Mansessa nääs

Automatka Tampereelle lauantaiaamuna oli yhtä räntää ja harmautta, kunnes saavuin Pirkanmaalle. Lempäälän kohdalla jo pilvien lomasta pilkotti sinistä taivasta ja kohta aurinko häikäisi ja lumi kimalteli! Näin vanha opiskelukaupunkini tervehti minua, kun rantauduin Näsijärven rantaan uudelle asuinalueelle, jossa ystäväni uusi koti on.

Näsijärvi ja kauempana Näsinneulan torni

Kaunista! Näköala järvelle, iso parveke ja kaikki uutta – tietenkin, koska talo on ihan uusi. Järvellä vaelsi lenkkeilijöitä, luistelijoita ja hiihtäjiä hurmaavassa aurinkoisessa ulkoilusäässä. Pieni tuulenvire kuitenkin sai viiman tuossa noin 8 asteen pakkasessa tuntumaan tosi viiltävältä, joten hyvä, että olin varannut toppatakin ja paksun kaulaliinan.

Syötiin, juteltiin, käytiin katsomassa Satun lapsien uudet kodit, taas juteltiin.

Tunnelmallinen päivällinen kynttilänvalossa. Ulkona sininen hetki.

Sitten saatiin idea lähteä elokuviin! Wau, mikä leffa! Aivan huikeaa tanssin tykitystä ja taustalla vielä hyvä tarina, jonka ydin oli siinä, että sinun pitää ja sinä ansaitset saada juuri sen mitä haluat. (Magic Mike’s Last Dance, https://www.youtube.com/watch?v=pBIGdw-BRxw)

Mentiin sitten vielä olutpanimoravintola Plevnaan juomaan yhdet drinksut ja setvimään elokuvaa oikein perinpohjaisesti. Kävely sitten Ranta-Tampellaan narskuvassa pakkasessa. Kyllä nukutti hyvin!

Kotona odotti kaksi riehakasta hauvaa. Riitun villapaita oli kuivunut (laitoin sen kasteltuna vetäytymään, kun olin juuri saanut valmiiksi ennen Tampereen reissua) ja kyllä se ihan hyvin sopi hänelle:

Kyldyyriä, museoita!

Olen todella jo museokamaa!

Kulttuuririentoja Turun malliin. Tiistai-keskiviikko varsinaista hengen, jos kohta myös ruumiin ravintoa. Ystävä-työkaveri tuli yökylään ja kävimme Kiss-koiran kanssa hänet hakemassa kirpeässä pikkupakkasessa auringon häikäistessä jopa Kupittaan asemanseudun parhaimmaksi versioksi itsestään. Olin tehnyt kaukaa viisaana kasvissosekeittoa (se onkin taitolaji, jos talossa ei ole sauvasekoitinta eikä perunanuijaa). Karjalaiset sanovat, että ”pitkämatkalaisil pittää ain olla ruokaa”. Helsingistä Turkuun on pitkä matka.

Kävimme lounaan jälkeen sitten Turun kulttuurin kimppuun. Olipa päätä virkistävää, kuten ystäväni sanoi. Ensin Aboe Vetukseen, jossa oli film reader Mika Taanilan valokuvanäyttely siellä nykytaiteen puolella. Sanalla sanoen, en ihan päässyt sisälle. Nykytaide vaatisi enemmän keskittymistä ja pohdintaa tai sitten kauniita, sykähdyttäviä kuvia, jotka heti koukuttavat. Tämä ei ollut sitä.

Mutta historiallisella puolella sukkuloimme keskiaikaisen Turun pihoilla ja rakennuksissa, näimme minkälaista elämä oli silloin kaupungissa, johon saapui työtä etsimään miehiä ja naisia, köyhempää kansaa, joiden tulevaisuutena oli olla joko piikana tai renkinä, ehkä päästä oppipojaksi ja edetä ammattilaiseksi. Vauraampien perheiden pojista saattoi tulla pappeja, kauppiaita tai sitten sotilaita (joiksi kutsuttiin tietenkin myös köyhempiä). Naisilla oli edessään piikominen tai hyvässä lykyssä pääsi naimisiin vähän korkeammalle askelmalle.

Aboe Vetuksessa on kaivettu esille keskiajan kaupunkia, joka osin näkyy myös lasisten lattiaruutujen alta ennen kuin laskeudut hämärään keskiaikaan, ammoin vajonneeseen ja nyt esille kaivettuun kaupunkiin pitkin kivirappusia. Tunnelma on selittämätön – kannattaa kokea.

