Nyt kävi näin, etteivät isänpäivänä tule kaikki lapset käymään. Jaakko-kulta on jo itsekin isä ja nauttii perheen seurasta. Muut paitsi kuopuksemme Paavo ovat muuten estyneitä. Varasin ruokaa (liharuokaa!) kuitenkin, mutta kätevä martta piti huolen, että liiat eväät voi pakastaa tai jakaa eteenpäin. Aina pitää juhlia, jos pikkiriikkisenkin pientä aihetta on! Ja onhan isä kuitenkin Iso asia.
Omaa isää vähän ikävä. Olisi kiva, jos hän näkisi tämän nykyisyyden: lapseni kaikki, lapsenlapset, perheen kuulumiset, voisi tutkia taloa ja tonttia, kertoa omia muistojaan. Sydän ei säry, mutta kovasti säröilee. Ne säröt ovat sitä laatua, jotka eivät enää umpeudu. Mutta. Isä katsoo meitä kuitenkin jostain ja hymyilee, näin uskon. En jatka tästä enempää, koska alkaa itkettää. Ei saa jossitella, koska tämä hetki on tärkein, eilinen meni jo.
Tänään valoisa päivä. Aurinko paistaa. Illalla kylään tovereiden kanssa. (tein tietenkin marttana huomisen ruuat kypsytystä vaille valmiiksi). Taas siis täällä ”maalla”, nautin vihreästä ja siitä, että saan/joudun osallistumaan Lopen elämään ja vielä politiikkaankin.
Paljon on asioitaa, joista voisin kysellä itseltäni ja kanssaihmisiltäni. Lista on pitkä. Palaan siihen ihan pian. Nyt pitää laittaa naama siihen kuntoon, että kehtaa näyttää myös ystäville.