Istun maaliskuun auringossa terassilla. Katselen pihaa, jonka kohta jätän. Istutukset, kivipuutarhan, Flammentanz-köynnösruusun, jota kaikki naapurit ihailivat, laattapolut, perinnekasvit. Ne istutin, hoidin, kastelin, leikkelin, lannoitin, rakastin ja ihailin, nuuskin tuoksut, hyväilin auenneet kukat. Tiedän ihmisiä, jotka ovat halanneet jättäneensä omenapuut ja talon nurkat.
Minusta ei tunnu miltään. Minkä takia? Olen tunteeton kylmä, zombi? Katson puutarhaa ja ajattelen, ettei minua liikuta. Näinkö se on? Minua ei liikuttanut paljon edes äidin kuolema, koirani kylläkin!
Isää en osannut hyvästellä, mutta häntä on iso ikävä. On myös ikävä lapsuudenkotia ja sen omenapuita. Niistä luopumista ei esiteini koskaan ymmärtänyt eikä hyväksynyt. Siitäkö tämä juurettomuus ja tunteettomuus johtuu? Tämä talo on vain yksi paikka. Toki rakas. Täällä ovat lapseni saaneet kokea maalaismaisemaa, kavereita, hevosonnea. Miksi minusta ei nyt tunnu miltään ja miksi esiin eivät tule ainoastaan onnelliset asiat vaan takaraivossa väijyvät draamat, jotka eivät kuitenkaan ole olleet mitenkään isoja noin yleisellä mittakaavalla? Ei murhia tai väkivaltaa, ei pettämisiä tai irtosuhteita, lapset turvallisesti ympärillä, vaikkeivat aina onnellisia (en uskalla kysyä). Ja kaikki tämä yhdessä rakennettu, rakastettu, maksettu. Pitäisi olla surullinen. En ole. Olen vain helpottunut. Tämä on nyt ohi. Kiitos universumille. Pääsen eteenpäin.
Talokaupat
Rakkaan kotimme, ihanan kyläyhteisömme osakkuuden, uskomattoman hyvän naapuruussuhteemme luovutamme nyt reippaalle uudelle asujalle. Huhtikuu menee vilkkaasti, luulin että se on pitkä, mutta ei! Kaikki pienet lippuset ja lappuset, kankaat, lankakerät, haravat ja lapiot… Ja tämä perjantai-ilta, kun radiosta kuuluu Shochking Bluen My Blossom Lady. Miten minä aina ajattelin, että sitten kun on aikaa, kuuntelen näitä ihania lauluja rauhassa…? Nyt takaraivo tykyttää: mitä poistetaan, mitä jätetään!
Olen jotain oppinut, mutta silti en ihan täydesti pysty olemaan läsnä. Kaikki on niin hyvin. Kiitän universumia siitä, että osasin vetää luokseni tämän onnistumisen. Silti hermoilen asioista, jotka pitää tehdä. Nyt herätän itseni hermoilusta: miksi? Kaikki kuitenkin järjestyy.
Universumi ja vetovoiman laki tekevät tehtävänsä. Sinulle tulee asioita, joita vedät puoleesi… Tai ja ehkä, osaatko käyttää ajan hyödyksesi`?
sanoo taas: eteenpäin! Kun on epätoivon alhossa, niin siitä pääsee mietiskelemällä, kiittämällä siitä, mikä on hyvin (ja ehkä toisinaan siitäkin, mikä on huonosti – joskus nekin johtavat johonkin hyvään), tapaamalla ystäviä, puhumalla puhelimessa maratonpuheluita ja hilaamalla itsensä pystyyn, ulos ja liikkumaan. Ennen kaikkea muistamalla, miten onnekas on, kaikesta huolimatta. Siis tällä kertaa huolimatta siitä, että talokauppa viivästyy, kunnes korjaussuunnitelma on selvä.
