Kuukausi: joulukuu 2022

Siinä se nyt on! Jumalattoman painava täyspuinen vaatekaappi seisoo paikallaan siinä, missä pitääkin eli yläkerroksessa. Urheat nuoret uroot, Paavon kaverit, tekivät töitä puolitoista tuntia. Piti purkaa sekä kaappia että vähän myös kaapinsiirtoväylää, mutta nyt on makuuhuone just eikä melkein. Nämä ihanat nuorukaiset myös kokosivat tietenkin kaiken puretun ennalleen ja kursailivat vielä, kun kyselin, mitä moinen uroteko maksaa. Vähän pohjustin palkkaa maksaessani myös tulevaa ja sain näiltä kohteliailta pojilta luvan soittaa taas, jos ilmenee roudaus- tai remppaushaasteita.

Iltapäivällä ajelin räntä- ja vesisateessa Lopen kotiin. Poromies oli palannut Lapista; maisema oli hyvin luminen verrattuna Varsinais-Suomeen, kaikki ennallaan. On toki ihanaa, kun on taas tilaa ja oma sauna, jossa lojuin vastoin kaikkia sähkönsäästöohjeita ihan niin kauan kuin huvitti. Mutta mihin minä sitä tilaa oikeastaan tarvitsen?

Olen nyt kai sitten kotona. Vai olenko? Tuntuu, etten ole. Olenkohan kotona missään? En ole tuntenut vahvasti kotonaolemista sen jälkeen, kun muutimme Simpeleen pienestä kylästä isän rakentamasta rintamamiestalosta kirkonkylälle. Se oli iso shokki ja sen jälkeen tunsin olevani usein hyvin pihalla ja hyvin yksin. Nyt en ole yhtään pihalla. Olen yksin mutten yksinäinen. En tiedä, olenko kotiutunut tai kotiudunko enää minnekään, mutta pidän ovet avoimina kaikkeen uuteen. Ehkä minulla on koti jossain.

Tänään väsyttää. Vaikka ei ole tehty mitään ihmeellistä, niin aika on kulunut ihan siivillä. Päivän rutiinit ovat jo kehittyneet aika käytännöllisiksi. Jos nyt tässä kahden kerroksen kämpässä voi olla käytännöllistä mitään. Kun yläkerran makuutilaan mennään avoportaita pitkin ja puhelin on säännöllisesti soidessaan aina siinä toisessa kerroksessa, sitä saa liikuntaa huomaamattaan. Ja kun pikkukoira arastelee portaita ja itkee alhaalla, kun me olemme isomman kanssa katsomassa tv:tä yläkerrassa, mikäs siinä auttaa muu kuin mennä kantamaan koira ylös. Ja pieni Riitu-koira tietenkin tarvitsee oman petin, joten kanniskelen koirien petiä ylös alas, kunnes saan toisen kappaleen hankittua tälle kahden kerroksen väelle.

Aamulla ensimmäiseksi ei täällä voikaan päästää koiria ulko-ovesta aamupissalle, vaan kävellään alakertaan, jossa puetaan omat lenkkivaatteet ja koirille villapaidat, sitten vielä rappuset ulko-ovelle, josta kävellään yliopiston mäkeen pienelle lenkille. Tai käännytään oikealle ja laskeudutaan kolmannet rappuset sisäpihalle, josta päästään kadulle ja sitä kautta myös yliopiston puistoon. Sitten vasta aamupuuroa, kahvia ja koiruuksille ruokaa. Ja ruuan jälkeen sitten kunnon lenkille. Olen yksinhuoltaja!

Koirat leikkivät välillä pitkiäkin aikoja keskenään, joten ehkä heillä ei ole mitään traumaa tästä sinne tänne ajelusta ja uudesta asuinpaikasta. Itse asiassa leikit ovat tällä hetkellä hieman ”eroottisia” (ei viitsi kuvia ottaa), sillä Kiss-koiralla on kriittiset ajat eli juoksuaika. Joten ihanan uroksen puuttuessa myös vanha pirteä Riitukin kelpaa!

Tänään vihdoin sain vähän maalattua tahraisimpia seiniä. Eihän se mitenkään hienosti onnistunut, sillä huonekorkeus on kolme metriä ja kaikenlaisia mutkia ja koloja. Mutta vähän valoisampaa ja siistimpää. Pari taulua seinälle ja puuhellan lämmitystä – vanha talo ei jaksa pitää lämpöä kovin kauan. Mitä tarvikkeita tässä talossa eniten koko ajan tarvitaan: tulitikkuja, sytytyspaloja, polttopuita, koirankakkapusseja!