Päiväkahvit taidekahvila Art Cafessa Auran rannalla, jossa aina uusia näyttelyitä seinillä ja hyvät cappuccinot. Vielä vein ystäväni Tuomiokirkkoon ja sen yläkerrassa sijaitsevaan museoon, jossa olin jo pari viikkoa sitten käynytkin. Tuomiokirkko on oikea Suomen Notre Dame, kestänyt monta myllerrystä, palanut ja taas korjattu. Turun palossa säästyi kuitenkin esimerkiksi kirkolta lähtevän Piispankadun varrella yhä sijaitseva Piispantalo, jossa käsittääkseni hiippakunnan piispan virka-asunto vieläkin on. Piispanvirastokin on lähellä kirkkoa.

Oli kiva päivä! Illalla syötiin kulman takana kreikkalaisessa ravintolassa pienet iltapalat ja vielä jaksettiin aika pitkään parantaa maailmaa keittiön pöydän ääressä. Aamulla saatoimme taas Kissin kanssa vieraan Helsingin junaan.

Innostuin siinä määrin vierailusta, että lähdin vielä iltapäivällä pitkälle lenkille aurinkoiseen pakkasilmaan. Kävin myös Sibelius-museossa, jossa kohokohta oli kuunnella kuulokkeilla pitkästä aikaa Finlandia. Ehkä kaunein kappale, minkä tiedän (tosin ”kaunein” on usein se, joka sillä hetkellä iskee – se voi olla huomenna John Lennonin Imagine ja ylihuomenna Queenin Bohemian Rhapsody). Kun sen kuulee orkesterilla tunteella soitettuna pauhaavine nousuineen ja hiljaisine viuluosuuksineen, niin kylmät väreet kulkevat pitkin ihoa. Museo on ihan parinsadan metrin päässä asunnostani, aion vielä mennä sinne uudestaan. Se on ulkoa aika tylyn näköinen, matala moderni ja tumma rakennus, mutta sisältä hyvinkin tyylikäs. Siellä on paitsi tuokiokuvia ja esineitä Sibeliuksen elämästä, myös konserttisali ja musiikkiin liittyvää materiaalia, vanhoja soittimia, nuotteja hyllymetreittän.

Säveltäjämestarin pöytä viuluineen ja nuotteineen

Näyttelyosastolla oli myös kauniita tanssikuvia esittelevä Ballet-näyttely: turkulaisten tanssinopettaja Teija Huuskon ja valokuvaaja Jaska Poikosen näyttely, joka koostuu tunnelmallisista baletin estetiikasta ammentavista kuvista:

Lasikattojen alla
Meditaatio

Nyt olen taas Lopella. Käytin Kiss- ja Riitu-koiran trimmauksessa luottopaikassa Riihimäellä ja huomenna autoilen Tampereelle katsomaan Satu-ystävän uutta kotia. Tällaista tämä reissaaminen Turku-Loppi -akselilla nyt on, mutta otan sen vapautena: on ainakin kaksi paikkaa, joista valita, jos alkaa tympiä! Taas tulee mieleen tuo Diandran kaunis laulu, jonka sanoja ihan sattumalta jäin oikein pohtimaan jokin aika sitten. Kertoi samoista tunnelmista kuin omani:

”…Sitä ainutta etsimään jään. Mun sydämeni jonnekin kaipaa. Se sanoo mulle jonnekin mee.
Siellä missä pilvien laivaa kevyttuuli keinuttelee. Ei helppoa ole sitä sulle selittää, ne jotka sen tietää, ymmärtää. Olen kaukana kotoa ja aina kotonani...”

Tänään on tämän kamalan järjettömän sodan vuosipäivä… Keskipäivällä, kun kävin Lopen kirjastossa, alkoivat kirkonkellot soida. Ihan pysähdyin parkkipaikalla. Suomalaiset muistavat ukrainalaisten hätää. Mutta muistavat myös koko sodan kaikkia uhreja: venäläistenkin äitien ja vaimojen, lasten hätää, valheellisen propagandan uhreja… Mitä voin tehdä? Aika vähän tässä maailmantilanteessa.

Slava Ukraini!

Mistä aikaa lisää?

Nythän sitä luulisi, että aikaa on rajattomasti, kun ei ole työelämässä. Katin kontit! Nyt pitää ahnehtia tietenkin kaikki, mistä jäänyt paitsi a)nuoruudessa b) matkustelussa c) opiskelussa d) lukemisessa e) ihan vaan olemisessa.

Ei se sentään ole enää sitä suorittamisen painetta, mikä oli ns. ruuhkavuosina (kukahan tuonkin keksi? Ihan kuin sen ”ruuhkan” jälkeen sinulla ei olisi mitään tekemistä, ei ketään palveltavaa tai hoidettavaa, ei ketään tavattavaa, ei mitään opittavaa…?

