Aamu Turussa. Avasin kattoikkunan ja päästin lounatuulen sisään. Samalla tuomiokirkon kello löi neljännestunnin lyönnit. Uskomatonta, että heräsin aamulla Turussa, omassa sängyssä – tai, no lainasohvassa ja aika autiossa huoneessa, mutta kuitenkin.
Vuorokauden rehkimistä. Edellisten asukkaiden tavaroita jäänyt paljon ja niitä roudasin kellariin, roskia neljä säkillistä kierrätykseen ja vielä loput autoon sekajätteeseen kuljetettavaksi. Imurointia, lattian- ja uuninpesua, fiilistelyä vanhan radiorämän tahdissa: sieltä ei tullut Hämeen radiota vaan Varsinais-Suomen uutisia.
Unelmat voivat todella toteutua, kun on kova tahto ja luottamus. Nyt pikkuhiljaa hivuttaudun vähän Turkuun, vaikka koti on vielä Hämeessä. Pian tilanne kuitenkin muuttuu, näin se on tarkoitettu.
Olipas rankka (ja ihana) päivä. Kilometrejä tuli laskuriin viisi, ja ainoastaan kiivetessä kymmeniä kertoja ensin ulkoportaat ovelle, sitten portaat asuntoon, ja vielä portaat yläkerran makuuhuoneeseen ja kylppäriin. Mutta ei siinä kaikki. Kellariin kun vie tavaroita, pitää kivuta alas ja ulos ja kiertää talon päädyn ympäri ja kivuta mäki ylös, että pääsee kellarin ovelle ja siitä asunnon alla olevaan säilytystilaan. Eipä tarvinnut harmitella, että salitreeni jäi nyt väliin pariksi päiväksi.
Piti ihan apua kysyä mökkinaapurilta, kun asunnon valurautainen puuhella kaipasi vähän kosmeettista kohennusta. Siis seuraavaksi rautakauppaan hakemaan mustaa puuhellaritilöiden hoitoainetta.
Yö oli hiljainen, vaikka olin keskemmällä kaupunkia kuin edes itse tajusinkaan. Naapurin kakluunista tai hellasta leijaili savua keittiöön ennen kuin älysin sulkea pellit. Oli vähän sellainen olo kuin olisi siirtynyt Vanhan Turun, Suomen entisen pääkaupungin aikaan. Nukuin hyvin, kukaan ei naukunut eikä murissut vieressä. Vähän oli ikävä.
Tänään ennen kotiin lähtöä rehkin vielä keittiön tasot ja porraskaiteet puhtaiksi, en meinannut muistaa, että minulla on aina kolmen tunnin välein nälkä, kun olin niin keskittynyt. Illalla kotona se sitten kostautui, kun koiralenkiltä tullessani romahdin (mie romahan!) enkä jaksanut edes koirien heijastinliivejä riisua: niin hirveä nälkä, että jalat vapisivat.
Huomenna taas koulu alkaa. Italian tunti aamulla, sitten ystävät kylään. Illaksi simpukkakeittoa, kauden herkkua! On tulossa sadepäivä, ehkä saan kanervat ulkoruukkuihin, ehkä en. Ei paineita.
Tämä kappale kolahti kun siivouksen lomassa luin pätkän voimauttavasta kirjasta ”The Secret” (Rhonda Byrnes):
Aamun ajatus vielä vähän pimeässä kello 7.30, ajatus on lainattu ei yhtään vähemmältä persoonalta kuin Albert Einsteinilta: ”On ainoastaan kaksi tapaa elää elämänsä. Toinen on elää kuin mikään ei olisi ihmeellistä. Toinen on elää kuin kaikki olisi ihmeellistä.”
Tästä on hyvä jatkaa ihmeellisen kauniiseen pakkasaamuun.
Miracle Morning -projekti jatkuu. Viimeksi kuvassa oli kymppi ja neljätoista, nyt kymppi ja kuusitoista:
Kahvakuulan ohella muutamat porrashyppelyt (salin kahden kerroksen välillä on 16 askelmaa ja ne pitää ehdottomasti jaksaa hyppiä vähintään kolmesti ylös), vatsatreeni (esimerkiksi istumaannousut selältään parikymmentä kertaa kolmesti). Ainiin, ensi lämmittely juoksumatolla, kilometrin juoksu tai laiskempina päivinä hölköttely tai sitten kävelymeditaatiokin voi antaa virtaa.
