vappu: simaa on tehtävä (kaupan sima – en löydä tarpeeksi halveksivia sanoja!), koska olen aina tehnyt simaa itse. Omatekemä sima ja yksi munkki vuodessa, ihan pakko. Ja lapsille tietenkin myös, samalla tavoin kuin jouluisin kotikalja. Ei kun simat sihisemään! En osaa siis kuitenkaan antaa periksi enkä suunnitella elämää vielä niin, että se pitää nyt minun pienessä maailmassani pian, ei kun nyt, panna järjestykseen.
viehättävä keittiöni juuri nyt…apuva!
Tänään kuitenkin yksi taakse jättäminen ei antanut mahdollisuutta siirtää hyvästejä eteenpäin. Rakas naapurimme, Katri 93 vuotta, saatettiin viimeiselle matkalle. Katri on ollut meille niin rakas ystävä, neuvonantaja, huolehtija, lastenkasvattaja… Monena keväänä sain häneltä hänen siemenestä kasvattamiaan taimia, tomaattia, astereita, kurkkua, leijonankitoja – joita muuten onneksi löysin surukimppuun:
Kesämökkiystäväni, Katrin tyttären kanssa vietettiin monet kesät siten, ettei aina oikein tiedetty, missä lapset asuvat, syövät, saunovat. Itsekin käveltiin tuo viidenkymmenen metrin välimatka monta kertaa päivässä ristiin rastiin, milloin tuohtuneena jostain (usein puolisoista tai lapsista) tai vain kertomassa jotain uutta tietoa kukista, ystävistä, kesäsuunnitelmista. Usein etsin pienen Paavon tai Jaakon tuosta naapurin pihalta ja pyysin syömään – ja sain vähän tuohtuneen vastauksen, että ”syötiin jo mummolla”. Katri oli siis meidänkin lapsille Se Mummo, koska omat mummot asuivat kaukana, toinen Lapissa ja toinen Itä-Suomessa eikä heitä kovin usein pystytty tapaamaan.
Katri oli Karjalan evakko. Tullut sodan aikaan Antreasta Hämeeseen. Kouluttautunut emäntäkoulussa. Hän osasi kaikkea: puutarhan, kasvit, ruoanlaiton, säilömiset. Luki koko ajan paljon ja vielä viimeisinä viikkoina oli kartalla kaikesta mitä maailmassa tapahtui. Oli varmasti ahdistavaa hänelle nähdä, miten naapuri, joka vei kodin, aloitti saman hulluuden etelärajallaan.
Näitten vahvojen karjalaisten naisten perillinen itsekin olen, mutta olisinko koskaan ollut niin vahva kuin he? Jaksanut taas rakentaa ja onnistua, nauttia elämästä, kuten Katri, 93 vuotta?
Mutta tänäänkin, vaikka itku tuli, kun kirkossa loppulauluksi todella kaunisääninen kanttori lauloi Karjalan kunnailla, tuli silti pääimmäisenä kiitollisuus: tämänkin hienon ihmisen sain tuntea ja oppia häneltä paljon. Katrin kunniaksi, aivan huikea versio tästä laulusta (odota tai poista mainokset: paina Skip Ads):
Toden totta. Taas ollaan ja oltiin Lopen torilla Lankalauantain perinteisillä markkinoilla – missäs muuten. Siellä olen ollut käsittääkseni jo kohta 14 vuotta, saattaa olla, että kerran kaksi jäänyt väliin. Aamulla herätys kuudelta ja tällä kertaa vain itsensä kuosiin laittaminen vei kuulkaa ystävät yllättävän paljon aikaa. Rutiinit työelämästä, jolloin kello myös soi aikaisin, eli klo 5.30, olivat silloin sutjakkaita, mutteivät tänään enää.