Paineita ei tietenkään sinänsä ole, koska kukaan ei enää pysty painostamaan (jos tietenkin on itse jotain muuta kuin nynny). No, ehkä sukulaiset yrittävät laittaa ruotuun, mutta tässä iässä viis veisaan heidän tai kenenkään muunkaan mielipiteistä.

Se kiire ja paine on nyt toisenlaista. Voisi jopa sanoa, että myönteistä. Nyt pitää vaan ehtiä tehdä kaikki, mitä haluaa, koska aika loppuu, hiekka tiimalasissa valuu! Ja tähän asti piti elää tajutakseen sen. Koska, niinhän se on ollut jo aina: et voi ikinä tietää, mikä on se sinun viimeinen päiväsi, olit sitten vaikka kuinka nuori, vanha, terve, treenattu, rikas… Kun ollaan kuudenkympin ja kuoleman välissä, onneksi alkaa asioiden todellinen laita asettua paikalleen. Se on se, että antaa palaa, kiitä joka päivästä, ole onnellinen kaikesta hyvästä äläkä oleta mitään asioita itsestäänselvyyksiksi, koska sinä itse päätät – jos et elämästäsi, niin sen sisällöstä.

On toki hienoa, että jossain määrin jo aletaan kertoa kaikenikäisistä ihmisistä realistisesti. Eli että ”ruuhkavuosia” elävät ihmiset eivät kaikki ole pienten lasten vanhempia, jotka kiikuttavat jälkikasvua päiväkodin ja kodin väliä ja odottavat, että saavat asuntolainan maksettua. Kaikki sinkut eivät haaveile häistä ja parisuhteesta. Kaikki yksin asuvat eivät ole yksinäisiä, vaan hervottoman onnellisia omasta rauhastaan. Eivätkä kaikki eläkeläiset työntele rollaattoria ja valita vaivojaan, tai työntelevät, mutta eivät valita! Ja niin edelleen, loputtomiin.

Aikaa lisää saa vain siten, että käyttää aikansa hyvin. Ei manailemaan maailman vääryyttä tai huonoa onneaan. On ihmisiä, jotka ovat pelastuneet monesta surkeudesta ja silti syyttävät kohtaloa. Miksei voisi kiittää, että selvisi? Sairaudet tulevat yllättäen ja kohtuuttomasti, ei niistä voi olla iloinen. Itse olin aika kauan katkera monestakin asiasta. Sairauksista, työpaikkakiusaamisesta, luottoystävien pettämisestä. En totisesti voi sanoa oppineeni olemaan välittämättä niistä. Mutta olen saanut helpotusta siitä, että yritän koko ajan päästää irti menneestä. Niin kauan kuin henki pihisee, pihisköön iloisesti (vaikka räntää tulee tupaankin).

Kun jaksaisi itse koko ajan tällä tiellä – no ystävät auttavat!

Huomenna tulee ihana ystävä yökylään. Kuljeksitaan kaupungilla, käydään Aboe Vetus -museossa ja Auran rannalla kahvilla. Jutellaan kaikesta. Minulla on onneksi noin viisi-kuusi ystävää, joiden kanssa voin olla ihan oma itseni. Valitettavasti en heitä kaikkia kovin usein tapaa kasvokkain, mutta onhan nämä digitaaliset keinot. Kiitos ystävät teille. Toivon, että voin antaa jotain myös takaisin, ainakin kunntelemista.

Niin, ja ollaanhan me tän ikäiset ihan kartalla kaikesta. Kato vaikka juutuubista (joskus mainosten jälkeen vasta näkyy):

https://www.youtube.com/watch?v=DE55TZb3kOc

Talvi palasi Turkuun

Piispankadun satumaa

Eilen ajelin taas kymppitietä tänne ja toin samalla lumikelit tullessani tähän eilisaamuna vielä niin vihreänharmaaseen kaupunkiin. Minulle tulee ystävä, entinen työkaveri alkuviikosta kylään ja nyt viikonloppuna kahvitellaan toisten ystävien kanssa. Kiss-koira osoittautui jälleen viisaammaksi kuin oletin. Makasi vähän tylsistyneenä etupenkillä koko matkan lukuunottamatta sitä, kun hain baarista kahvin kestomukiini ennen Forssaa. Mutta kun oltiin 300 metrin päästä Turun kodista, hän nousi istumaan ja oli sen näköinen, että no vihdoin ollaan perillä. Ja sisällä piti heti hakea lelukopasta retuutettava pehmoeläin ja leikkiä hetki ennen kuin sain riisuttua ulkovaatteitakaan.