Keskiviikkona Turussa. Piti selvitellä asukaspysäköinnin jatkoa, jota en saanut siirrettyä jatkuvaksi nettimaksuksi. Siis tallailin kauppatorin syrjään Monitoriin (muuten aika kekseliäs nimi kaupungin kaikkien mahdollisten palveluiden keskittymälle) ja jonotin 5 minuuttia. Ja kas: taas on autolle paikka, hinta 15 euroa kuukaudessa. Epätoivo talon myynnistä ja remontista haihtui Auran varressa paljolti sen ansioista, että kävellessäni kohti kotia sain hyvän ystävän kanssa jutella taas, vain puhelimessa, mutta silti! Viisaat naiset – universumin (tai Imatran) lahja.
Tarmon puuska tai tarmon palautuminen vaati siis ympäristön muutoksen ja nuo kaikki muut edellä luetellut asiat. Vähän jo alkoi naurattaa ja osin hävettääkin, että masentuu maallisesta. Miksen selviä tästäkin, kun olen kaikesta muustakin selvinnyt?
Poikkesin kotimatkalla Kukka-Kertussa johon tuhlasin taas osan Lopen kunnalta saamastani kukkalahjakortista (ihana kukkakauppa!). Vain itselleni ostin upeita tulppaaneja ja Snow board -narsissikorin (vitivalkoisia, osin vielä nupussa). Ja kun pääsin kotiovelle, huomasin, että kahden oven päässä naapurilla on kukkapenkki, jossa tulppaanit ojentelivat terhakasti jo kymmensenttisiä varsiaan räntäsateeseen ja valkoiset skillat ihan isolla nupulla. Ja illalla koiralenkillä, Piispankadun kurassa, kuului korvia viiltävän kova mustarastaan vihellys lehmuksesta. Se on kevät, totta tosiaan.
Kurahousukoira
Kehystin yläkerran ikkunalle Heli Laaksosen runon huoneentauluksi itselleni. Onhan joka päivä aina uusi alku:
Vein sitten roskapussin Kerttulinkadun roskikseen ja ajelin koirien kanssa takaisin Lopelle torstaina.
Sitä ennen kuitenkin tarmonpuuska sai minut siivoamaan ja vaihtamaan olohuoneen maton uuteen. Sadat sisustusideat vilisivät päässä ja aurinko paistoi keittiöön, niin että tuli ihan kuuma. Kesällä pitää virittää rullaverho tai joku muu, vaikka yleensä en halua aurinkoa sulkea pois sisätiloista. Koirat tukkeutuivat olohuoneen pieneen nojatuoliin, johon aurinko juuri sattui osumaan. Varsinaiset auringonpalvojat.
Kotimatkalla ostin Liedon Alkosta pullon Grillo-punaviiniä, italialaista tietenkin. Suosittelen! Ei ihan kyykkyviiniä mutta edullisimmasta päästä. Illalla vajosin sohvalle katsomaan Teemalta italialaista (yllättäen) Syyttäjä Imma Tataranni -sarjaa. Samalla tein valmiiksi toisellekin koiralle villapaidan tv:tä katsoessani ja sen sekä yhden viinilasillisen jälkeen olin tasaraha. Nukkumaan. Kylläpä uni maistui.
Tänään tarmonpurskahdus vaan jatkui. Siivosin, kävin kuraisen lenkin koirineni. Selvitin netissä rästiin jääneitä asioita. Sovin ostajaehdokkaan kanssa tapaamisen. Suoritin kahvakuulatreenin keittiön lattialla instagramissa seuraamani @ansaivo eli Anna Saivosalmen ohjeilla (kun en enää ole Lopen Gymin jäsen enkä vielä omista turkulaista kuntokorttia). Sitten kunnanvirastoon ennakkoäänestykseen (nyt piti äänestää varsinaissuomalaista, koska Siirsin, siirsin paperini Turkuun). Sieltä sitten naapuriin S-Marketille, jossa Vasemmistoliiton vaaliteltta ja kaikki tutut tyypit.
Niin, kyllä taas vähän kiinni poliittisissa velvollisuuksissa, koska lupauduin yhden lupaavan ehdokkaan kampanjapäälliköksi. Varsin nimellisesti, koska en kovin paljon ole joutunut tekemään. Mitä nyt ne vaalimainosmaratonit. Tänään kuitenkin hauska parituntinen meni sumusäästä huolimatta kuin siivillä. Oli paljon kansaa, vanhoja tuttuja talkoolaisia ja ehdokkaita, kuntalaisia. Tuntui niin kodikkaalta ja rennolta. Ei kuitenkaan siinä määrin, että enää palaisin politiikkaan täysillä. Mutta voimaannuttavaa oli tämäkin. Moni houkutteli huomisillaksi vaaliklubille Riihimäkeen. Hmm, jaksaako vanha? Ei jaksa.