Huomenna odotan aamupäivällä paria salskeaa nuorukaista, jotka ovat luvanneet kantaa jumalattoman painavan kokopuisen vaatekaapin sinne mihin se kuuluu, eli makuuhuoneeseen. Sehän jäi olohuoneeseen: kannoimme (raahasimme henkihieverissä) sen muuttopäivänä nimittäin jopa kahdet portaan ylös: ensin jyrkät kivirappuset autolta ulko-ovelle, sitten ulko-ovelta suoraan lähtevät yhtä jyrkät portaan ”alakerrokseen”. Keittiöstä liu’utimme sen olohuoneeseen, koska voimat eivät todellakaan enää riittäneet kantaa kaappia kapeita 16 makuuhuoneeseen johtavaa rappusta ylös. Katsotaan, miten poikien huomenna käy!

Sitten kyllä pitänee lähteä välillä vähän käymään Lopellakin. Iso lista sen kuin pitenee tarvikkeista ja tavaroista, joita täältä puuttuu (se ripsiväri myös!).

Kaunis pakkaspäivä alkaa kallistua jo yöhön. Nyt vielä villapuseroneule esiin ja vähän aikaa englantilaissarjaa telkkarista.

Miten ihminen voi viettää joulua ilman kanelia? Melko huonosti. Kaneli unohtui Lopelle. Aattoaamuna jo seitsemältä kello soitti keittämään puuroa ja kas, kun se valmistui, tajusin, ettei talossa ole kanelia. Vuosien perinne siis katkolla. Onneksi lähikauppa on auki 24 tuntia vuorokaudessa, myös jouluisin, joten seuraavaan puuroateriaan sain oikea tunnelman! Tunnelmallinen jouluaatto jatkui Turussa itselleni uusia perinteitä kunnioittaen. Uusi kokemus oli nähdä joulurauhan julistus ihan paikan päällä. Kansaa oli ennätyksellisesti, ehkä noin 15 tuhatta. Sää kuin joulukortissa, pieni pakkanen ja aurinko paistoi.

Pukeuduin vähän parempiin, tosin rentoihin, aaton tapaan. Mutta eikä! Ripsiväri oli unohtunut kuormasta. Miten ihminen pärjää ilman ripsiväriä joulun ja välipäivät? Kaneli oli kevyempi asia kuin ripsiväri. Sitten mietittyäni elämän perustotuuksia hetken tulin siihen tulokseen, että luomu on paikallaan myös naamassa, ei vain joulupöydässä. Olen kohtuullisesti pärjännyt tähän asti – tosin lähikaupassa käynti toistamiseen käymässä hakemassa sytytyspaloja oli hieman alentava. Kukaan ei nauranut kuitenkaan. Epäilen, ettei syynä ollut valju ripsikuosi vaan se, että mummoja ei muutenkaan tarkkailla sillä silmällä. Elämä helpottuu koko ajan syistä, joista en soisi sen helpottuvan!

Kuopuksen kanssa söimme jouluaterian, aivan sen perinteisen, paitsi ei kinkkua, ei edes sitä luomua ja onnellista possua (en kuulu ihmisiin, jotka ymmärtävät tehokasvatetun ja pahoinpidellyn eläimen syöntiä, mutten myöskään hingu minkäänlaista lihaa muutenkaan). Vähän glögiä, kakluuniin ja puuhellaan tulet, joulumusiikkia. Kuopus auttoi saamaan tulet kunnolla puhisemaan:

Paavo lähti yöksi ystävälleen ja minä jäin tunnelmoimaan koirakaverien kanssa. Iltakävely yliopiston ympäristössä – saatiin olla melko rauhassa: ketään ei tullut vastaan.

Puhelimella ja whatsapilla vielä terveiset ja kuulumiset muille perheenjäsenille. Onneksi on nämä välineet!

Tänään jouluaamu alkoi suru-uutisella. Pitkään tuntemamme ystävä ja kuntapolitiikan konkari Aimo oli siirtynyt joulupäivänä taivaan kotiin. Iso aukko jää ison miehen ja suurisydämisen ihmisen jäljiltä.

Ihana Laura kävi kylässä. Muisteltiin, miten männävuosina Paavo ja Laura mylläsivät lumessa naapurimökin pihassa, kaivoivat kanjoneita ja sitten jouluaattona molemmat perheet tulivat juomaan joulukahvit ja syömään ehdottoman pakollista englantilaista joulukakkua Lauran äidin pikkumökkiin. Nyt on suuremmat lapset ja isommat ympyrät. Voi että niitä aikoja! Ja yhä nämä ”pennut” Laura ja Paavo ovat ystäviä. Molemmista on tullut itsenäisiä ja menestyviä nuoria aikuisia, joista voi olla ylpeitä.