Kuitenkin saavuin kohteeseen eli Lopen torille jo varttia vaille yhdeksän, sopivasti kun teltta oli jo pystytetty 🙂
Noniin. Paljon oli hommia, hakemista, ajamista, järjestämistä. Mutta täytyy sanoa, että ensimmäistä kertaa annoin itselleni luvan olla hermoilematta järjestelyistä (no ehkä vähän salaa). Kun on luottokaverit messissä, niin helppo olla. Ja jos jotain olen oppinut, niin sen, että asiat järjestyvät aina. Jos ei nyt, niin kohta. Jos ei haluamallasi tavalla, niin jotenkin.
Oli mukavaa touhuta ja ihanaa nähdä kaikkia tuttuja. Kyläläisiä, kuntalaisia, uusia tuttavuuksia. Jos jossain olen tuntenut olevani kotona, niin Lopella. Mutta täälläkin vain jotenkin väliaikaisesti. Onneksi meitä oli teltalla useampia. Arpoja meni hyvin, kahvit tarjottiin ja Työmyyrä-Sirkka oli taas tehnyt tsiljoona kakkua (15 kpl), piirakkaa ja pääsiäislimppua. Niillä saatiin kulut kuitattua ja vielä plussalle hyvin jäi osasto. Työn Sankari Sirkka!
Paljon poliittisia keskusteluja, paljon halaamisia, vähän kyyneleitä, paljon naurua. Näitä oli tänään Lopen torilla ja ennen kaikkea meidän teltallamme.
Koko ajan tällaiselle kaikestahuolehtijalle tekee hyvää, kun jokin aikajana lähestyy loppuaan. Että jotenkin pääseen vapaaksi, vaikkei kuitenkaan kokonaan – koska muistot ja ystävät jäävät.
Nyt on tosi vaikea selittää tuntemuksia. Oma kylä ja sen rakkaat naapurit ja ystävät. Kunnan työntekijät ja luottamushenkilöt. Kaikki torilla näkemäni vanhat kaverit. Vähänkö vaikeaa hahmottaa, että tämä oli nyt tässä. Ihan huikea mutta myös väsyttävä päivä oli lauantai-iltana takana.
Kun tulin kotiin, lähdin hulppeasti Kissin kanssa vielä lenkille. Miten voi olla mahdollista: askel oli niiiin raskas. Onneksi rakas koiraystävä nautti kevään hajuista ja vapaudesta juosta ilman talutushihnaa läheisessä metsässä.
Noiden yllä olevan kuvan persoonien kanssa en ikinä halua sanoa hyvästejä – ovat niin uskomattoman tehokkaita ja positiivisia.
Mutta kävihän minua tervehtimässä myös elämäni tärkeä henkilö. Eeva, mummon murunen, joka on 2 ja puoli vuotta vanha. Toi minulle itse askarrellun pääsiäisruohon. Minua ihan itketti. Olisin halunnut nuuhkia ja keinuttaa tätä tyttöä sylissä ja vaikka vielä tanssia hänen kanssaan kuten viimeksi kun tavattiin heidän kotonaan. Torilla ei nyt ehditty.
Rakas Eeva toi minulle tällaisen itse tehdyn asetelman. Juuri kun murehdin, ettei meillä pääsiäisjuttuja täällä enää.
Jos pääsiäislahjoista puhutaan, niin kun tässä nyt siivoillaan ja järjestellään asioita, niin sattuipa kynsiini Jaakon ylioppilaslakki! Ikävä äiti tietenkin kuljetti sen torille, jossa tiesi Jaakon perheen vierailevan – itse herra oli pelaamassa salibandyä paikallisessa ottelussa.
Nyt on muuttokuorma siis keveä: siitä puuttuu Jaakon ylioppilaslakki! (ei kerrota kenellekään, että olen lakkia lainannut. Koska se on niin puhdas ja oma pääni on kasvanut lakkiaisistani paljon, johtuen tietenkin siitä, että älykkyyteni on paisunut äärirajoilleen, eikö? Tietenkin oma hattuni on kellastunut ikääntymisen (lakin siis, ei suinkaan kai minun?) takia. Mutta täytyy tunnustaa, että isoimmat tahrat siihen kai tulivat ihan ensimmäisistä tanssiaisista Imatran valtionhotelissa, toukokuussa ylioppilasjuhlissa vuonna 1976.