Talokaupat ovat oikea maratonjuoksu. Niinhän se kosteusongelma nyt aiheuttaa kaikenlaisia toimenpiteitä ja viivästyksiä, joista yritän selvitä pienellä ahdistuksella. Nyt on ahdistus aika korkealla, mutta se saattaa myös johtua monesta muustakin syystä. Niin odotin toki, että olen vapaa tästä talosta (jota kovasti kyllä rakastan), mutta asia etenee hitaasti.
Onhan se tietenkin itsestään selvää, että 1970-luvun talot tehtiin huonommin kuin esimerkiksi 1940-luvun talot ja Arava-systeemissäkin hyväksyttiin asioita, joita nyt ei missään tapauksessa annettaisi mennä läpi.
Tänään nuhasta yritin parantua jakamalla vaalimainoksia. Muutama kilometri ystävän kanssa, joka pudotteli postilaatikoihin esitteitä. Sitten vielä itse muutama kerrostalo (hyvää jumppaa – olenhan tottunut kiipeilemään portaita Turun kodissa!) ja sen seitsemän(toista-sataa) postiluukkua.
Koirat ulkoilutettu hirveässä kuravellissä, pesty sen jälkeen ja yritetty väistää ison mustan syyttävää katsetta, kun en jaksa hänen kanssaan heitellä jo pumpulisuolistonsa menettänyttä fasaanilelua.
Jotain olen saanut ehkä aikaiseksi. Huomenna valoisampaa?
…jota eivät kaikki ymmärrä. Tässä tilanteessa on yksi elämäni toiveista (joita en koskaan olisi halunnut tällaisina) on nähdä Putin samassa tilanteessa kuin Milosevic Haagin tuomioistuimessa.
Iso kaipaus itsellä on kaikkeen moneen venäläiseen, ystävään, kulttuuriin ja ennen kaikkea kieleen, joka tulee uniinkin. Kun uutta kieltä yritän opetella ja tulee tiukka paikka ulkomailla (lähin kokemus syyskuulta Italiassa) niin kaiken takaa tulevat venäjän sanat! Siitäkin huolimatta, etten venäjää osaa natiivien tasolla, enkä koskaan tule osaamaankaan. Silti aivokanavat hädissään, kun eivät muuta keksi onnettomassa tilanteessa, hakevat venäjän sanat keskusteluun.
Olen siitä kuitenkin ylpeä, kaikesta huolimatta. En ole monen opiskelukaverin kanssa keskustellut, joten en osaa sanoa, onko heillä samanlaisia kokemuksia. En osaa sanoa ystävieni kieliopintojen syistä yhtään mitään, enkä oikeastaan omistanikaan. Mutta olen ajatellut, että kielen opettelu on enemmän kuin kannanotto mihinkään. Sehän on kulttuurin puolustamista.
Tämä aika ei taatusti ole hyvä aika puhua sydäntä askarruttavasta asiasta, mitä tulee ihmisen oikeuteen äidinkieleen. Mutta mielestäni nyt on oikea aika, koska kohta voimme olla myöhässä. Venäjän kieltä äidinkielenään puhuvilla ihmisillä on oikeus puhua ja saada opetusta omalla kielellään, myös Suomessa.
Miten meillä tätä kauheeta selittämistä koko ajan…!
No nyt kyllä saan pyyhkeitä (tai kehuja), mutta julkaisen silti kuvan kysymättä kuvaajalta (joka ei kuvassa) tai kavereilta. Kuvassa maanantain ystävälounaan jälkeinen tuokio. Syötiin perinteinen työkaveritapaamislounas, tällä kertaa eksoottisessa Turussa paikassa Blanco. Sen jälkeen jäi vielä aikaa kuljeksia kaupungilla ja johti sitten tiemme Sokoksen Walo kattobaariin (joka kesällä – taas kesällä – on ihan omaa luokkaansa). Siellä yhden drinksun ajan istuttiin, kunnes toverien juna oli lähdössä. Vähän lyhyeksi jäi tämä vierailu, koska kaikilla ja kaikille oli niin pajon asiaa. Mutta yhteenvetona, elämä Turussa on ollut hurjasti aktiivisempaa kuin ajattelin. Luulin, että siellä Kerttulin vanhassa talossa kudon villapaitoja ja käyn koirien kanssa Auran rannassa vähän tuulettumassa. No eikä ja hui-hai. Näköjään jos ei muuta, niin nenäverisuonet aiheuttavat actionia. Siitähän mummo tykkää!