Joulupäivän ilta tummuu, ulkona on sinistä ja valkoista. Kadulla näemmä kulkee yksi ihminen. Tuli ja halot poksahtelevat kaakeliuunissa. Kohta lähdemme koirien kanssa taas yhdelle pikkukierrokselle lähialueelle, joka kohta alkaa olla tutumpi. Tämä ilta kuluu neuloessa villapaitaa ja katsoessa televisiota. Huomenna ei ole mitään ohjelmaa. Tulin tänne lepäämään, mutta olen fyysisesti väsyneempi kuin aikoihin, mutta henkisesti aika fiiliksissä. Olen onnen tyttö: tämä asunto, tämä aika, nämä tunteet ja tämä usko ja unelmat. Olen ansainnut kaiken tämän ja lisää toteutuvia unelmia on tulossa. Heitänpä kysymyksen ilmoille: kaikki me ansaitsemme sen, että unelmat toteutuvat – eikö pitäisi uskoa enemmän hyvään tulevaisuuteen kuin vatvoa menneisyyttä?

Tulee mieleen muitakin kysymyksiä. Pitääkö ihmisen tuntea olevansa jossain kotonaan? Ehkä se on terveellistä. Hassua, tai traagista, että juuri tänään ajattelin, etten oikeastaan tunne olevani kotona missään. Ja samana aamuna tuli uutinen, että vanhassa kotikunnassani 1800-luvun Rautjärven kirkko on poltettu. Se koskettaa ja tuntee jotenkin, että minuakin on loukattu, onhan puukirkko jo ainakin 1880-luvulta. Mistä näitä sotahulluja, tuhoojia, murhaajia sikiää? Toisaalta tuntuu ajoittain väärältä ja vähän syylliseltä: täällä ollaan herran kukkarossa, rauhassa, kohtuullisen terveinäkin ja vähän matkan päässä sota. Sota! Nykyajan Euroopassa? Mieletöntä ja hyödytöntä.

Sitten aina asetun aloilleni ja ajattelen, että pitää tehdä asioita, joihin itse pystyy vaikuttamaan. Ei voi lopettaa sotaa, mutta voi kampanjoida sitä vastaan. Ei voi lopettaa eläinten pahoinpitelyä, mutta voi kertoa totuuksia tehotuotannosta ja myös eläinten viisaudesta. Joskus esimerkiksi eläimiin kohdistuva julmuus ja ihmisten ymmärtämättömyys koskettaa niin paljon, että voin pahoin. Etenkin silloin, kun sillä lasketaan leikkiä, se on kaikista pahinta. Ja osoittaa vain todeksi, miten ihminen haluaa oman nautintonsa tai ruokarutiininsa tähden unohtaa, miten porsas tai kana ovat tavattoman älykkäitä olentoja, haluavat sosiaalista elämää, leikkiä, hellyyttä. En osaa enää kovin arvostaa ihmisiä, joille nämä asiat ovat yhdentekeviä. Vaikka pidänkin itseäni vapaamielisenä, mutta eihän murhiin tai kidutuksiin tarvitse suhtautua lempeästi, vai mitä?

Joulua voi viettää lempeästi. Tehdään niin.

Kuusi ostettu ja kotiin raahattu (noin 80 senttiä säkäkorkeus, ja Säkylästä kotoisin), koristeltukin. Sienisalaatti tehty, Waldorfin salaatin kastike maustumassa. Imuroitu, puuroriisit likoamassa aamua varten.

Radiosta tulee ihanaa joulumusiikkia. Ja mikä parasta: juuri tänään pääsin joulua avaamaan Turun tuomiokirkon poikakuoron perinteiseen konserttiin. Unohdin hetkessä kaiken, se oli todellinen mindfullness-elämys: vain tässä hetkessä. Olin onnellinen. Vaikka itkinkin tuhdisti välillä häpeillen: se kaikki oli niin kaunista!

Kaunista on myös koko kaupungissa. Aamuinen vesisade vaihtui yllättäen keskipäivällä lumeen ja koko lähitienoo on kuin sadusta. Ikkunan takana lumiset puut ja lumen hiljentämät äänet saavat kuvittelemaan, että ollaan jossain ihan muualla kuin ison kaupungin keskustassa.

Saavuin siis eilen Turkuun auto täynnä jouluruokia ja -koristeita (juustot unohtuivat Lopen jääkaappiin – kääk!) ja koiria ja koirien tarvikkeita. Ihmeellistä, miten karvaiset tytöt ovat yhtäkkiä vain kotiutuneet. Kotitielle käännytään lenkillä automaattisesti, samoin kotiovi löytyy aina.