Tänään opiskelin tunnin italiaa (nythän on hiihtoloma, joten ei tunteja), kuuntelin Sami Minkkisen nettiluentoa Luo elämäsi uudelleen, kävelin runsaat 9 kilometriä lumi- ja räntäsateessa koiran kanssa ja ilman, katsoin Areenasta väliin jääneen jakson sarjasta Isä Matteon tutkimuksia. Piti siivota, mutta en viitsinyt. Huomenna!

Bongasin myös nerokkaita mainoksia kaupungilla:

Kyl mää tulisin, muttei ny kerkee
Yliopiston pihalla pimeän aikaan heijastuva teksti

Kiss-koira on innoissaan, kun täällä kaupungissa on niin runsaasti uusia tuoksuja, että joka pensas pitää tarkastaa, kuono tunkea syvälle lumeen saadakseen mahdolliset viestit avattua. Vastasatanut ja märkä lumi kyllä teki tassukarvoihin varsinaiset jättiläismäiset lumitossut. Niitä sai suihkussa sulatella:

Lumikenkäkoira

Ystävänpäivää Turun malliin

Kiitos kaikki ystävät, jotka muistitte minua! Olin tämän ystävänpäivän ihan yksin, omassa hurmaavassa seurassani. Eikä yhtään tullut ankea olo. Kävelimme Kiss-koiran kanssa taas mutkikkaat reitit, joilla aina opin jotain tämän kaupungin historiasta ja pääsen ihastelemaan niin kauniita vanhojen talojen yksityiskohtia. Tänään käytiin Aurajoen rannassa ja poikkeuksellisesti käveltiin myös Hämeentietä (vai onko se katu?) yliopistosairaalalle ja kurvattiin siitä Kauppakorkeakoulun ohi. Kaukana kiiltelivät Caribia-kylpylän valot ja niitä välttelimme: uukkari kohti yliopistonmäkeä.

Kun vein Kissin kotiin, lähdin humputtelemaan kaupungille. Oi mikä keväinen kaupunki! Mikä vapauden tunne! Aurinko paistoi ja oli ihan kuin Pariisissa tai kenties Pietarissa: joen rannassa paljon paikkoja, jonne kansa oli tullut istuksimaan. Terassikausi siis näyttää avautuneen.

Istuin hetken Tinton terassilla katsellen jokea ja ihmisiä. Viereisessä pöydässä kikatteli tyttöpari viinilasien ja ystävänpäiväonnittelujen kanssa. Minulle tuli niin hyvä mieli heidän hyvästä mielestään. Ihan piti pidätellä itseään, ettei olisi mennyt sanomaan, miten kivaa on viettää ystävänpäivää ystävän kanssa! En mennyt, nautin vain kaukaa.

Terassi, Tinto, Aurajoki, aurinko…

Soitin muutamille ystäville. Olin myös lähettänyt kortteja. On aika lohdullista yhtäkkiä huomata, että kyllä niitä ystäviä on. Vaikkei kovin monta tositosi hyvää, mutta sitäkin parempaa ja luotettavampaa. Yritän muistaa kiittää heistä joka päivä, samalla kun kiitän siitä, että olen elossa ja saan kokea kaunista. Esimerkiksi tänään. Kävelin sitten vielä Tuomiokirkkoon. Matkalla näin monta upeaa vanhojen talojen yksityiskohtaa. Mutta itse kirkossa tuli niin rauhoittava ja tyyni olo. En ole yhtään uskonnollinen, siis ainakaan kristillisesti, mutta arvostan henkilöitä: Jeesusta, Gandhia, Gautama Buddhaa… Kirkoissa on taikaa. Niissä on hyvä pysähtyä, miettiä ja rauhoittua. Sytytin kynttilän isälleni, on iso ikävä. Samalla myös muille ystävilleni, jotka ovat poissa: Helena, Matti, Lefa, Ville, Aimo ja kaikki muut. Kiitän, että olitte elämässäni, jotkut edes pienen hetken.

Isä, sinulle. Ja ystäville.

Kävin myös kirkon yläkerran museossa, jonne aion palata vielä. Siellä oli esineitä, jotka olivat jo tuomiokirkon alkuaikoina kirkossa. Puusepän töitä viidensadan vuoden takaa!

Pieta, tuomiokirkon museossa. Koskettava teos.