Tänään oli myynnissä olevan talomme kuntokartoitussessio. Ajattelin, miten kamalaa ja ahdistavaa se voisi olla. No ei ollut. Ihanan rauhallinen ja asiallisen huumorintajuinen tarkastaja ja jo tuttu symppis välittäjämme olivat luomassa tapaamisen perustunnelman. Olin tehnyt kyllä hyvin perustyön, eli kaikki paperit ja ennakkohaastattelut olin täyttänyt ja tulostanut (kunnes printteri sanoi itsensä irti). Apua sain puolisolta, koska ihan kaikkia termejä en sisäistänyt. Kävi ilmi, ettemme kumpikaan sisäistäneet 🙂
Kiinnostunut ostaja oli myös läsnä. Olin niin iloinen, että hän oli realistinen eikä hysterisoitunut siitä, että yhdessä huoneessa lattian alla oli kosteutta. Muutenkin kiva ihminen, jolle mielelläni luovutan vanhan kotini, koska hän tuntui arvostavan ihan samoja asioita kuin itsekin. Ei ilmennyt mitään sisäilmaongelmia, hometta tai muuta vastaavaa, mutta se kosteus pitää korjata ja siitä sitten neuvotellaan, kun saadaan korjaussuunnitelma. Olen hyvin helpottunut, kun tuo neljän tunnin tarkastussessio kuitenkin meni hyvin: rennosti ja hyvää infoa tarkastajalta. Varmasti hintaneuvotteluja seuraa, mutta homma etenee.
Vähän jo kaipaan taas Turkuun, mutta tämä viikonloppu menee vaalihommissa: mainosten jakoa ennen ennakkoäänestystä ja vielä pitää ommella Turun makkarin kattoikkunan verho valmiiksi (ellen sitten laista tästä ja raahaa jo nyt ompelukonetta Turkuun), pakata tavaraa sekä Turkuun että poistoon. Ja ehkä vain nauttia auringosta jota on luvattu sunnuntaiksi.
Unelmista ei saa luopua, pitää siitäkin itseään välillä ihan muistuttaa. Ilman unelmia ei ole suunnitelmia eikä ilman suunnitelmia mikään etene. Suunnitellessani minusta on kiva katsella vaikka tätä kuvaa Amalfin rannikolta, vaikka ei se välttämättä ole se tulevaisuuden koti – mutta vierailulistalla se kyllä on:
Tämän myötä: uskotaan unelmiin (eikun, suunnitelmiin!).
Aurinkoinen sunnuntai. Aamulla koirien kanssa pieni lenkki – lumi oli jo alkanut vähän sulaa aamuauringossa, mutta ulko-oven toiset kiviportaat olivat todella liukkaat. Siis suunnattiin taas Yliopiston mäelle, jossa oli tietenkin tosi hiljaista noin aamuyhdeksältä. Eilen pientä opiskelijoiden riekkumista olin kuulevinani, mutta ymmärrettävistä syistä se oli vaiennut.
Oli ihanaa laittaa ruokaa muillekin kuin itselleni. Sirkku ja Tuomas tulivat täsmällisesti sovittuun aikaan. Tarmon (kuusamolainen vassariystäväni, rokkari, bodari, kasvissyöjä, etc.) myskikurpitsalasagne tuntui maistuvan, vaikka vähän sovelsin reseptiä ja sain aikaan kuivakkaamman version herkusta. Maku mielestäni oli kyllä ok. Lisää tänne vain ystäviä, olen nyt ehkä löytänyt itsestäni ruokaa harrastavan ja laittavan nonnan/mummon/бабушкаn.