Kyllähän se kirvelee, lähteä liikkumaan. Mutta ai että olo on taivaallinen tuon runsaan tunnin pakerruksen jälkeen. Tosin lähipihalla, alakoulun kentällä keskiviikkoisen tunnin kahvakuulatreenin jälkeen olo on vähän kuin olisi laskenut tynnyrissä alas lumettoman Ounasvaaran kivikkorinteen.
Aamuherätys nykyisin klo 7.00. Paitsi tänään 6.30, koska hammaslääkäri jo kahdeksalta. Viikonloppuisin ei salia eikä herätyskelloa, vaan hidasta nautiskelua. Mutta kun on päättänyt ottaa elämästä kaikki irti, miksi nukkua puoleenpäivään? Noin parin viikon harjoittelun jälkeen herään nykyisin jo itsestäni puoli tuntia ennen kellonsoittoa. Tikkana pystyyn ja kymmenen minuutin meditaatiohetki: hiljaisuudessa keskittymistä, tutkailua, kiitollisuuden aiheiden ajattelua. Sitten on ohjelmassa vähän kirjoittamista ja/tai opiskelua. Kun koirat alkavat ihmetellä, että eikö tänään ollenkaan poistuta makuuhuoneesta, päästän ne ulos ja samalla kun ne tarkistavat pihan yölliset tuoksut ja kuulostelevat ympäristön äänet, jumppaan noin minuutin verran. Toistaiseksi verannalla on vilpoisaa, mutta miten kuukauden päästä, pitääkö laittaa huopatossut? Jos naapurit nyt jo taivastelevat aamuisia X-hyppyjä ja sumokyykkyjäni, niin miltä mahdan näyttää pilkkihaalareissa tammikuun lumipyryssä klo 7.30?
Tämä osui silmiin äskettäin. Pentti Saarikoski sen sanoi jo kauan sitten. Voiko olla osuvampi ja ajankohtaisempi tänä lokakuun aamuna? Uskotaan, että tämä on mahdollista joskus:
Kulttuurilauantai eilen. Tampereen Työväen Teatterissa näin ystäväni kanssa uutuusmusikaalin Momentum 1900. Se kertoo Suomen, silloisen Venäjän suuriruhtinaskunnan, osallistumisesta Pariisin maailmannäyttelyyn vuonna 1900. Huolimatta Venäjän nihkeydestä ja vastusteluista Suomi osoitti siellä maailmalle, mikä voima taiteessa kansakunnalla on. Siellä myös Suomi nousi tunnettuuteen: olihan meillä Edelfeldt, Gallen-Kallela, Gesellius, Saarinen, Thesleff… suuri joukko kulttuurintekijöitä, jotka saivat ylistystä kansainvälisesti. Ja itsenäisyysaate nousi saaden lumipallomaisen voiman ja suuren vyöryn aikaiseksi.
Kulttuuriarvosteluissa ei tätä musikaalia kovin korkealle nosteta. Niistä en välitä. Esitys kattoi alle kolmessa tunnissa kaiken tärkeän: itsenäisyysaatteen, työväen taistelun, naistaiteilijoiden esiin murtautumisen. Kun pikakuviin Nikolai Toisesta oli sattuvasti ujutettu toisen itsevaltiaan V.V. Putinin persoonaa ja hänen ”hovinsa” lausahduksia (”Johan majesteetilla on siellä tyrmässä se sotaveteraaneja halveksinut tyyppi!” tai ”se kalsarimyrkyttäjä…”), aloin jo miettiä, millaisellahan kristallipallotutkiskelulla tätä käsikirjoitusta onkaan Heikki Salo kirjoittanut! Eihän varmasti käsikirjoitus ole tehty 24.2.2022 jälkeen vaan jo paljon ennen – on musikaali sentään niin iso projekti.
Martti Suosalo on aina hyvä, en voi käsittää hänen karismansa laajuutta. Vierailevanan tähtenä hän nytkin oli esityksen eri osat yhteen sitova voima.
Mitä tässä muuta voi kuin itsekin sanoa, että kulttuurin voima on valtava. Koimme katselijoina voimaannuttavia tunteita teatterin avulla. Kun siihen vielä lisätään virkistävä kävely leppeässä Tampereen säässä ja tärkeitä keskusteluja elämästä, lapsista, kirjoista, maailmantilanteesta – mitä muuta voi päivältä toivoa. Kiitollisena taas muistojen plakkariin tämä lauantai!