Ja uusi pehmeä peti patterin vieressä on paras paikka – siitä näkee emännän touhut ja on lämmin, niin, tässä vetoisessa lähes satavuotiaassa talossa:

Päivällä kävelin kiireiseen keskustaan, jotain pientä tuli ostettua. Ihmisiä oli paljon liikkeellä. Ei se minua haitannut. Tämäkin on iänikuinen ristiriitainen valitus: ”kauheesti ihmisii, en kestä, miten sinne voi mennä!” Näin sitä moni valittaa muistamatta, että on itsekin se ihminen, joka sinne tunkee. Mutta mikä kiire ja miksi? Kaikki tulee aina valmiiksi, jos ei täydellisesti, niin jotenkuten ja jotenkin (siksi en tänään pessyt lattioita vaan pyyhin tahrat talouspaperilla, heh, suosittelen kaikille!). Rauhoittavaa, kun oikeastaan ei mitään tarvitse. Joulua laitan nyt kuopukselle joka tulee aattona herättyään (eli hyvin ehtii keittää puurot ja käydä Brinkkalan torilla kuuntelemassa joulurauhan julistuksen ihan livenä tällä kertaa). On niin rauhallista ja kaunista, lumi on peittänyt puut ja läheisen yliopistoalueen puiston. Tuomiokirkon kelloon olen jo tottunut ja sen lyönneistä jo tunnistan, milloin on varttia yli tai vaille, milloin puoli tai tasan.

Näin yhtäkkiä perhe on hajaantunut eri puolille maailmaa. Hajaantunut, mutta ei hajonnut, se merkittävä ero! Puoliso lienee jo kohta täysinoppinut poromies siellä kotiseudullaan serkun porotilalla. Noista taidoista lienee kovasti hyötyä sitten joulun jälkeen Lopella? Onneksi myös Lopella on talosta (ja pihan fasaaneista!) huolta pitäviä kotimiehiä.

Nyt tuntuu hyvältä. Yhä edelleen pitää opetella olemaan tässä hetkessä, huolehtimatta huomista tai eilistä. On sellainen tunne, että pikkuhiljaa oma tie on löytymässä. Myös yhä enemmän olen vakuuttunut siitä, että on ihmisiä, jotka vievät enemmän energiaani kuin tuovat sitä. Irti on päästävä myös heistä, koska hyödytön paha mieli estää elämästä tässä hetkessä ja olemasta kiitollinen.

Jahas, taas tällainen yö. Uni ei tule. Liikaa kaikkea ilmeisesti. Mieli pyöriskelee asioissa, joille ei mitään iltamyöhällä, saati yöllä, voi tehdä. Mitä pitäisi muistaa jouluruokia varten? Mitä mukaan autoon, kun starttaan koirien kanssa Turkuun torstaiaamuna? (koirien lelut, ruuat, varmuudeksi kipulääkkeet Kissille… ei tämä nyt niin vaikeaa ole, kunhan muistaisi kaiken). Onko kaikki joulukoristeet siroteltu sinne tänne? Onko ruuvikoneen terät missä – joutuu aina vääntämään jonkin taulun seinälle tai pois seinältä. Kirjat, joita kirjastosta haalin, niitä ei saa unohtaa. Eikä joululevyjä ja cd-soitinta. No aivan, yöllähän nämä asiat juuri järjestyvätkin. Minulla on kyllä listat kaikesta jo olemassa (kauppalista, autoon mukaan -lista, ennenjouluahoidettavatasiat-lista).

Tänään siis piti olla aika rauhallinen ja jo ennalta suunniteltu päivä. Minulla oli kampaaja ja neljäs koronapiikki tilattuna, vähän juoksua muiden asioiden perässä – mm. diili pihan fasaanien ruokintaan tarvittavien kaurojen maksusta. Piti tavata myös mökkinaapuri/ystävä, mutta aikataulut menivät ristiin. Olin sitten illansuussa valmistautumassa lähtemään Riihimäen terveyskeskus kuntayhtymän hallituksen viimeiseen kokoukseen, kun yhtäkkiä tulikin mieleen, että se rokotus! Olin unohtanut täysin. Kääk. Seuraavat rokotukset tammikuussa! Onneksi kävi niin, että hallituksen kokouksen jälkeen saimme ihanan jouluaterian Teatterihotellissa ja viereeni istunut ihminen lupasi järjestää mahdollisuuksien mukaan minulle huomiseksi piikin. Katsotaan. Itse mokasin, mutta ehkä saan paikattua ystävällisen ihmisen avulla.

