Huomenna pienen pojanpojan ristiäiset. Lupasin tehdä kakkuja, ihan vain kaksi kappaletta. Ylevissä suunnitelmissa eilen oli ohjelmoida itseni heräämään seitsemältä, käymään salilla ja palata italiantunnille, joka alkaa 10.45. Sitten koiran kanssa ihanaan pakkaspäivään metsään.
Muuten meni hyvin, mutta en minä mihinkään salille ehtinyt. Seitsemältä herätys, huolimatta siitä, että nukuin vasta kahden jälkeen – taas mielessä pyörivät suuret suunnitelmat. Onneksi Sami Minkkisen Syvään uneen -meditaatio rauhoitti ja huomasin sammahtaneeni heti kuunneltuani nauhoitteen. Hienot suunnitelmat eivät kuitenkaan koira-kissaperheessä aina mene kuten Strömsössä. Kun kylppäristä löytyy kakkakasa ja pieni pissalenkki venyy niin pitkäksi että italiantunti kolkuttelee jo vartin päässä, on vain tyynesti todettava, että näillä mennään. Myös suunnitelma tehdä kaksi kuivakakkua heti päivällä ja lähteä sitten hankkimaan kaikenlaista tarviketta, no – ei se niin mennyt. Päivä on marraskuussa lyhyt ja totesin, ettemme Kiss-koiran kanssa ehdi päivänvalon aikaan juoksentelemaan metsissä, eikä kaupoissa ja apteekissa huvita käydä illalla. Joten Riihimäkeen, jossa auton tankkaus, apteekki (turhaan, silmätippojen resepti oli vanha!), maalikaupassa valkoista seinämaalia Turkuun, ja sitten olikin jo palattava kotiin.
Kotimatkalla mietin eilistä tv-uutista, jossa ”infottiin” keinoista, joilla marraskuun synkkyys ei masenna. Yllätys, yllätys: asenne ja terveet elämäntavat. Kiitos vaan, tiesin tuon jo. Mutta itse asiassa en vieläkään suostu ymmärtämään tuota vouhkausta siitä, miten kamalaa on, kun tulee vuodenaika nimeltä talvi ja on marraskuu. Minua ei haittaa hämäryys eikä pimeyskään, paitsi ehkä se asettaa haasteita ulkona liikkumiselle, jos haluaa nähdä muutakin kuin maantien. Miksiköhän ihmiset haluavat tieten tahtoen protestoida tätä luonnollista vuodenkulkua vastaan, sillä eihän siitä ole mitään hyötyä? Mitä vikaa on tässä vuodenajassa? Kohta tulee lunta, joulu valoineen ja sitten taas alkaa päivä pidentyä.
Olen nyt kuukauden herännyt herätyskellon soidessa seitsemältä. Se tuntuu joskus ankealta, mutta kun karistaa unet, nousee istumaan ja pohtii vähän aikaa elämänmenoa, kirjoittaa tai lukee, niin tulee niin hyvä olo, että ihan hymyilyttää. Ja sitten eikun ylös, puurot ja kahvit kiehumaan ja pöydälle kynttilä palamaan. Ja tietenkin kahvin saa nyt jo juoda hyvän ystävän lahjoittamasta ihanasta joulumukista.
Huomenna suuri juhlapäivä siis. Pieni miekkonen saa nimen. Jännittää!