Talomme on ollut jo kesästä asti myynnissä, mutta vielä ei ole tärpännyt. Silti on ollut terveellistä käydä läpi kaikki komerot, vaatteet, astiat, matot ynnä muut. Niin paljon turhaa on tullut säästettyä. Tai ne ovat vain jääneet lojumaan. Ihan ymmärrettävää, että pussilakanoita ja lautasia on pienen hotellin tai ainakin pitopalvelun perustamiseen tarvittava määrä kaapeissa. Onhan perheessä ollut kolme lasta, sitten kolme nuorta ja aina välillä heidän yökylään tulleet kaverinsa ja tyttö- tai poikaystävänsä, puhumattakaan lasten syttäreistä, ylioppilas- ja valmistujaispäivistä, jouluista, juhannuksista ja kesäisistä nyyttikesteistä ja grillausilloista kaverien kanssa. Laseja ja kakkulautasia on siis tarvittu.
Vielä nytkin miettii jokaisen poistettavan kapineen kohdalla: entä jos sittenkin tätä tarvitsen? Ja usein niin käykin, että juuri kun olet luopunut jostain pienestä tarvikkeesta, vaikka kangasmetristä, ilmaantuukin tilanne, jossa sillä olisi käyttöä.
Mikään tavara ei kuitenkaan ole korvaamaton, joten kyytiä saavat nyt monet aarteet. Minua odottaa lähitulevaisuudessa huikea hieman rouheanrapistunut pikkukoti Turussa ja sen pieneen raivausurakkaan menee vielä tovi. Viikkoja, ainakin. Johtuen tietenkin tästä myös siitä, kun entiset vuokralaiset ovat jättäneet paljon tavaroita, joita niitäkin pitää, no ei nyt hävittää, vaan siirtää tuon vanhan puutaloyhteisön kellariin. Ja kellariin mennään niin, että ensin kavutaan asunnosta pihalle alas portaita, sitten pihalla alas portaita alapihalle, josta kavutaan mäkeä ylös seinän viertä kellarille. Kaksikerroksinen moniasuntoinen puurivitalo ei ole millään muotoa esteetön:
Ei voi täydellisesti muuttaa paikkakuntaa, ennen kuin joku tulee ja korjaa tämän talon huomaansa. On tietenkin hieman rasittavaa roikkua välitilassa. Lähtö tulee, mutta vielä ei voi sulkea ovea lopullisesti. Siksi nautitaan vielä kauniin Hämeen kultaisesta syksystä ja väljyydestä, jota suuresta tavaramäärästä eroon pääseminen tuo mukanaan.
Aion kaikesta huolimatta laittaa portaille syysistutuksia ja sytyttää kynttilälyhtyjä valaisemaan tihenevää pimeyttä. Mieli on valoisa ja kiitollisuus päällimmäinen tunne. Elämässä voi tapahtua mitä vain, jos itse uskoo johonkin. Pääasia on, että on päämäärä ja tavoite, jota kohti pyrkii ja jonka vuoksi tekee muutoksia päivittäiseen ajatteluunsa. Unelmat toteutuvat. Siksi en sanokaan niitä aina unelmiksi, vaan suunnitelmiksi.
Tänään taas kiva päivä, täynnä mukavia ja kiinnostavia asioita. Aamupäivällä kunnanhallituksessa aloitimme ensi vuoden talousarvion katselmusta. Vielä ei tehty esityksiä vaan kuunnteltiin toimialojen esittelyjä ensi vuoden budjetiksi. JOuduin kyllä valitettavasti, tai onneksi, lähtemään kesken kokouksen ja varahenkilöni Katri astui ruotuun. Lähdin juna-asemalle ja sieltä sitten Helsinkiin miellyttävään tapaamiseen.
Meillä on tullut tavaksi treffata muutaman kuukauden välein vanhan Vasemmistoliiton henkilökunnan kesken. Tässä konklaavissa ei kuitenkaan ole kaikkia kollegoita, vaan pelkästään me, joilla vähän samanlaiset aatokset työpaikasta, työpaikan hengestä ja säännöistä (näin diplomaattisesti sanottuna). Niin, jokaisessa työpaikassa lienee ihmisiä, jotka löytävät hengenheimolaisiaan tai ainakin samaa huumoria edustavia työtovereita. Mikä ei tietenkään tarkoita, että ne ”muut” olisivat välttämättä ikäviä ihmisiä. Siis välttämättä.