Kun nyt kuitenkin oli ystävänpäivä, niin päätin kohdella itseäni ystävällisesti. Kutsuin itseni pizzalle ihan kivenheiton päähän kodistani. Pikku Napoli (Lilla Neapolitane) -pizzeriassa sain ehkä Suomen parhaan pizzaelämyksen. Eikä ravintolassa edes tarjoilla viiniä! (säästyi kiusaukselta, kiitos!)

Yllä vielä kuva kotikonnuiltani. Vähän tulee mieleen, että välimerellistä rentoutta ilmassa! Lapsi pötköttää päiväunia rattaissa, vanha tuoli on tuotu tarjolle odottamaan uutta omistajaa. Ja kun menisi vähän syvemmälle meidän pihalle, sieltä löytyy polkupyörää, kahvakuulaa, kaikennäköistä pihatavaraa… Ei kuitenkaan mitään roskaa tai jätettä. Aika rento meininki!

Täytyy olla iloinen tästä päivästä! Ja enhän ole yksin täälläkään Turun kodissa. Uskollinen ystäväni Kiss rakastaa niin paljon minua eikä jätä minua silmistään.

Olenpa onnen tyttö!

Uskollisin ystäväni

Kesytetty?

Saint-Exuperyn ”Pikku prinssi” oli minulle hyvin tärkeä kirja jo teini-iässä. Se on tavallaan lastenkirja, mutta toisaalta se on jopa filosofinen ja aatteellinen kirja aikuisille. Tänään kuuntelin siitä tehtyä laulua, joka on oikeastaan tiivistelmä koko kirjan ajatuksista. Siitä, että ystävä on niin tärkeä. Siitä, että pitää uskaltaa kesyttää itsensä, luottaa, jos haluaa olla aito ystävän edessä. Kirja muistuttaa, miten ystävät ovat tärkeintä maailmassa, läheiset ja se, että pyrimme olemaan avoimia heidän seurassaan. Kunpa oppisin siihen!

Hyvää ystävänpäivää!

Iltaa Suomen Turusta

Istuskelen vanhan puutalon keittiössä, koska keittiö on melkein paras paikka kaikissa taloissa. En saanut puuhellaa syttymään, mikähän siinä on, että maalaistyttö ei osaa enää? Niin jo kaipasinkin tänne yliopistonmäelle, tuomiokirkon kellon ääneen ja näiden lattialankkujen narinaan. Nyt viivyn ainakin muutaman päivän, yritän saada turkulaisia asioitani hoidettua ja huomiseksi luvattua aurinkopäivää hyödynnettyä Kiss-koiran kanssa jossain jokirannassa.

Oli tämä viikonloppu täynnä surua, kaipausta, mutta myös ystävyyttä, toveruutta, hyviä keskusteluja ja kodikasta yhdessäoloa.

Toverimme Ville lähti lauantaina viimeiselle matkalleen.

Ville poistui elämästämme, mutta ei muistoistamme.

Hautajaiset, muistotilaisuudet ovat raskaita ja niissä tulee surun lisäksi se käsittämätön tunne: onko tuo ihminen oikeasti nyt poissa kokonaan, emmekö enää ikinä kohtaa`? Se on jotain, jota ei vain osaa käsittää. Uskon itse, että kohtaamme vielä jollain energian tasolla, mutta ei varmasti koskaan fyysisesti, siten, että voisimme halata ja pitää kädestä.

Lauantain surujuhlasta kiirehdimme sitten kotiin, koska blinitaikina oli jääkaapissa ja lisukkeet odottelivat esillepanoa. Jaakko-poikani appivanhemmat tulivat illalla meille syömään. Nämä meidän yhteiset ruokasessiomme ovat aina olleet iloa ja hyvää mieltä täynnä. Niin nytkin. Itse asiassa se oli hyvä lopetus vähän murheelliselle päivälle. Liian vähän elämässä on tilaisuuksia jutella, vaihtaa mielipiteitä, ehkä vähän väitelläkin. Ja onhan meillä tietenkin yhteinen harrastus: kehumme omia lapsiamme ja etenkin niitä lapsenlapsia.

Unettoman unelmia

Joskus vaan käy näin. Nukun nykyisin pitkiä, kahdeksankin tunnin unia. Näen omituisia unia kylläkin, mutta ne eivät ole mitenkään pelottavia. Mutta toisinaan käy siis näin kuin nytkin: kello on neljä enkä ole nukkunut silmäntäyteistäkään – lukuun ottamatta sekunnin triljoonasosaa, jona huomasin torkahtaneeni kirja vatsan päällä. Silloin, oi silloin olisi pitänyt vain sammuttaa valot ja antaa unen tulla, mutta kun höhlä vaan tarttui kiinnostavaan kirjaan uudelleen, etsi hukkaantuneen sivun ja rivin, jolle jäi. Ja sitten se oli menoa, ja tässä ollaan.