Huomasin jotenkin äkkiä, että Turun Tähtitorninmäki näkyykin kattoikkunastani. Ja kun isokoiran kanssa lähdettiin lenkille, paljastui, että sehän oli tuossa alle kilometrin päässä! Ne portaat, jotka sinne kiipesimme, olivat tosi vaativat eikä niitä ollut huollettu, mutta ylhäällä maisemat olivat tyrmäävät.
Hienot näköalat Tähtitorninmäeltä. Tähtitornin rakennus säästyi Turun palolta aikoinaan.
Ajattelen koko ajan, ihan kuin ystävänikin, jotka tänne suunnittelevat vierailua, että kesällä, kesällä… Ymmärrän. Kesä voi täällä olla ihan hurmaava. Mutta me turkulaiset (huomaa: ME) asumme täällä koko ajan ja ainakin minä löydän joka päivä talvellakin kaikkea, minne pitäisi ehtiä. Se tietenkin johtuu myös siintä, että työelämässä ei ollut mahdollisuutta valita jäätkö kotiin lukemaan hyvää kirjaa vai lähdetkö esimerkiksi kaupungille kahvilaan tai johonkin näyttelyyn tai lenkille tai – mihin vaan! Mutta malttamattomasti odottelen kesää ja sireenien kukintaa.
Vuokraisäntä vinkkasi, että taloyhtiön sauna on todella hyvä ja löylyt huikeita. No sinnehän laitoin tietenkin viimeiseen vuoroon yhdeksästä kymmeneen varauksen. Sitä ennen olin talsinut keskustaan ostamaan tarvikkeita a) koirille b) huomiselle lounaalle, johon oli tulossa hyvä ystäväni Sirkku puolisoineen. Vielä ostosreissun jälkeen suoritin siivouksen ja sitten Kiss-koiran kanssa tehtiin monen kilsan reissu pitkin Auran rantoja. Vastaan tuli teini, joka juhlisti kevätpäivää pukeutuneena pelkkään lyhythihaiseen t-paitaan ja farkkuihin. Siinä oli asennetta! Aurinko paistoi ja olin vähän yläpilvessä: kyselin muka itseltäni, että olenko muka ansainnut kaiken tämän. Mitä sitä kyselen, olen ansainnut kaiken hyvän, mitä maailma antaa – ja etenkin sen, minkä olen itse saanut aikaan! Niin me kaikki olemme – hyvä onni ei useimmiten ole sattumaa, se on sinun itsesi vetovoiman lain voimalla tuomaa juuri sinulle.
Pysähdyin Tuomiokirkon lähelle, aurinko paistoi, kirkon kello soi. Vastaantuleva nuori mies (ulkomaalainen) liukastui ja kaatui pyllylleen. Kiss-koira hermostui ja säntäsi pojan viereen (huolestui). Minä kauhistuin, sekä kaatumisesta että koiran reaktiosta, kysyin, oletko kunnossa. Nuorukainen vastasi englannilla ja hymyili: ”ei ongelmaa. kuuntelin ja katsoin vain kirkon kelloa enkä huomannut jäistä jalkakäytävää.” Hymyiltiin molemmat. Tuli vain mieleen, miten monesti käy niin, että, kun vaikka pieni koululainen tai isokin mies kaatuu, niin harva edes pysähtyy kysymään, miten kävi.
Noniin. Olin siis varannut yhtiön saunavuoron, tämän 2.70 euron luksuksen, kokemus sekin: en ole paljonkaan 80-luvun jälkeen asunut kerrostaloissa tai taloyhtiöissä. Ihan mahtava kokemus! Yli satavuotiaan taloyhtiön yhteinen sauna – joka tietenkään ei ole alkuperäinen. Mutta miten mukava! Miten hyvät löylyt! Iso pukuhuone ja iso suihkutila. Ja hei kaikki: minä siellä YKSIN! Nautin täysin sydämin ja vietin myös pukeutimistilassa niin paljon aikaa, että keskityin juomaan loppuun ihanan kreikkalaisen pikkupullon Mythos-olutta. Juhlia pitää kunnolla!
