Tänään ihana päivä. Pieni pojanpoika sai nimen Hämeenlinnan kodissa. Anton Heikki Juhani kantaa nyt molempien pappojen nimeä toisena ja kolmantena ja ensimmäinen on ihan oma ja kantajansa näköinen. Tosin Anton löytyy ainakin toisen papan suvusta ja onkin aika kuuluisa ainakin pujottelukansan mielestä: Anton Lahdenperä edustanut Ruotsia kunniakkaasti talviurheilussa. Mutta se ei kyllä ollut tiedossa nimeä mietittäessä.

Oli myös hieno juhla muutenkin. Paljon tuttuja ja läheisiä koolla. Ja mummo sai taas leikkiä muru-Eevan (2 v) kanssa. Eli Eeva tapansa mukaan pomotti: teki temppuradan, joka minun ja toisen papan eli Heikin piti kulkea, ja saatiin Eevalta kannustukset: Hyvin menee! Sitten mummo haastettiin menemään hyppien Eevan huoneeseen. Leikittiin dinosauruksella (pinosaurus) ja istuttiin lattialla niin kuin lapsuudessa kaikki istuvat; mummot harvemmin, mutta nyt oli kyllä salitreeneistä hyötyä eli oli helppo istua matolla jalat harallaan. Kokeilkaas muuten sumokyykkyä. Jostain luin, ettei sitä edes peruskoululaiset kaikki saa tehtyä. Me tehtiin Eevan kanssa aika monta.
Oli aika onnellinen olo. Juhlissa oli kaikenlaista sukua ja väkeä. Lapsia ja lapsenlapsia kyllä, mutta heidänkin kumppaneitaan. Ihana sekalainen seurakunta, josta Eeva nautti täydellä. No niin, paitsi jos siellä oli partaukkoja
Se, miksi näitä mietin, johtuu siitä, että etsin yhtä valokuvaa. Sen takia plarasin viimeisen kymmenen vuoden kuvat, en toki albumeista, vaan facebookista, johon olen oikeastaan tallentanut viimeiset vuodet. Kiitos siitä Facebookille, vaikka olisin kyllä tullut toimeen ilman sinuakin.
Asiaan. On niin mahtavaa katsella omia perheen ja ystävien tapaamisia, joista tietenkin aina haluttiin ikuistaa hetkiepisodeja. Se niin saa mielen hyväksi, kun katson pienen Jaakon ja ystävänsä Lauran lumileikkejä silloin kun he olivat metrin korkuisia. Näin luulen, että heidän parhaimmat joulunsa menivät (huonojakin jouluja oli):
Ja silloin jouluaattona mentiin Lauran äidin mökille illalla ja kerrottiin, mitä lahjoja olikaan saatu. Juotiin glögiä ja syötiin pipareita ja torttuja. Ja taas katsottiin lahjoja, pelattiin Afrikan Tähteä tai jotain. Ja aikuiset vaan istuivat ja pölisivät jotain höhlää kahvikuppien ääressä (oli niillä jotain pienissä laseissa, se haisi pahalta).
Ja on toinenkin näkökulma. Oli tuskaa selata kuvia, joissa ystäväpariskunnan kanssa poseerasimme Tallinnan laivalla, juhannuksina meillä ja ties missä. Ne ihanat hetket päättyivät, kun rakas Helena poistui pilven reunalle. Ja niin tapahtui aika usealle ystävistämme. Siksi on niin kovaa katsella valokuvia, joiden oikeastaan pitäisi tuoda vain iloa. Tässä on juuri se itsekkyys, josta yritän oppia pois: olen surullinen ja katkera siitä, että rakas ystäväni meni pois. Minun kuitenkin pitäisi olla kiitollinen. Kiittää siitä, että minulla oli tämä ystävä. Että hänellä oli todennäköisesti kanssani hyvä olla (ja jestas, meillä oli kyllä ihanaa!). Hänen aikansa tuli ja loppui, minunkin aikani loppuu joskus. Mutta haluan, niin kovasti haluan oppia muistamaan kiitollisuuden. Kiitän Helenasta, ystävästäni, jota ei enää ole. Samalla kiitän niistä ystävistä, joita minulla on. Uskon, ettei minulla ole mitään aihetta olla tyytymätön. Surua voin kokea menetettyjen ystävieni vuoksi ja myös heidän läheistensä kaipuun vuoksi. Mutta nyt minä elän. Teen / yritän tehdä kaikkeni, että tämä loppuelämä olisi hyvä.