Onko se tämä erilainen joulu, joka unirytminkin sekoittaa? Olen iloinen joulusta, kuten aina. Mutta ehkä kaiken uudelleen järjestäminen on aivoille liikaa. Tänä jouluna en saa mummon muruja vieraiksi, enkä keskimmäistä enkä vanhimmaista lapsista. Saara matkustaa aamulla Englantiin miehensä perheen jouluun, Jussi hoitaa poroja Lapissa, Jaakko perheineen vierailee anopilla joulunaikaan. Tuleekohan kyynel silmään jouluaattona Paavon kanssa? Onneksi on puhelimet, whatsapp ja videopuhelut.

Kävin muuten lauantaina Turun tuomiokirkon edustalla myös bongaamassa joulukuusitarjonnan. Siinähän niitä oli satoja mitä kauneimpia joulupuita. Ihan pienen aion torstaina hankkia. Olen ollut ilman joulukuusta muistaakseni vain kolmena tai neljänä jouluna elämässäni, usein siksi, etten ole ollut kotimaassa. Vauvavuosia en muista, mutta eiköhän 50-60-luvun maalaistaloissa kuusi ollut itsestäänselvyys. Minulle jouluun kuuluu ehdottomasti kuusi. Tuoksuineen ja varisevine neulasineen, joita sitten löytyy vielä juhannussiivouksen yhteydessäkin.

En ole mitenkään joulu- tai uskonnonvastainen, kaikilla pitää olla jokin uskomus ja tuki. Joulu on ihana satu, jota haluan kuulla joka vuosi uudelleen ja uudelleen. En kuitenkaan hyväksy ahdasmielisyyttä jonkin tietyn uskonnon taholta. Että jotain asiaa ei saa tehdä, tai sitä ei saa tehdä jossain muodossa tai että jokin ihmisryhmä ei saa jotain. Tästähän aika usein uskonnoissa onkin kyse: kielloista ja rajoituksista.

”Yhä siteerataan Paavalia, vaikka hän kuoli ajat sitten ja oli ihminen. Otettaisiin juttuja mieluummin Jeesukselta.” Näin sanoo Vesilahden kirkkoherra Harri Henttinen. Niinpä. Ja vielä aika samaa hänen viestissään on suhtautuminen tieteeseen, jonka monet (tuli nyt Räsäsen Päivi tässä vaan mieleen) kieltävät ”uskon” vastaisena: ”Raamattu ei ole tiedekirja vaan hengellinen kirja. Biologiaa kannattaa opiskella jostain muualta kuin Raamatusta. Tiede tietää nykyisin hyvin paljon esimerkiksi sukupuolista.” Mikä tässä on niin vaikeaa, että sitä eivät ihan oppineetkaan ihmiset (jopa kansanedustajana vuosia toimineet) ymmärrä?

Ja kyllä! Se ”meidän” eli Turun kuusi oli muidenkin mielestä kaunein! Ylen äänestyksen se voitti.

Luen yhtä Aila Meriluodon päiväkirjoista, ei ihan viimeisintä vaan sitä edellistä. Noin 1980-2000 luvulle sijoittuvaa. Siinä käy niin selkeästi ilmi, miten luovan työn tekijöitä, palkittuja ja kustantajille/tuottajille tuloja tuottavia pidetään yhä, erityisesti Meriluodon luovana aikana, kevyenä ja aikaansa harrasteluun runon- tai proosankirjoittamiseen arkensa täytteenä kuluttavina lahjakkuuksina. Tämä koski tietenkin ennen kaikkea naiskirjailijoita. Aila päiväkirjoissaan – liian kilttinä ihmisenä – ihmettelee, miten voi tehdä työtä, kun aviomies höpöttää omiaan vieressä eikä asunnossa ole kunnollista rauhaisaa tilaa kirjoittaa. Samaa asiaa kuin Märta Tikkasella: juoppo arvostettu Henrik Tikkanen vaati krapula-ahdistuksissaan hoivaa tai päissään muuta huomiota, joka kaikki oli pois kirjailija-Märtan työajasta. Mutta kun nämä ”nais” etuliitteellä määritellyt kirjailijat ja runoilijat eivät olleet vakavasti otettavia muutoin kuin silloin kun kustantamo teki heidän teoksillaan isoa tiliä.

On se kummallista, että jos ihmisen luovuus ja sen luovuuden nerous on yhtä kuin sen ihmisen ura ja työ, niin kirjailijoiden työtä ei arvosteta työnä. Se nyt vaan on kirjoittelua.

Pitäisi olla lauantai-ilta, mutta kas, ollaankin jo sunnuntaiaamun puolella. Tämä ehkä kuvastaa viime viikkoja. Ja eläkkeellä piti olla rauhaa ja laiskottelua – kissan viikset!