Yritän mahtua kapeaan sänkyyn, jossa pikkukoira on änkeytynyt peiton alle jalkopäähän (ja murahtaa jos liikaa siirtelen asentoani) ja isompi taas nukkuu ihan kuin Euroopan omistaja suurin piirtein keskellä sänkyä, ellei nyt sitten hivuttaudu ihan iholle niin että kuono on kaulan päällä tai nenä korvassa, jonne vienot henkäykset ja raskaat huokaukset sitten tuovat intiimiä tunnelmaansa. Kas kun se leveä sänky on siellä Turun kodissa, ja nyt on Loppi-viikko kaikkine täällä tehtävine pikku askareineen.

Pikku askareet ovat esimerkiksi kirpputoripöytä, jota piti vahtia ja järjestellä. Puolet tavaroista meni kaupaksi enkä jäänyt häviölle, mutta ottaahan se päähän taas raahata loput vaatteet ja astiat takaisin kotiin ja aprikoida, viitsisikö vain lahjoittaa pois vai vieläkö yrittäisi… On sellaisiakin tavaroita, joista pitkin hampain luopuu eikä niitä haluaisi ihan ilmaiseksi antaa. Jos joku niistä vähän maksaa, tarkoittaa se myös, että hän todella niitä tarvitsee ja arvostaa. Tavaroita on kyllä saatu poistettua tulevan muuton tieltä kiitettävästi. Huomenna käyn kirjahyllyn kimppuun ja kovetan sydämeni: ne kirjat, joita luen uudelleen ovat enää harvassa; ne joita en enää ole lukenut vuosikausiin. pitää antaa pois. On myös monia sellaisia, jotka tulevat mieleen ajoittain ja niistä saa lohtua ja ideoita, kuten monet runokirjat. Kaarlo Sarkian, Eino Leinon, Katri Valan tai Harmajan runot elävät edelleen ja ne pitää säilyttää.

Nytkin olen etsiskellyt sopivaa säettä lauantain hautajaisiin: toverimme Ville saatetaan viime matkalle. Työväen surumarssissa on tähän niin sopivat sanat, mutta ne eivät toki istu jäähyväisiksi: ”Rauhan me silloin saamme loppumattoman, kun meidät lasketaan poveen maamme armahan…” Ehkä laitan punaisen ruusun tai neilikan kanssa vain kiitokset ystävyydestä. Hautajaiset eivät ole mikään kaivattu tilaisuus ja itse olen (kuten todettu usein) kova itkemään liikutuksesta, joten vähän pitää itseään kasata lauantaita varten.

Ulkona on kova tuuli – kävin ikkunasta katsomassa, miten puut taipuvat ja vähiin kutistunut lumipeite sen kuin hupenee. Ilmassa on ollut jo kevättä, vaikka huikean kirkkaat helmikuun aurinkopäivät olivat ihan äsken.

Dementiako iskee? Vuokarisäntä oli käynyt Turun asunnossa ja laittoi hymiöiden kera viestiä: ”Täytin puulaatikon, kastelin sun kukat ja sammutin telkkarin yläkerrasta”. Mitä hittoa! Olen vieläkin järkyttynyt. Tv on siellä soitellut viikon ja enemmänkin. Minä, joka aina (lue=aina!) tarkistan hellan pois päältä, jääkaapin ovi kiinni, vessassa ei hana juokse, valot sammutettu, radio kiinni, kynttilät sammutettu, puuhellassa ei edes himmeää kekälettä… Ja tv päällä, en voi käsittää! Olenko alzheimerissa siis jo? Mietin pääni puhki ja halutti heti kaahata tuo 156 kilometriä tarkistamaan, mistä on kyse. Mitä se nyt olisi auttanut, kun telkkari on kiinni eikä hätää. Mutta kun aloin sitä oikein pohtia, muistin, että lähtiessä oli kiire, kun piti olla ennen puolta päivää Lopella; koira odotti hihna kaulassa eteisessä ja pihassa oli sähkökaapelin kaivajat ja autoni alkoi olla kai tiellä. Eikä sekään vielä. Muistin, että uusi dvd-blueray -soitin oli juuri otettu käyttöön ja tarkistin siitä, ettei levy ollut jäänyt sisälle. Ehkä se avasi myös telkkarin? Minä en kenties saa tätä mysteeriä koskaan tietää, mutta tutkin asiaa heti ensi viikolla. Takaisku! Lannistunko? En. Elämä on. (on muuten verraton toteamus, kukahan sen oikein keksikään, kunnioitusta hänelle)