Roman Schatz, tuo Saksan lahja Suomelle. Kirjailija ja toimittaja, joka sai Suomen kansalaisuuden vuonna 2012. Hän puhuu ja kirjoittaa kadehdittavan hyvin suomea, joka ei ole hänen äidinkielensä. Kirjat ja kolumnit sekä myös puheet ovat ironista ja hauskaa kertomusta siitä, mitä on suomalaisuus.
Monessa yhteydessä mainitaan, että suomalaiset ovat aina huolissaan siitä, mitä meistä muualla sanotaan. En ihan usko tuota. Mutta näin väittää jo ”suomalainen” Schatzkin. Siksi kai hän on kirjoittanut lukemattomia esseitä ja muutaman kirjan vain suomalaisuudesta. Suomalaisena. Häneltä kuulemma vaaditaan niitä. Olen lukenut puoleen väliin myös hänen romaaninsa Kohtaus, joka ei kerro yleensä suomalaisista vaan suomalaisesta miehestä, joka saa aivoverenvuodon ja pohtii liikuntakyvyttömänä kaikkea elämässä tapahtunutta, yleensä kaikkea kamalaa.
Mutta Voi maamme Suomi -kirja on siis suomeksi ja englanniksi kirjoitettu ”tietokirja” Suomesta. Englanninkielisessä osuudessa on kielivirheitä, mutta suomalaisesta ei niitä löytynyt, koska Schatzin kielipää on niin loistava. Kirja on ehkä hauska, koska se naurattaa ja ällistyttää: miten hulvatonta ja terävänäköistä.
Kirjassa käydään läpi suomalaiset ilmiöt laidasta laitaan. Astiankuivauskaapit, saunat, sukkasilleen riisuutuvat vieraat ja olemattomat menestykset urheilussa (tätä ei kukaan muu varmaan allekirjoita kuin Schatz itse). Lopetin lukemisen siihen, kun Schatz väittää (tietenkin se on vitsi-vitsi) että Suomessa naisilla on kaikki valta joka paikassa. Etenkin perheessä nainen päättää kaikesta ja miehet kuvataan vähän tassukoina, eikä maahan ole intoa tulla muilla kuin ehkä kovapintaisimmilla feministeillä.
Ihmetyttää, miksi kirjailija on valinnut ikävän ja hauskan tyylin, kun voisi valita miellyttävän ja hauskan. Kaikesta kuultaa ainakin itseni korvaan pieni ylimielisyys ja rivien välistä haiskahtaa sovinismilta oikein kunnolla. Nämäkin tietenkin selitetään kysyttäessä huumoriksi. Miksi siis kuitenkin suuren Saksan(kin) kansalainen on ylimielinen hauskuudessaankin, tai hauska ylimielisyydessään? Selitys lienee se, että hän edustaa ns. herrakansaa ihan tietämättään, että hän ei voi sitä peittää.
Ei ole tarpeenkaan peittää sitä että on herrakansaa. Sehän on isänmaallisuutta tai kunnioitusta jollekin omalle. Onko kirjailija kateellinen vai oikeasti yltiösaksalainen vaikka väittää olevansa suomalaistunut? Roman Schatzin tyylistä vain ei kaikesta huvittavuudesta huolimatta tule hyvälle tuulelle, vaan alkaa rasittaa, kun mikään ei täällä tunnu olevan oikein hyvin tai normaalia. Varmasti hauska kirja, ei siinä mitään. Mutta en nauttinut lukemisesta.