Tänään lounastimme viidestään Helsingin ytimessä, juuri tulipalosta kärsineen Sokoksen kymppikerroksessa, joka siis oli avoinna, päinvastoin kuin alakerran myymälä. Sieltä oli niin upea näköala kaupungille, että itse asiassa unohdin ottaa valokuvan sieltä. Koska vain ihastelin suu auki. Ja se ravintolan sisustus on aivan hurmaavaa retroa: puuta, hienoa suomalaista designia ja luonnonvärejä.
Mukava lounas ja mukavat kuulumiset ja keskustelut. Siihen tämä päivä sitten meni. Olin taas suunnitellut kaikkea muutakin: lenkkeilyä, komeroiden tyhjäystä, ehkä italiankertausta. Mutta on kai sitä joskus myös aiheellista antaa itsensä levätä ja ottaa rennosti? Miksi minulle silti huono omatunto, jos en koko ajan suorita jotain? Ai niin, suoritinhan tänään. Kokouksen lisäksi neuloin islantilaisvillapaitaa ainakin kymmenen senttiä. Alkaa näyttää siltä, että ystäväni Liisa saa paidan hyvissä ajoin ennen joulua.
On taas kivaa odotettavaa myös. Liput plakkarissa Waltteri Torikan Amore-konserttiin Helsingin Kulttuuritalolle 6. marraskuuta!
Ihana syyskuu! Olen laskeutunut todellisuuteen, joka on oikeastikin aika miellyttävä. Syyskuun tyttö rakastaa syksyä. Ja vielä sekin, että ihana toinen lapsenlapseni, pieni syyskuun poika, on tavattu ja havaittu maailman kauneimmaksi syyskuun pojaksi. Josta myös mummon muru isosisko Eeva näyttää tykkäävän (mitä nyt touhotukseltaan ehtii). Oi onnea: lapset, lapsenlapset, lasten puolisot, heidän perheensä – piiri laajentuu ja toivoakseni tiivistyy.
Todellisuus tietenkin joskus karua. Piiiitkästä aikaa salilla sain tuta, että joitakin lihaksia ei ole tullut käytettyä viime aikoina. Hauiksia ehkä laukkujen nostelemiseen; pohkeita, ehkä kukkuloille kiipeämiseen. Rannelihaksia tuli käytettyä joka ilta pakollisen (pakkohan se on maassa maan tavalla) viinilasillisen nostoon. Mutta kun astuu Lopen Gymin ilmastoon, niin aluksi vähän ahdistaa. Onneksi oli vain se viikko väliä eli en saanut sydänkohtausta palattuani ruotuun.
Kymppi ja neljätoista siinä vaaativana odottavat.
Tänään lauantaina pidän taukoa salitreenistä mutta ollaan Kissin kanssa harjoiteltu ”kaupunkielämää” ja reippailtu muuten paljon ihanan kauniissa luonnossa. Kiss ei Riihimäellä kiinnittänyt mitään huomiota vastaantuleviin ihmisiin, eikä sitä myöskään täällä kotikulmilla ole tehnyt. Olisiko Sipoo ja lastenhoito vaikuttaneet tähän?
Kiss sai kaksi ihanaa poikavauvaa, joihin hän suhtautui äärimmäisellä suojeluvaistolla, mutta loppujen lopuksi, kun pojat kasvoivat ja alkoivat jo olla rasittavia (kuten teinit usein), hän pakeni tisseissä riippuvia ja muutenkin riehuvia pöhköjä korokkeelle:
Riiviöt ei ainakaan tänne yletä! Äideilläkin on oikeus vapaahetkiin.