Levyltä tulee joulumusiikkia, joulukortit on jo melko hyvin kirjoitettu. Ja voihan vitsi: miten osoitekirjan välistä löytyikin jouluisia ikipostimerkkejä juuri kun olin ostanut niitä. Joulukorttien lähettäminenkin jotenkin vähenee. En halua sanoa sitä, mutta sanottava on: on jo muutamia ystäviä, joille ei tarvitse korttia lähettää, sillä he ovat jo poistuneet elämästä. Mutta on muitakin syitä. Itse haluaa keskittyä toimittamaan korttitervehdyksiä ainoastaan itselle eniten tärkeille ihmisille. Traditiot ja hyvät tavat painukoot pusikkoon. Toki on myös erittäin tärkeitä ihmisiä, joille olen valinnut soittaa ja toivottaa kulloinkin esillä olevaa juhlapäivää. (eli jos et korttia saa, puhelinsoitto ajanee saman asian?)

Tällä viikolla myös kaiken vuodenlopun kiireiden, kokousten ja muun vuoden yhteenvedon keskellä on ollut niin paljo surua.

Kesken kaiken tuli suruviesti. Ihana ihminen, aina iloinen ja sairauksistaan huolimatta positiivinen, tyttäreni appi Rod menehtyi juuri nyt joulun alla, kun koko perhe oli kokoontumassa Devoniin yhteistä joulua viettämään. Vaikka elämä on rajallista, niin silti tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Miksi nyt? Miksei joskus myöhemmin? Koskahan me olemme myöhemmin valmiita näihin suuriin menetyksiin?

Myös toinen ystäväni on poissa. 13 vuotta yhteistä elämää. Kissan onnelliset vuodet. En pysty tästä enempää nyt – voin vain sanoa, että välillä kuulen ovelta naukaisun, mikä on ihan hullua, ja kun menen katsomaan, muistan, etteihän siellä voikaan olla ketään.

Tähän päivään. Ei kun eiliseen. Joulukortit ovat saaneet ajan kulumaan siivillä ja nyt todellakin ollaan vähän yli puolen yön. Toisaalta: aika hulppeaa, soitin äsken pianoa keskellä yötä. Joulupuu on rakennettu meni vähän haparoiden, mutta eipä häirinnyt ketään! (Kiss ja Riitu eivät enää tule raapimaan polveani kun soitan, mulkaisut sohvalta riittävät väsyneille muusoille).

noniin, kyllä lunta onkin tullut! Täällä yksinhuoltajana nyt kahden koiran kera on ollut vähän kiirutta. Lumityöt ovat herkkua kropalle, mutta aikataulut eivät pidä siitä, että aamulla täytyy tunti paiskia lapiohommissa päästäkseen ulkomaailmaan. Niin kaunista kuitenkin on, että voi kun aina muistaisi nämä maisemat! Muistaisi myös tuskan, kun putsasin terassin kattoa puolen metrin lumikerroksesta, ettei tuleva suojasää romahduta koko katosta. Se tuska on niin terveellistä. Etenkin nyt, kun muistamme, miten Ukrainan kansa on osittain ilman lämpöä, sähköä ja vettä Venäjän barbaarin-rikollisen-hullun Putinin ansiosta.

Joulun läheisyys on saanut myös ajattelemaan vähän tarkemmin joululaulujen sisältöä. Niin kyllästymiseen asti ovat uudet joululaulut toistaneet näitä ”tähden tuikkivat, kulkuset kilisevät, joulurauha, läheisyys, enkelit ja maassa rauha…” Aika vähän on niitä ”todella ajattelevia” lauluja. Kuten Sydämeeni joulun teen esimerkiksi. Toinen asia, joka häiritsee. Joululaulussa Heinillä härkien kaukalon sanotaan, miten rakkautta suurinta katsomaan… Rakkautta suurintako olisi, että tämä herra, jota jumalaksi kutsutaan, antaa oman poikansa kidutettavaksi kuoliaaksi sen ajan teloitusmetodilla eli ristillä? Ei ole ihan uskottavaa. Miksei Herra itse uhrannut itseään? Jos minulta äitinä kysyttäisiin, antaisinko oman lapseni kudutettavaksi ihmiskunnan jonkun omituisen synninpelastuksen takia, niin eipä tulisi kauppoja. Leijonaäiti eikä edes mikään äiti anna omaa lastaan tapettavaksi. Miten tuollainen teko voidaan käsittää rakkaudeksi? Jälleen kerran yksi omituinen uskonnon (miesten keksimän) typeristä oletuksista, joita pöhköt ihmiset uskovat ja palvovat. Anteeksi vain kristillinen luomakunta, tämä kohta tarinassa ei kuitenkaan saa minulta pisteitä.