No nyt kun tässä näköjään on aikaa aamuyön verran, niin kerronpa vielä, mitä kivaa olen tehnyt. Olen varannut minulle ja ystävälleni liput Antti Tuiskun konserttiin Tampereelle! Antti on ihan ehdoton paras sympaattisin Suomen pop-taiteilija! Siis taas sinne samalle Nokia Arenalle, missä syksyllä koin Stingin. Sitten huomasin, että Kormu Run vihdoin järjestetään ja aion ilmoittautua. Se 10 kilsan juoksu on jäänyt jo kahdesti väliin koronan takia. Jos nyt ei siihen päivämäärään tule mitään muita ISOJA juttuja. Suunnitellaan näet ystävän kanssa jonkinlaista halpamatkaa kevääksi. Minulla on Finnairin pisteitä käyttämättä ja ne poistuvat ennen maaliskuun loppua, joten paineita on. En tiedä, mihin ne loppujen lopuksi hyödynnetään, mutta en kyllä haluaisi niitä Finnairille lahjoittaa.

Kun nyt kirjoista äsken oli puhe, suosittelen kovasti Anna Perhon jo aikoja sitten (2011) julkaisemaa kirjaa Anna palaa – Elä omaa elämääsi, älä muiden. Se nyt vaan sattui silmääni kirjastossa. (Minulle käy aina näin: palautan kirjat viime tingassa enkä pystyisi ottamaan mitään uutta, kun jokin uutuuskirja on kesken ja palautuspäivä lähenee – ja sitten tulee eteen juuri näitä kiinnostavia. Mutta annas olla, jos menet kirjastoon ilman mitään suunnitelmaa vain hakemaan ”jotain”, niin todellakin, koko kirjasto on täynnä kaikkea ihan hömppää, jota ei todellakaan halua kantaa kotiin) Mutta tämä Perhon kirja on niin tervehdyttävä ja realistinen ja rehellinen. Ennen kaikkea sen sanoma on juuri se, mitä itse nyt olen alkanut edes hitusen ymmärtää: kukaan muu ei saa määritellä sinua eikä sinun elämääsi kuin sinä itse. Tässä yksi kiteytys Perhon kirjasta:

Ihmisiltä aina kysytään niiden elämän mottoa. Senhän odotetaan olevan jotain ylevää, humaania, kaunista. Minä sain mottoni Hal Elrodin Aamun ihme -kampanjasta tai onkohan se nyt verkosto. Joka tapauksessa se on yksi niistä ajattelusuunnista, jotka todistavat todeksi sen, että ihminen pystyy niin paljon enempään kuin mitä luulee tai mitä hänelle on opetettu. Motto tai elämänohje, minusta aika hieno, sillä se antaa mahdollisuudet kaikkeen ja omin sen heti: ”Unohda logiikka, rajat ja käytännöllisyys!”

Iida Rauma: Hävitys

Pitkästä aikaa ehdin kirjoittaa lukemistani kirjoista. Tässä välissä niitä on ollut kyllä paljon, kaikista ei jaksa kirjoittaa, vaikka hyviä olisivatkin.

Aloitin Iida Rauman Finlandia-voittoromaanin Hävitys innokkaana. Heti ensi sivuilta kävi ilmi, että tarina kulkee juuri uusilla kotikulmillani Turun yliopiston ympäristössä. Vähän kuin lapsi karkkikaupassa löysin ihan tuttuja taloja ja katuja ja hyvä etten huudahdellut, että ”tuolla mä oon ollut!”. Googlessa piti käydä vähän väliä katsomassa milloin minkäkin rakennuksen historiaa, joka kulki kerronnan mukana aina Turun palosta ja yliopiston perustamisesta, Henrik Gabriel Porthanista sun muista lähtien.

Kirja on saanut paljon kommentteja. Se kertoo kiusaamisesta ja Suomen ”lapsivihamielisyydestä”, kuten kirjailija palkintopuheessaankin totesi. Kerronta on pitkiä, joskus lähes sivun pituisia lauseita, paljon repliikkejä Turun murteella. Itse tarina aukeaa pikkuhiljaa, eikä rakenne ole mitenkään kovin helppo lukijalle.

Kyse on siis kiusaamisesta, eniten henkisestä, vaikka fyysistäkin väkivaltaa on mukana. Syrjimistä, huomiotta jättämistä, ”outona” pitämistä, huijaamista. Kamalinta tässä on, että kiusaamista harjoittavat myös aikuiset, etenkin opettajat.

Niin, ei se ole kamalinta, että se on kirjoitettu kirjaan. Pahintahan on, että se ei ole keksittyä ja sitä tapahtuu koko ajan myös nyt.