Yksi huikea totuus koiran hajuaistista selvisi eilen. Lelu, joka oli Kissillä mukana entisen omistajan luona, jossa hänen pentueensa syntyi, tuli kotiin tietenkin varustekassissa. Hän sitä vähän hinkui ja vinkui, olihan siinä pentujen tuoksua. Minä pesin lelun pesukoneessa ja unohdin sen kuivumaan pariksi päiväksi. Kunnes Kiss löysi sen! Ja alkoi hillitön itku ja vinkuminen. Se katse, kun hän nuuski karvaista koiralelua: Missä mun lapset ovat, äiti!! Ihan uskomatonta, miten pentujen (joille Kiss siis vei lelun ihan niin kuin kaikki äidit tarjoavat viihdykettä lapsilleen) haju kuitenkin oli jäänyt jäljelle siten, että murhaava ja surullinen emo vaati nyt minulta selitystä! Ei siinä auttanut muu kuin keksiä pientä leikkiä ja namipaloja ja samaan aikaan viedä koko karvalelu roskikseen ulos. Äidin tunteet eivät enää niin palanneet, kun ei mitään lapsista muistuttavaa ollut. Niin ennalta arvaamatonta. Ja aika inhimillistäkin: ne riiviöt olivat vaivaksi ja väsyttäviä, mutta silti – minun omat!
Tänään on lapset unohdettu ja kävelty syksyssä iloisesti. Tuli jotenkin mieleen lapsuus. Naapuritalon piipusta tuli savua ja savun tuoksu syysillassa on jotain, joka saa minut aina niin hyvälle mielelle. Siitä tulee muistoja omasta kodista Simpeleen Koskenkulmalla. Rintamamiestalosta, jonka isä rakensi. Syksyisin olin aina ihan onnessani, kun luonto palkitsi väreillä ja runsaudellaan. Leikin isolla kivellä, johon tein pesän. Laitoin ruokaa punaisista pihlajanmarjoista ja keltaisista lehdistä. Seikkailin syysmetsässä keltaisten lehtien peittämässä maastossa ja juoksin naapurin myllyn ja meidän kotimme välillä olevan pikkukosken yli kahta liukasta hirsitukkia myöten (ankarasti kielletty!). Tein mielikuvitusmatkoja peikkojen ja menninkäisten valtakunnassa, syksyllä, jolloin ei ollut enää haittaa hyttysistä, käärmeistä eikä ampiaisista (käärmeitä en ollut nähnyt ikinä lapsuudessa, mutta ampparipelkoni alkoi, kun ekaluokkalaisena puseroni sisälle eksynyt ampiaisparka pisti hädissään minua ja minä hädissäni menin täydelliseen paniikkiin).
Muistan syksyn iltapäiväiset lauantait tuon savun tuoksun kautta. Isä lämmittää saunaa (joka on erillinen rakennus noin kivenheiton päässä kotitalosta), tai sitten hän polttaa roskia, ja se ihana savun tuoksu leijailee ilmassa. Äiti on leiponut piirakoita ja pullaa, kuten jokaisessa karjalaisessa talossa, jotka minä tiesin, leivottiin lauantaisin. Sekin tuoksu sekoittuu tähän lauantaimuistoon. On niin turvallista ja rauhallista. Isä kuittailee, kiusoittelee, laskee leikkiä ja kutsuu minua Marlovviisaksi. Maailman murheet eivät tule lähelle, vaikka tietenkin kotona on kaikenlaista: äiti ei voi hyvin, isoveljien kujeita ei eka-tokaluokkalainen ymmärrä eikä ristiriitojakaan vanhempien kesken. Kaikki perheenjäsenet olivat kuitenkin tärkeitä ja rakastettavia. Siksi väitän, että elämä oli seesteistä. Jälkeenpäin vasta on alkanut ymmärtää, mistä jotkin ikävät asiat johtuivat ja miten paljon vanhemmat joutuivat venymään ja ehkä myös, miten taitamattomia he olivat isojen haasteiden edessä. Rintamamiesisä ja monista haaveistaan luopunut äiti.
Tuo syksyinen savun tuoksu on kuitenkin se turvallisin tuoksu minulle.
Tänään on syysretkien ja -muisteloiden ohessa ollut italiantunti ja italian opiskelua, Satu Rämön islantilaisdekkarin lukua ja loikoilua. Huomenna pitää syventyä maanantain kunnanhallituksen listaan tarkemmin. Ennen TTK:n tanssiohjelmaa tietenkin.
Elämä jatkuu, vaikka harhainen hullu naapurivaltiossa yrittää kaikkensa, ettei se jatkuisi. Sääliksi käy Venäjän kansaa. Sekä niitä, jotka uskovat valtion mediaan, että myös heitä, jotka ymmärtävät petoksen – mitä heille tapahtuu, uskaltavatko he nousta barrikadeille… Voimia sinne ystäville ja tutuille.