Mitä? Minulle tää kaikki (pukuhuone) ?! Ens kesänä meitä (leidejä) ehkä voisi olla enemmänkin monta täällä…
Sauna ei kenties tehnytkään hyvää. Juuri kun iloitsin ihanasta päivästä ja tulin tohkeissani keittiöön alkaakseni valmistella huomisen lounasta ystävilleni, alkoi helevetillinen verenvuoto nenästä. Tip-tip-tip kiihtyvää tahtia. Anu Pentik saattaisi olla iloinen, että juuri hänen hienot pyyhkeensä saivat kunnian imeskellä vertani noin tunnin ajan.
Rakastan ruuanlaittoa. Sitä jatkoin jonkin aikaa kaamea tuppo nenässä. Keittiössä tuoksuu valkosipuli ja oregano: olen sitä mieltä, että huomenna syödään ystäväni Tarmon vinkkaamaa lasagnea. Ruoanlaitto on niin kivaa, se on taidetta! Mutta verisessä tilassa piti kyllä jättää kesken.
Vessapaperituppo nenässä oli pakko soittaa päivystykseen, koska ei tip-tip hidastunut ollenkaan ja sitä oli jatkunut jo yli tunnin huolimatta pakastepuolukkapussista nenän päällä ja muista vinkeistä, joita muistelin. Kylppäri näyttää sarjamurhaajan unelmalta jälkeen verityön. Keittiö, tiskialtaan alue on sen näköinen kuin siinä olisi suoritettu halal-teurastus.
Soitin sitten Varsinais-Suomen hyvinvointialueen päivystykseen, koska ajattelin, miten tytön käy, jos veri loppuu kokonaan. Uusi vinkki sieltä sitten lopulta auttoi: myös niskan päälle jääpussi. Tippuminen alkoi hidastua ja loppui sitten vallan ja olihan kello ehtinyt jo lauantain puolelle. Lauantaina on siis paitsi italian aamutunnit, myös uusi siivouspäivä ja vierastarjoilu peruutettu tai ainakin siirretty parilla päivällä. Mutta se Tarmon lasagneohje on tässä ja ainakin kastikkeen tuoksu on huumaava:
1. Kuutioi kurpitsa. Kuori ja kuutioi porkkana. Kuori ja leikkaa sipuli ja valkosipuli viipaleiksi. Yhdistä kaikki kasvikset. Lisää öljy ja mausteet. Kypsennä kasviksia pellillä leivinpaperin päällä 225-asteisen uunin keskitasossa noin 30 minuuttia tai siihen asti, kunnes kasvikset ovat pehmeitä.
2. Kaada tomaattipurkkien sisältö kattilaan. Anna porista miedohkolla lämmöllä noin 15 minuuttia. Viipaloi oliivit ja lisää ne yrttisilpun kanssa kastikkeeseen. Mausta suolalla ja pippurilla. Yhdistä paahdetut kasvikset ja tomaattikastike.
3. Kokoa lasagne. Levitä hieman tomaattikastike-kasvisseosta vuoan pohjalle. Murustele päälle hieman fetaa. Lusikoi hieman ranskankermaa. Levitä kerros lasagnelevyjä päälle. Lisää kastiketta ja juustoa ja sitten taas lasagnelevyjä. Tee 2–3 kerrosta. Laita päällimmäiseksi kastiketta ja fetaa. Viimeistele ripottelemalla parmesaania pinnalle.
Kypsennä 200-asteisen uunin keskiosassa n. 25 minuuttia
Perjantai, siivouspäivä. Niin kuin sillä nyt meikäläiselle mitään eroa olisi, onko viikonloppu vai ei. Mutta tykkään pitää rutiineista kiinni: aamumietiskelyt, perjantaisiivous, opiskeluhetki kerran päivässä jne.