Menipäs saarnaamiseksi. Mutta jatkanpa vielä kuitenkin: missä ovat iloiset joululaulut? Joulunhan tulisi olla iloa ja rauhaa, riemua ja kiitollisuutta. Täällä vaan varpunen ja kuollut isoveli taivaassa jossain, tonttu-ukotkin hyppelee kun elämää kestää vain hetken synkkää ja ikävää. Ja Sylvian pieni lintu häkissä, silmät puhkottuina kuten Sisiliassa tapana silloin ja nytkin, laulaa surkeana… Voi herran (sananmukaisesti Herran) tähden! Enkä enää viitsi edes toistaa, mistä tämä kaikki surkeus jouluunkin on tullut. Jouluna, joka alunperin ei ole ollenkaan uskonnollinen juhla.

Silti rakastan joulua!! Olen jouluhörhö pahimmasta päästä. Ihanat koristeet, kynttilät, ulkovalot. Ihanat ruuat ja joulumusiikki. Enhän ole ristiriitainen, enhän? No en – koska joulun pitäisi olla vain yksi aika vuodessa, ei sen kummenpi, mutta siitä pitää ottaa kaikki kaunis irti ilman tavaroita tai krääsää. Vain kauneutta, ehkä ystävyyttä, ehkä myös yksin nauttimista rauhasta – miksei? Ei tehdä joulusta pakollista perhejuhlaa. Siitä voi ja saa nauttia myös ihan itseksensä, omassa rauhassa.

No mutta tänään päivä Turussa. Käytiin Kissin ja Riitun kanssa. Myös katsomassa Turun ”virallista” joulukuusta. On se niin kaunis!! Riitu kunnioitti sen kauneutta kakkimalla jalkakäytävälle (olen onneksi jo totuttautunut pitämään kakkapusseja mukana). Olisi niin tehnyt mieli jäädä koko illaksi Aurajoen rantaan, mutta pimeässä ikävä ajella Lopelle. Ensi viikolla sitten vihdoin oikeasti pitemmäksi aikaa Turkkuseen. Netti pelaa, myös kaapeli-TV. Kämpässä kaaos, mutta Lopella teen jouluruuat ja ensi torstaina viimeistään sitten Turkuun. Kuopus Paavo tulee äidin kanssa viettämään joulua yhdeksi päiväksi. Isäntä Lapissa hoitamassa poroja ja isommilla lapsilla omat ohjelmat. Näyttää siltä, että näiden noin 40 vuoden perhejoulujen jälkeen minulla saattaisi olla OMA joulu! Tietenkään se ei ole itsetarkoitus ja aina jouluna on ihanaa olla yhdessä. Mutta joskus, edes joskus ehkä, varmasti, todennäköisesti, kenties, on hyvä olla omien ajatustensa kanssa. Olen niin onnellinen tästä uudesta vaiheesta elämässä. Kiitollisuus valtaa mieleni yhä uudelleen. Kun vain muistaisi sen koko ajan.

Pitkän matkan olen tullut siitä ihmisestä, joka ajatteli, että elämä jää tähän nyt koettuun. Minulla oli unelmia perheestä, lapsista, urasta, kissoista ja koirista maaseudun ihanassa talossa. Sainhan ne kaikki, vaikka en ehkä aina tajunnut. Mutta kun elämä ei pysähdy eikä ihminenkään. Kaikki muuttuu. Miten ihanaa onkaan tietää, että tulevaisuudessa odottaa vaikka mitä. Ja unelmat toteutuvat. Kiitollisena ajattelen, että minulla on ihanat lapset, perhe, kokemukset – ja hei, se ei tarkoita, ettei tulossa olisi vielä jotain uutta! Ei kannattaisi jäädä vanhaan uraan kulkemaan, sillä kuten runoilia Hellaakoski tiesi: ”tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.” Tästä sitten ei kun kahlaamaan!

Ensi joululle minulla on muuten ihan vähän uudenlainen unelma. Ei, kun se on suunnitelma. Ja se on taas jotain aivan muuta kuin tämä joulu. Kun oikein haluaa, unelma toteutuu. Kuten myös minun Turku-unelmani on nyt totta!

Kyllä jotenkin itkettää. Sekä ilosta, surusta mutta myös yleisestä liikutuksesta. No sehän ei ole mitään outoa. Itse itken kaikki erikoiset tilaisuudet lasten koulun joulujuhlista tai päiväkodin kevätjuhlista alkaen aina kaikkiin syntymäpäiviin tai viranhaltijoiden kukittamisiin asti. Olen ihan mahdoton karjalainen itkijänainen. Mutta se ei tarkoita suinkaan, ettäkö itkemisen kohteet olisivat jotenkin niin yleisiä tai tavallisia, etteikö niitä tarvitsisi noteerata. No nythän kyynelten arkku aukeni, kun katsoin Linnan juhlien haastatteluja ja ennen kaikkea veteraanien vastaanottoa.