Tiheetä tunnelmaa ja Tuiskua Tampereen Nokia Arenassa
Nyt ei kyllä enää tunnu siltä, ettei tunnu miltään. On jo sunnuntain puolelle livahtanut aprillipäivä. Juuri palasin Tampereelta Antti Tuiskun keikalta. Niin mahtavat fiilikset, että todella Tuntuu! Antti on Suomen ainoa oikea poptähti. Ylimääräinen konsertti Nokia Arenassa oli aivan täynnä. Tuisku lauloi kaikki vetävät, naurattavat, kolahtavat ja itkettävät biisit. Itketti etenkin Mä vaan hiihdän ja Kun elämä tuulee beibi -kappaleiden kohdalla.
Keikkaa ennen hölmöilimme ystäväni Satun (55 vee) kanssa. Yllytin häntä (häpeän) ja hän oli heti mukana: laittoi entiselle miesystävälleen tekstarin ”Olen raskaana espanjalaiselle 25-vuotiaalle Pablolle. Olen niiiin onnellinen!” Sama viesti meni Satun lapsille. Ne eivät hätkähtäneet, mutta miesystävä laittoi viestin: ”Mites se oikein tapahtui?”, mihin Satu: ”No ihan silleen perinteisesti.” Että me naurettiin, etenkin kun mies sitten ihan soitti ja kyseli. Eli uskoi! Aprillia, aprillia! Voi että me ollaan höhliä. Mutta se kyllä keventää elämää, tuo älytön hölmöily.
Tuiskun keikka huipensi tämän päivän, johon aamulla kuului vaalitori Lopen kunnantalolla – pakkasta ja politiikkaa, kivoja ihmisiä, kaikilla hymy kasvoilla ja positiivisessa hengessä. Tähän se kampanjointi sitten loppui, huomenna (eikun tänään!) vaalijännitystä, illalla vaalivalvojaiset, joihin en millään jaksaisi mennä, mutta mentävähän se on.
Käveltiin muuten Satun kanssa entisen opinahjoni Kieli-instituutin ohi.
Vasemmalla koulu, oikealla hotelli Tammer.
Miten monesti kiivettiinkään niitä portaita ylös ja alas. Miten monta kertaa päätettiin lintsata ja sitten ei kuitenkaan – ainakaan kovin usein – sitä kehdattu tehdä. Kerran lähdin kotiin kesken venäjän konekirjoitustunnin, koska housuistani oli vetoketju rikki. Opettaja oli sitä mieltä, että se oli oikein hyvä syy. Olimme loppujen lopuksi todella hikipinkoja ja malliopiskelijoita. Ehkä meillä oli vain niin kiire saada lopputodistus ja päästä elämään oikeaa elämää? Vaikka aina vannoimme, että Kaupintieltä lähdetään eikä mennäkään kouluun, vaan esimerkiksi Hämeenkadun päivätansseihin, se irtiotto aina jotenkin jäi. No, toisaalta, opiskeluiltoina ei tarvinnut kuin kämppäkaverin sanoa, että mennäänkö Salhojankadun pubiin, niin ilman sen kummempaa keskustelua alettiin vetää maalia ripsiin ja rahasta ei ollut puutetta. Vaikka juuri oli kitkuteltu kaurapuurolla ja tonnikala-viili-ruokalistalla viime päivät. Oi niitä aikoja.
Jos olisin Edith Piaf, ehkä sanoisin/laulaisin, että Non, rien de rien, je ne regrette rien eli en mitään kadu mä en. Kyllä kadun. En mitään tehtyä, mutta tekemättä jättämisiä. Eli juuri niitä irtiottoja, jotka olisivat olleet ihan hulluja ja päättömiä, mutta kiltin tytön syndrooma asetti rajoja. Onneksi joskus annoin periksi ja tuli seikkailtua. Enemmän olisi pitänyt. Mutta ehkä siksi juuri annan itselleni tässä iässä jo luvan tehdä kaikkea hupsuakin.
Nyt pitää yrittää nukkua. Ei vanhalle ihmiselle enää yökeikkoja eikä yöllisiä junamatkoja. Vielä kuitenkin muistutan itseäni Tuisku-fiiliksistä. Kun tämä kappale alkoi soimaan, katsoimme Satun kanssa toisiimme ja välillämme välähti: Tää on meidän biisi.