Tänään todella pitikin pitää varsinainen siivouspäivä heti aamusta. Kun herää kello kahdeksalta ja saman tien alkaa nenästä valua verta, ei siinä juuri rauhallisesti meditoiden aloiteta päivää. Ihan villiä menoa! Tällaista ei ole tapahtunut vuosikymmeneen/kymmeniin. Eikä se ollut mitään tiputtelua harvakseltaan, vaan suorastaan pulputusta. Alkoi jo heikottaa. Neljäkymmentä minuuttia sitä kesti, ei makaamaankaan voinut mennä, kun tuntui että tukehdun tähän virtaukseen. Naama oli kuin tappelun jäljiltä, talouspaperi alkoi loppua ja pesualtaan reunoihin kuivua maksoittuneita lammikoita. Pikkuhiljaa se sitten vain loppui, kun jäistä vettä ja pumpulituppoja oli kulutettu yli puoli tuntia ja kullankallis aamuhetki oli mennyttä. Lakanat pyykkiin ja kylppärin siivous. Koirat ihan ihmeissään, kun ei aamupissalenkkiä kuulu. Kiss nuuski minua huolestuneena, koska hän älysi, ettei kaikki ole ok. Vanha Riitu, no, ei piitannut pätkääkään: onhan ulkona eilen ollut hillitön pakkanen ja ulosmeno ei yhtään kiinnostanut. Heikotukseen sitten vaan monta lasia vettä ja kahvia, pieni pyörähdys ulkona koirien kanssa.
Nyt pitänee uskaltautua ulos (taskut täyteen nenäliinoja, varmuudeksi), sillä aurinko paistaa, lämpötila plussalla ja kaupungilla pitäisi käydä vielä hakemassa huomiseen lasagneen jotain: ruokavieraita tulossa.
Eilen oli kiva leppoisa päivä. Ystäväni Sirkun kanssa kahvitteluhetki keskustassa. Tai minulla kaakaohetki.
En voinut kyllä uskoa silmiäni: pieni kaakao maksoi 5,10 euroa! Mutta olipa hyvää, etenkin tuo kermavaahto-suklaakastike-yhdistelmä.
Se, että vanhenee, on ihan kivaa. Ei tarvitse välittää mitä muut ajattelevat. Kun ne kuitenkin päättelevät hulluista vanhuksen päähänpistoista, että onhan se jo vanhuudenhöperö. Joten voi tehdä mitä haluaa!
Ihanaa esimerkiksi, ettei enää tarvitse mennä töihin, mutta toisaalta saa mennä, jos haluaa. Ei tarvitse sietää paskoja pomoja, kiusaavia työkavereita eikä kaivaa kuudelta pyryaamuna autoa hangesta ja lähteä ajamaan 75 kilometriä kohti Helsinkiä. Toisaalta ihanaa muistaa, miten kivaa työnteko oli ja miten pimeät pakkasaamut eivät olleet yhtään kamalia, ne vai piti tehdä pois alta eikä niitä sen kummemmin ajatellut ikävinä kokemuksina. Vanhana on siis kivaa.
Vanheneminenkin on mukavaa. Ajatella, jos ei olisi synttäreitä, juhlia, lahjoja, herkkuja. Miten tylsää! Tänä viikonloppuna vietettiin puoliso Jussi-papan syntymäpäiviä. Saatiin vieraiksi hyviä ystäviä, lapsia, bonuslapsia, mummon muruset pieni Anton ja ihana Eeva, jonka kanssa sai touhuta kaikkea kivaa. Väkersin juustokakun jossa mansikoita koristeena – mauttomia espanjalaisia, mutta kauniita. Ihana viikonloppu!
Nyt on myös ihanaa, kun saa asua vanhassa turkulaisessa talossa. Siivosin yläkaapit keittiössä ja löysin taloyhtiön järjestyssäännöt. Ne olivat siis alkuperäiset, vuodelta 1916. Kyllä nyt järjestys hoituu! Tässä mm. esimerkki ja vinkki vierailleni:
Että minä en sitten ole velvollinen siivoamaan, jos hevosesi sotkee pihan.
Taas mennään! Suhaaminen kahden kodin välillä jatkuu. Tytöt olivat nyt molemmat mukana kaupungissa ja ihan hyvinhän se meni. Tosin autossa sain pitkiä katseita ja kyllästyneitä huokaisuja:
Automatkailu on aika tylsää
Riitu-vanhuskin silti hengessä mukana ja innoissaan, kun pääsi toisen kodin keittiöön, lelukopalle ja ihanan pehmeään uuteen petiin.