Itse en ole koskaan tuntenut itseäni erikoisen isänmaalliseksi. Olen aina kavahtanut sotilasparaateja ja ihannointia niitä tappamiskoneita kohtaan. Ei minulle. Se ei tarkoita sitä, ettenkö ymmärtäisi niiden tarvetta. Vaikka se olisi se vihonviimeinen.

Olen elänyt suurimman osan elämääni siten, että näitä asioita ei ole tarvinnut juurikaan miettiä. Mitä nyt poikkeuksena on ison ydinsodan mahdollisuus, jota vastaan osoitettiin mieltä, mutta oltiinko oikeasti sitä mieltä, että tällainen tuho on mahdollista, sitä en oikein tiedä. Nyt kuitenkin turvallisuus ja kotimaan kunnioitus (onko se isänmaallisuutta, ehkä) on tullut niin konkreettiseksi, että ajatukset automaattisesti tällaisena juhlapäivänä ajautuvat sotaan ja turvallisuuteemme.

Nyt olen itse ristiriitaisessa tilanteessa. Koko ammattitaitoni venäjän kielen ammattilaisena ja kulttuurin osaajana on todennäköisesti mennyt hukkaan, ystäväni ja tuttuni Venäjällä ovat jossain, en tiedä missä. En pysty ajattelemaan, kaipaanko vai karsastanko venäläisiä. Tiedän, että he ovat samanlaisia ihmisiä kuin minä, eivät vihaa minua. Moni heistä toivoo, että kaikki palaisi ennalleen. Näin myös minä. Mutta ei vain jaksaisi ajatella. Työnnän asian pois, mikä on raukkamaista – mutta toisaalta, mitä minun pitäisi tehdä, en tiedä. Tai paremminkin turvaudun vanhaan tuttuun Scarlett O’Haran ajatukseen: ”En ajattele sitä tänään, ajattelen sitä huomenna. Huomenna on uusi päivä.”

Onhan ihana katsoa Linnan juhlia. Meillä tästä on tehty aina vähän pikkujuhla. Tänäänkin, vaikka olen yksin – no, yksin: kolme karvakuonoa kanssani…, niin kylmäsavulohivoileipiä ja pieni pullo skumppaa, se on ihan perinne.

Ja sittenkin vähän välillä se itku tulee. Kun muistaa omaa isää siellä jossain ja vertaa ehkä hänen tunnelmaansa tämän hetken Ukrainan puolustajien tunnelmiin. Isähän ei – kuten kukaan muukaan siinä vaiheessa – tiennyt, miten tämä kaikki loppuu. Silti Ukrainasta tulee toiveikkaita kuvia. Silti isä ja äiti vihittiin keskellä sotaa, tulevaisuuden uskoa oli.

Tulevaisuuden usko on se paras. Unelmia pitää olla. Monet ovat naureskelleet aiemmin esimerkiksi ukrainalaisen näyttelijän Volodimir Zhelenskin kykyjä presidentiksi. En tiedä, oliko Zhelenskillä unelmaa olla koko maailman tuntema presidentti, mutta poliitisia unelmia hänellä kyllä oli.E nää ei naureta unelmille. Ja nyt samaan aikaan, vielä varmasti ihan typerän liian aikaisin spekuloidaan sitä, onko joku uusi kasvo, vaikka Mika Aaltola, oikeasti ammattitaitoinen presidenttiehdokkaaksi. Siinä voi sitten miettiä, kun katastrofi tulee, kyllä se joka on varma itsestään, sehän menestyy. En kuitenkaan sano kannattavani Mika Aaltolaa tai ketään muutakaan presidentiksi. Olen vain niin mahdottoman iloinen, että tämä sanoma leviää ja laajenee. Sanokaa ystävät kaikille lapsillenne, epäröiville ystävillenne ja myös itsellenne: Unelmat kantavat. Sinä pystyt. Taivas ei ole rajana.

Ja voihan nenä, kun olisi joskus juhlat, joihin olisi PAKKO pukeutua juhlavasti eikä tuntisi itseään ylipukeutuneeksi, jos haluaa juhlistaa tilaisuutta. Minulla on unelma ensi vuoden joulusta. Olen paikassa, josta unelmoin, siellä iloisena ja pukeutuneena ehkä verkkareihin tai iltapukuun. Ja kaikki ovat sitä mieltä, että hyvä näin. Mutta sitä kohti, unelmat toteutuvat!