Aina kun puhutaan pienten koulujen ihanuudesta, tekee mieli vähän kysyä, että ehkä pienet koulut kaikesta positiivisesta yhteisöllisyydestä huolimatta pystyvät kätkemään kiusaamisen paljon paremmin kuin isot – nimittäin opettajien harjoittaman kiusaamisen. Jos koulussa on kolme opettajaa, joista yksi on se rehtori, pomo, joka pomottaa myös lapsia, onko niillä kahdella muulla tietoa siitä, miten pomottaja kohtelee lapsia ja ennen kaikkea rohkeutta puuttua siihen. Tällaisia tapauksia on ja minulla on omakohtaista kokemusta – en tiedä, onko Rauman kirjassa kyse ns. ”pienestä” koulusta, mutta on tärkeää ajatella myös idyllisen pikkukoulun mahdollista toista puolta.

Kirjan lukeminen otti koville ja ahdisti. Jätin sen kesken, koska tiesin juuri sen, miten totta se on. Nykyisin jätän herkästi kirjan alkuunsa, jos se aiheuttaa pelkästään huonoa oloa. (Näin tein myös edelliselle Finlandia-voittajalle, Jukka Viikilän kirjalle Taivaallinen vastaanotto, mutta en ahdistavuuden takia vaan mielestäni se oli sekava ja haiskahti sovinismilta.) Tietenkin harpoin ja luin sitten Hävityksen lopun, mutta en halua menettää mielenrauhaa syventymällä ankeuteen, jonka tiedän olevan totta. Kirjassa ei ollut odotettavissa onnellista loppua, mutta loppu oli kaikesta huolimatta hyvä. Hävitys on hyvin kirjoitettu ja tärkeä kirja ja toivon todella, että moni lukee sen (kokonaan) ja havahtuu.

Sunnuntain rauhaa

Musta koira ja häikäisevä hanki

Nyt sataa räntää. Eilen olikin aika keväinen sää ja saatiin Kissin kanssa viilettää pitkin kovaa lumikenttää mielin määrin. Tänään on outo olo, kun villapaita valmistui enkä ihan tiedä, mitä alkaisin. Hätäpäissäni aloitin kyllä pikkukoiralle villapaidan, en tiedä, tuleeko siitä mitään, kun on vähän itse säädetty ohjetta. Mutta eihän tv:n Ivaloa tai leffoja VOI katsella tekemättä käsillä jotain!

Viides villapaitani – nyt pitänee vaihtaa kohdetta!

Saattaa olla, etten tänään tee juuri mitään. Paitsi käyn taas isomman koiran kanssa jossain pellolla juoksentelemassa.

Perjantaina ”luovutin” villapaidan tilaajalle Helsingissä. Samalla reissulla kävin Kansallismuseossa katsomassa Gallen-Kallelan näyttelyn, hyödynsin museokorttia, joka on ihan verraton keksintö! Akseli Gallen-Kallelan töistä olen aina pitänyt. Ja museossa on kiva käydä. Rauhallinen tunnelma, kiireettömyys ja omaa tahtia voi edetä, viipyillä tai jättää jonkin vain väliin, jos ei tykkää. Tällä kertaa jätin todella väliin yhden salin, jossa oli Akselin tauluja Afrikasta ja Meksikosta. Ristiriitaiseksi myös seinille laitetut selostukset kuvasivat näitä matkoja. Nehän olivat kolonialismin ja valkoisen herrakansan tapa kohdata ”eksoottisia” maita, ihmisiä ja eläimiä. Taulu, jossa Akselin ampuma gepardi on kuvattuna maassa on todella oksettava, sen tunnistin kaukaa enkä mennyt lähelle. Mutta suomalaiset maisemat esimerkiksi Keiteleeltä tai Imatralta ovat ihania, samoin kuin Kalevalan tarinoiden kuvitukset.

Imatrankoski talviasussa Akselin aikaan
Museon logo paperikassissa

Nyt vasta tajuan, miten nerokas on Kansallismuseon logo, kun tarkemmin sitä rauhoituin katsomaan. Siinähän on todellakin neljä kirjainta: KMNM eli KansallisMuseo ja NationalMuseum.

Kyllä tänäänkin sentään jotain sain aikaan. Kävin katsomassa yli ysikymppistä naapuria sairaalassa, vein kirpparipöytään lisää tavaraa ja söin eilen tekemääni hurjan hyvää ja helppoa tonnikalapastaa, jonka reseptin bongasin jostain lukuisista ruokalehdistä, joihin olen koukussa (ihan matkalehtien lailla):