Yläkerran avoraput kuitenkin neiti päätti panna boikottilistalle. Aiemmin hän kipitti niitä innoissaan, kunnes jossain vaiheessa äkkiä huomasi, että hittovieköön, tuosta rappujen välistähän näkyy ihan ulko-ovelle asti ja siitähän voisi vaikka pudota (no periaatteessa kyllä, jos ahtautuu pienestä välistä päättäväisissä itsemurha-aikeissa). Siitä lähtien olen kanniskellut neitiä ylös ja alas, koska vikinää ei ole kiva kuunnella. Voi tietenkin joskus käydä niin, että hän vain päättää jäädä alakertaan ja käyttää yksinäisyyttä hyväkseen, kuten tiistaina, kun uskalsi kyllä hypätä pöydälle tarkistamaan, olisiko siellä jotain hyvää (ei ollut, sekin pettymys). Ja se katse, kun tulin alas: nih, mitäs jätit mut yksin!
Oma vika, kun jätit minut alakertaan!
Ihmisen pitää suorittaa, siitä ei vain tahdo päästä. Pitää liikkua, nukkua tarpeeksi, tehdä hyödyllisiä asioita, sivistää itseään, rentoutua. Ihan aiheellisia pitäätehdä-asioita. Kunhan eivät mene stressaamisen puolelle. Yliopistonmäen pikku kämpässä on olo rauhallinen ja seesteinen kaikesta ”pitäisi tehdä” -jutuista huolimatta. Usein illalla ajattelen eri tavalla kuin aikaisemmassa elämässä. Ennen hermostuin, kun tänään suunnittelemani asia ei tullutkaan tehdyksi. Nykyisin sanon itselleni: hui-hai, huomenna sitten – tai ylihuomenna! Onnittelen itseäni, että pystyn tähän, usein, useimmiten, en aina.
Olihan minulla listaa myös tälle viikolle. Kävinkö hankkimassa liikuntarannekkeen: en. Kävinkö juoksemassa viisi kilometriä: en. Istutinko ystävän tuomat pelakuun taimet: en. Noh, siivosin kuitenkin keittiön kaapit, pesin ikkunan, josta ihana kevätaurinko suorastaan porotti keittiöön sumeiden tahrojen läpi. Kävelin Kissin kanssa Tuomiokirkon sillan yli ja Auran rantaa aina Tuomaan sillalle ja siitä yli takaisin kotiin. Bongasin Piispankadulla ruusupuiston, jonka hehkua ensi heinäkuussa en malta odottaa. Aloitin Kissille villapaidan, samalla mallilla kuin Riitullekin tein:
Täällä Hämeessä nyt vähän vaalihommia. Vaalikampanjaa autan ehdokkaaksi asettuneen ystäväni puolesta. Tuntuu oudolta. Olen aktiivisesti unohtanut kaikki käytännöt: kuinka paljon esitteitä kannattaa tilata, mistä, miten toimii työkalu, jolla esitteitä taitetaan…
Italian opiskelussa ollut tauko, kun kaksi viikkoa on pidetty ”hiihtolomaa”. Olen kyllä ahkerasti seurannut kaiken italiankielisen, mitä tv lähettää. Ihan pirteä uusi yllätys on ollut Teemalta tuleva Syyttäjä Imma Tataranni, kauniissa Basilicatan maisemassa työskentelevästä naisjuristista kertova sarja: Imma ratkoo rikoksia ja on todella energinen ja energisoiva, suosittelen!
Aamulla sitten koulunpenkille taas. Italian opiskelu jatkuu. Iltapäivällä tulee ystäviä kylään, sillä vähän juhlanpoikasta: puoliso täyttää 75 vuotta! (jestas, en uskalla edes kommentoida). Saattaa olla, ehkä mummon murutkin ilmaantuvat, joten ihana viikonloppu odotettavissa.
Viikon voimalauseet silti tarvitaan:
Eli vapaasti suomennettuna: ”Ei ole koskaan liian myöhäistä keksiä itsesi uudelleen. Aloita uusi ura 40-vuotiaana. Rakastu 50-vuotiaana. Opettele tanssimaan 60-vuotiaana. Aloita täysin uusi elämä 70-vuotiaana. Älä enää sano, ettet voi. Sinä voit ja sinun pitää. Unelmilla ei ole parasta ennen -päiväystä!”
